13.8.2025

Kommentti: Setämies Flow'ssa

Viittäkymppiä uhkaavasti lähestyvä toimittaja meni Flow-festivaalille ja päätyi osaksi rukoushetkeä.

Kaikki Flow-kliseet käyvät toteen heti perjantaina.

Festivaalialueen ulkopuolella taksien suma tukkii pyöräilyreitin, ja ensimmäisenä taksistaan pompahtaa ulos Ina Mikkolan rusetti.

Paavo Arhinmäki päivystää omalla paikallaan graffitigallerian nurkalla.

Massiivisesta kaasukellosta on tehty erityisen tärkeiden ihmisten Nordea Platinum Area. Muutamia viikkoja aikaisemmin Jytäkesä go go -festareilla kaasukello toimi yleisenä käymälänä, ja siinä taitaakin olla pähkinänkuoressa Flow’n ja Jytäkesän ero. Toivottavasti nurkat on jynssätty huolella ennen Sanna Marinin ja hänen hovinsa saapumista.

Kansan puolella noin tuhat naista ottaa kameroilleen kilpaa Sanna Marin -ilmeitä ja Sanna Marin -poseerauksia, ja sitten tanssitaan taas ringissä.

Seuraavaksi samppanjabaariin!

Alkujärkytyksestä toivuttuani päätän keskittyä musiikkiin.

Käy niin kuin Flow’ssa aina ennenkin: mitä pidemmälle viikonloppu etenee, sitä useammin löydän itseni ympyrän muotoiselta, pienehköltä Balloon 360° -lavalta, jossa soi lähinnä jazz ja musta rytmimusiikki.

Siellä olen kokenut monet parhaista Flow-keikoistani, ja niin käy nytkin. Kun on ensin seissyt päälavan edessä muiden vakavikkojen kanssa kuuntelemassa kaksi kappaletta Airin vakavuutta, tuntuu äärimmäisen vapauttavalta siirtyä pallolavalle tanssimaan erinomaisen ghanalaisen highlife-artistin Florence Adoonin tahtiin. Vihdoinkin hymyileviä ihmisiä! Siis ihmisiä, jotka hymyilevät musiikin kauneudelle eivätkä Instagram-yleisölleen.

Suomalaisen jazzin superkokoonpanon Five Corners Quintetin paluukeikka on jonkinlainen tapaus – ainakin oman sukupolveni sille segmentille, joka muistelee yhä kaiholla VR:n Makasiineilla järjestettyjä ensimmäisiä Flow-festivaaleja.

Keikka on juuri niin hyvä ja nostalginen kuin toivoinkin. Ja samaa nostalgiaa tunnen katsellessani yleisöä. Vähän kuin katselisi Lostarin jonoa vuodelta 2006.

Ai toikin elää vielä.

Yhtä tasokasta mutta viisi kertaa kulmikkaampaa jazzia esitti Linda Fredrikssonin, Adele Sauroksen ja Olavi Louhivuoren Superposition.

 

BALLOON-LAVAN huono puoli on sen sijainti sisääntuloporttien kupeessa, satojen metrien päässä kaikesta muusta. Viikonlopun aikana vaelsin turhauttavan monta kertaa tuolta setämiesten ja tätinaisten getosta nuorempien pariin ja sitten taas takaisin, koska seuraava keikka oli jo alkamassa.

Vaelluksen aikana joutui ylittämään ruohottuneen ja multaisen notkelman, ja yksi pitkään maailman metropoleissa asunut tuttuni kertoi ihmetelleensä siinä kohtaa, että mille maaseutufestareille hän on tullut, pian tulee varmaan vastaan traktori ja metrilakun myyjä.

Itse sain maalaisfestariviboja välillä päälavan alkuiltojen menoa katsellessani. Ymmärrän kyllä, että tsemppihenkinen viihderäppi on nykyisin suosittua, mutta kuinka monta sen genren suomalaisedustajaa pitää änkeä Flow’n päälavan ohjelmaan? Näköjään ainakin kolme: Turisti, Ege Zulu ja Sexmane.  

Vielä 12 vuotta sitten päälavalla esiintyi alkuillasta Public Enemy.

Asioista perillä olevat ihmiset kertoivat minulle, että suurten nimien houkuttelu Helsinkiin käy koko ajan vaikeammaksi. Yleinen marmatuksen aihe tuntui olevan, että tänä vuonna Flow’sta puuttui sellainen takuuvarma nimi, joka vetää paikalle myös boomer-yleisöä.  

Kyllä minullekin maistuisi Nick Cave mutta näillä mennään.

Ja totuuden nimissä: yleisön määrästä ja reaktioista oli pääteltävissä, että suomalainen nuoriso tuntuu olevan nyt hyvin innoissaan nuorisomusiikista, ja niinhän sen pitääkin mennä. Sunnuntaina päälavan ohjelmistossa oli huomioitu myös lapsivieraat Mirellan keikalla.

Meille muille oli sitten tarjolla kaikkea muuta. Flow’n suurin vahvuus on ohjelmiston monipuolisuudessa: jos päälavan mainstream-meno ei miellytä, voi mennä kuuntelemaan vaikkapa kokeilevaa harmonikkataidetta ja siirtyä sieltä teknobileisiin.

Tämän vuoden ohjelmistossa oli silmiinpistävän paljon vanhojen suosikkibändien paluukeikoja ja muita nostalgia-akteja. Lavalle nousivat Airin ja Five Corners Quintetin lisäksi Portisheadin laulaja Beth Gibbons, ysärihiphop-suuruus Black Star, Regina ja Uusi Fantasia.  

Kaikkia en nähnyt; ne, joita näin, toimivat enimmäkseen ihan kivasti mutta eivät tarjonneet mitään uutta tai yllättävää. (Yllätys!)

Varsinaiset yllätykset koin taas Balloon 360° -lavalla – niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki siellä näkemäni keikat olivat hyviä, mutta mikä ihmeen juttu tämä gospel-trendi ja avoin saarnaaminen oikein on?

Mississippiläinen soulia ja gospelia yhdistelevä Annie & The Caldwells veti kovan keikan ja sai ihmiset tanssimaan, mutta kliimaksivaiheessa yhtye ilmoitti yllättäen haluavansa rukoilla yhdessä yleisön kanssa.

Seuraavana iltana esiintyneen Arp Frique & The Perpetual Singersin esittelytekstissä luvattiin funkin, diskon ja gospelin risteyskohtaa. Musiikki rullasi taas kiitettävästi, mutta sanoitukset alkoivat nopeasti junnata Herran ylistämisen ympärillä.

Toisen hallelujah-yleisöhuudatuksen jälkeen poistuin paikalta.

Eivätkä nämä olleet ainoita gospelista inspiroituneita amerikkalaisartisteja. Mistä tämä kertoo? Lopun ajoista?

 

LAUANTAI-ILLAN rukoushetken jälkeen altistin itseni toisenlaiselle aatteellisuudelle pohjoisirlantilaisen Kneecapin keikalla.

Rap-yhtye on tunnetumpi poliittisista mielipiteistään kuin biiseistään, ja sen jäsenet ovat joutuneet terrorismirikostutkintojen kohteeksi. (Yksi heistä on väitetysti huutanut lavalla Hamasia ja Hizbollahia tukevia iskulauseita ja toisen epäillään kehottaneen tappamaan brittiläisiä konservatiivipoliitikkoja.)

Kneecapin ideologisuus on kiinnostavalla tavalla ristiriitaista: siinä vasemmistolaisuus yhdistyy tiukkaan kansallismielisyyteen.

Biiseissä vaaditaan Irlannin yhdistymistä ja otetaan kantaa Pohjois-Irlannin kielipolitiikkaan. Ulkomailla asia voi mennä monelta vähän ohi, koska räppääminen tapahtuu pääosin iirin kielellä.

Välispiikit tulevat sentään englanniksi, ja Flow'ssa niille hurrattiin enemmän kuin musiikille.

Tällä kertaa Kneecap otti kantaa Suomen ja Israelin väliseen asekauppaan, vaati Benjamin Netanjahua tilille sotarikoksista ja yllytti yleisöä haistattelemaan Flow’n omistavalle sijoitusyhtiölle, jolla on sijoituksia myös Israelissa.

Uutiskynnys ylittyi näillä teoilla.

Itse keikka oli muuten aika hyvä.

Kirjoittaja