”Jumalauta, samoissa töissä ollaan” – Cannesissa glamour ja suomalaisuus kohtaavat

Ajoitus oli hämmästyttävä.

Helmi Donner oli valmistumassa Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselta ohjaajaksi. Näkymä ei ollut valoisa.

Donnerin toinen unelma-ammatti on kirjastonhoitaja, ja nyt tuntui, että opiskeluvalinta oli ollut väärä. Siitä huolimatta, että elokuvaohjaajan opinnot Aallossa ovat Suomen halutuimpien joukossa.

”En ajatellut vain sitä, että alan tilanne on niin huono. Pohdin, onko itselleni mitään edessä, ja tuleeko kukaan näkemään Matalapainetta”, Donner sanoo.

”Sinä aamuna mietin, että en enää jaksa tätä.”

Sitten tieto tuli, sähköpostilla. Oli helmikuun puoliväli.

Donnerin lopputyö Aaltoon, lyhytelokuva Matalapaine, oli valittu Cannesin elokuvajuhlien opiskelijasarjaan La Cinefiin.

”Mä olin ihan vitun yllättänyt.”

Donner huokaisee.

”Se oli ihan absurdi hetki.”

La Cinef ei ole pikkujuttu.

Lyhytelokuvakilpailuun valittiin 16 teosta ympäri maailmaa. Tarjolla oli tänä vuonna ennätysmäärä, 2679 ehdokasta. Ne edustivat 646:tta eri elokuvakoulua.

Donnerille korostettiin, että Matalapaine oli ensimmäisiä mukaan valittuja teoksia. Monista muista päätettiin vasta maalis- ja huhtikuussa.

Edellisten kahdenkymmenen vuoden aikana samaan esityssarjaan (jonka nimi oli aiemmin Cinefondation) oli valittu yhteensä kolme suomalaiselokuvaa. Edellinen oli Salla Sorrin Ainahan ne palaa vuonna 2015.

Sitä edelliset: Juho Kuosmasen Kestomerkitsijät (2008) ja Taulukauppiaat (2010). Jälkimmäinen voitti sarjan pääpalkinnon, ja siihen liittyy epävirallinen lupaus: ohjaajan esikoispitkä tullaan esittämään Cannesin elokuvajuhlilla.

Donner muistelee kolmen kuukauden takaisia tuntojaan Cannesin messupalatsin neljännen kerroksen käytävällä. On Cannesin elokuvajuhlien toinen torstai, ja palkintojenjakoon on reilu puoli tuntia.

LAURI-MATTI Parppei on Raumalta, ja tapaamishetkestä alle viikon kuluttua hän tulee jo olemaan yhtyeensä Mustan valon kanssa (Parppei on laulusolisti ja kitaristi) esiintymässä Helsinginkadun värikäsmaineisen Lepakkomies-ravintolan kellarissa.

Mutta nyt ollaan Rivieralla.

Parppein esikoisenaan kirjoittama ja ohjaama Jossain on valo joka ei sammu on tämän vuoden ainoa pitkä suomalaiselokuva Cannesin virallisissa sarjoissa.

Kontekstiksi: Cannesissa ei ollut vuosina 1992–2015 yhtään pitkää suomalaiselokuvaa, jonka ohjaajan sukunimi ei ole Kaurismäki.

Viime vuosina niitä on taas ollut, paitsi 2024 ei yhtään.

Sunnuntaina alkuiltapäivästä Parppeita etsitään haastattelua varten Cannesin rantaravintoiloista. Hän on juuri ollut Le film français -lehden järjestämällä lounaalla.

Le film français on Ranskan Variety, ammattilaisten bisneslehti. Lounaalle kutsuttiin kaikkien Cannesin kilpasarjojen ohjaajat.

Pääkilpasarjasta ei moni ehtinyt, mutta Parppei meni, ja hyvän lounaan nauttimisen ohella hän oli valokuvattavana.

Näihin rantabulevardi Croisetten merenpuoleisiin ravintoloihin ei useimpiin noin vain kävellä sisään. Suurin osa on festivaalin ajaksi varattu kokonaan kolmansille tahoille, kuten elokuvayhtiöille ja eri organisaatioille.

Parppei löytyy ja kertoo olleensa tänään myös tavattoman kiireisessä haastattelussa. Ranskalaistoimittaja suunnilleen käski istumaan ja alkoi luetella kysymyksiä huonolla englannilla.

Ja kiire on myös nyt. Lähdemme kävelemään kohti ohjaajan seuraavaa palaveria ja keskustelemme matkalla. Parppei kertoo, että enemmän kuin vastaanottoa Cannesissa, hän jännittää, mitä raumalaiset hänen elokuvastaan ajattelevat.

CANNESIN auringonpaahteessa haastattelulle pitää löytää varjoisa paikka. Parin korttelin päässä kohdalle sattuu jäätelöbaari. Se sopisi, jos tarjolla on maidotonta jäätelöä. Parppei on vegaani.

On sitä.

Parppei kuvailee eräänlaista kulttuurišokkia.

”Kävelin Croisettea ja vastaan tuli punaisen maton ensi-iltaan matkalla ollut porukka, joiden jokaisen vaatteet maksoivat varmaankin vuositulojeni verran.”

”Jumalauta, samoissa töissä ollaan.”

Parppei nauraa kuivasti ja vähän.

”Täällä kaikki on posketonta ja hienoa. Ristiriita vaan on mielenkiintoinen, että samaa työtä kuitenkin tehdään.”

Havainnot ovat linjassa Parppein elokuvan eetoksen kanssa. Jossain on valo joka ei sammu on julistus omaehtoisuuden ja outsider-kulttuurin puolesta.

Itsemurhayrityksestä toipuva kolmikymppinen huilisti Pauli palaa kotikaupunkiinsa Raumalle vanhempiensa luo. Helsinki porvarillisine kulisseineen on kuluttanut.

Raumalla on arkista ja aitoa. Elämänilo palaa lopulta, kun Pauli heittäytyy noise-musiikin maailmaan ja esittää esimerkiksi atonaalista kappaletta Tuntuu ettei tunnu miltään, jossa Pauli huutaa biisin nimeä.

Kokonaisuutena elokuva tuo mieleen Alexander Paynen draamojen tunnelmia ja sellaisten parinkymmenen vuoden takaisten indie-leffojen Garden State ja Elizabethtown tarinat nuoren miehen kotiinpaluusta.

Ohjaajan mukaan Aki Kaurismäki on mainittu ainoastaan pari kertaa ranskalaisten kanssa keskustellessa. Voisi olla enemmänkin, mutta ehkä ranskalaiset pitävät lakonista dialogia vain suomalaisille ominaisena.

Parppein lempielokuviin kuuluu Lukas Moodyssonin Fucking Åmål. Se kävi ohjenuorasta ensimmäisen pitkän elokuvan teossa.

”Kun näin sen ensimmäisen kerran, koin että voi olla elokuvia, jotka tuntuvat siltä, miltä elämä omasta mielestä tuntuu. Elokuvia, jotka eivät katso alaspäin tai dramatisoi liikaa.”

Paikka, jossa valo ei sammu ja onnellisuus on mahdollista, on Rauma.

Ei ihme, että Cannesin hypermaterialistiset piirteet painostavat. Parppei kertoo, ettei pidä suurista tapahtumista.

”On täällä hiukan klapilla päähän lyöty olo.”

CANNESIN festivaali on instituutio, maailman arvostetuin elokuvatapahtuma. Noin 70 000 asukkaan kaupungin ihmismäärä kaksinkertaistuu aina toukokuun puolivälissä.

Elokuvajuhlilla on monet kasvot. Varsinaiseen kilpasarjaan kutsutaan parikymmentä elokuvaa. Pääpalkinnosta eli Kultaisesta palmusta ovat tämän vuosituhannen puolella kilpailleet suomalaisista Aki Kaurismäki neljästi ja Juho Kuosmanen elokuvallaan Hytti nro 6 (2021).

Näihin näytöksiin kävellään festivaalipalatsin Lumière-salin punaista mattoa. Suuri osa Croisettesta suljetaan iltaisin. Silloin kaupunki kuuluu festivaalille.

Vetovoiman selittää loiste. Totaalista glamouria tavoitellaan niin punaisella matolla kun hulppeissa juhlissa ympäri Cannesia, huvijahteja ja lähiseudun villoja.

Kemujen tarkoitus voi olla juhlistaa ensi-iltaa, markkinoida tulevaa elokuvaa tai ylipäänsä korostaa omaa olemassaoloa ja varakkuutta. Skaalaa järjestäjistä on Hollywood-studioista pohjoismaisiin leffafestivaaleihin ja kotibileisiin kutsuviin omakustanne-elokuvantekijöihin.

Ranskassa elokuva on iso asia. Television pääkanavilla on festivaalin ajan parhaaseen katseluaikaan pitkiä lähetyksiä Cannesista, eräänlaista kisastudiota: kuin Linnan juhlat kestäisivät tiistaista seuraavan viikon lauantaihin.

Kaiken keskellä on, kuitenkin, elokuva.

Cannes tekee menestyselokuvia ja tähtiä. Ainakaan Euroopassa ei ole parempaa paikkaa lanseerata elokuvaa.

Virallisissa festivaaliohjelmistoissa esitetään pari sataa elokuvaa. Kilpasarjan ulkopuolella on muita punaisen maton arvoisia elokuvia, tänä vuonna vaikkapa valtavirtatäky Mission: Impossible 8 (jotta paikalle saatiin Tom Cruise) ja uusin Spike Lee.

Muita festivaalitoimikunnan esityssarjoja – pienemmissä saleissa, ilman varsinaista punaista mattoa ja iltapukupakkoa – ovat Un certain regard, jonka Juho Kuosmanen voitti Hymyilevällä miehellä 2016, ja Cannes Premiere, joka syntyi tarpeeseen saada etabloituneiden tekijöiden teoksia mukaan, vaikka ne eivät kelpaisi kilpasarjaan.

Virallisia omien organisaatioittensa sivusarjoja taas ovat Directors’ Fortnight, jossa nähtiin vuonna 2019 J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja, ja Critic’s Week, jossa oli peräkkäisinä vuosina kaksi suomalaiselokuvaa, Khadar Ayderus Ahmedin Guled & Nasra (2021) ja Mikko Myllylahden Metsurin tarina (2022).

Nopeasti Cannesin näkyville paikoille valitut suomalaiset näytelmäelokuvat onkin lueteltu.

Parppein elokuva esitettiin Acid-sarjassa, joka on kaikista Cannesin virallisista sivusarjoista se pienin.

(Tämän artikkelin kirjoittaja on tänä vuonna Cannesissa 20. kertaa, eikä ole koskaan käynyt katsomassa Acid-sarjan näytöksiä.)

Acidista on tullut 2000-luvulla yhä selkeämmin aloittelevien ohjaajien foorumi.

Ennen Parppein elokuvaa Acidissa näytettiin suomalainen elokuva viimeksi 2009. Se oli Miika Soinin ohjaama Thomas, pääosissa Lasse Pöysti ja Pentti Siimes. Thomas ei saanut Suomessa valkokangaslevitystä, vain festivaalinäytöksiä ennen kuin esitettiin Ylellä.

Cannes-elokuvan skaala on laaja. Eurooppalaisista tuotannoista Michael Haneken Rakkaus (2012), Ruben Östlundin Triangle of Sadness (2022) ja Justine Trierin Putoamisen anatomia (2023) keräsivät Kultaisen palmun voitettuaan yli 30 miljoonan euron lipputulot.

Sean Bakerin Anora (2024) sai Palmu-voiton jälkeen myös parhaan elokuvan Oscarin. Hurjimman nousun teki Bong Joon-hon Parasite (2019).

Korealaiselokuva sai Kultaisen palmun ja rynnisti todella isoksi menestykseksi sekä kaikkien aikojen ensimmäiseksi parhaan elokuvan Oscarin ei-englanninkieliseksi voittajaksi.

Elokuvafestivaalin merkitys ei ole hiipunut. Siitä on tullut entistä enemmän kuninkaantekijä, sekä Euroopassa että maailmanlaajuisesti.

RANSKALAISEN cinefilian koukerot eivät ole ulkopuolelta katsottuna aina kirkkaita. Punaisen langan hahmottaminen vaatii vähän historian tuntemusta.

Festivaaleille valittuja elokuvia yhdistää itsevarmuus ja omaäänisyys. Niiden estetiikka vastaa auteur-teoriaan vahvasti nojaavan ranskalaisen elokuvataidenäkemyksen edellytyksiä.

Riman korkeus tietysti osaltaan selittää Cannesiin pääsyn merkitystä ja arvoa. Järjestelmä ruokkii itseään kutsumalla lahjakkuuksia La Cinefiin ja näyttämällä, mitä Cannes voi antaa.

Helmi Donner katsoi kaikki lyhytelokuvat, joiden kanssa Matalapaine kilpaili, ja opiskelijaelokuvien tekijät tutustuivat toisiinsa illallisilla ja muissa kutsuvierastilaisuuksissa.

Heille oli tarjolla myös lippuja Lumière-salin gaalanäytöksiin.

Donner näki ihailemansa Julie Ducournaun uuden Alphan, italialaisen Mario Martonen Fuorin (”hupsu”, Donner sanoo) ja Joachim Trierin Sentimental Valuen.

”Lumièren näytökset ovat aika sairaita.”

Alphan näytös oli ensimmäinen, jonne Donner ystävineen osallistui.

”Se oli valtavaa ja siksi pelottavaa.”

Punaisen maton operaatio kestää lähemmäs tunnin. Ensin sisään pääsevät tavallisemmat juhlavieraat, sitten isommat tähdet ja lopulta elokuvan työryhmä.

Sisällä salissa heitä odotetaan ja punaisen maton tapahtumia seurataan koko valkokankaan kokoisina.

”Tilanne on creepy. Mittakaava suhteessa teokseen on epäinhimillinen”, Donner sanoo.

”Siinä hetkessä peilasin oman kokemukseni kautta, miten henkilökohtaista elokuvan tekeminen on ja miten sinne laittaa itsensä, kuten Ducornaukin oletettavasti tekee. Ja katsoin sitä ihmistä ja miten hän kantaa itseään kameroiden edessä.”

Yhtäkkiä hyvin henkilökohtaista teosta ympäröi valtava sirkuskone, joka ei liity taiteen sisältöön mitenkään, Donner havaitsi.

Tässä vaiheessa lienee syytä mainita, että Donner on sukua Suomen kuuluisimmalle elokuva-Donnerille.

”Olen säveltäjä Otto Donnerin lapsenlapsi. En muista, mikä on yhteys Jörn Donneriin, hän on isoisän pikkuserkku tai vastaavaa.”

Helmi Donner nauraa.

”On kivaa tulla liitetyksi oikeaan isoisään, eli Ottoon, eikä aina Jörkkaan, josta useammin kysytään ja johon en koe mitään yhteyttä.”

Kuuluisan sukulaisen elokuvia voisi joskus katsoa Yle Areenasta.

”Mutta ei ole ollut nyt listalla.”

PALKINTOJENJAON lähestyessä Donner huomasi jännittävänsä, miten käy.

Lyhytelokuvista ei yleensä kirjoiteta erillisiä arvosteluja, joten palkinnoilla on erityisen suuri painoarvo – kuten tietysti silläkin, että on tullut valituksi, ja arvovaltainen tuomaristo katsoo elokuvat. Tuomaristoa johti tänä vuonna saksalaisohjaaja Maren Ade, jonka tunnetuin oma elokuva on Isäni Toni Erdmann.

Ylisukupolvisesta väkivallasta kertova Matalapaine on voimakas kokemus. Siinä on käytetty tyylikkäästi isoja keinoja. Estetiikka on kohotettua ja rohkeasti kauhuelokuvamaistakin.

Riskejä on otettu ja onnistuttu. On helppo nähdä, miksi Cannes halusi Matalapaineen.

”Se meillä oli aina ajatuksena, että tehdään mieluummin enemmän kuin vähemmän”, Donner sanoo.

”Ei jäädä pelkäämään. Olen miettinyt kauhun keinoja, affektiivisuutta, vetovoimaa ja jännitettä. Tehdään poeettista kauhua, ei silti genre-elokuvaa.”

Jännittämiselle on hyvin konkreettinenkin syy – La Cinefin voittajan epävirallinen ohituskaista Cannesin virallisiin sarjoihin. 

Juho Kuosmasen paineet siitä, että esikoispitkällä tulee olemaan näin järisyttävä mahdollisuus, määräsivät hänen aihevalintaansakin. Hymyilevä mies kertoo nyrkkeilijästä, joka vaatimusten kasvaessa nimenomaan haluaa hävitä suuren ottelun.

Opiskelijavoittajista Kuosmasen lisäksi esimerkiksi unkarilainen Kornél Mundruczó ja iranilaissyntyinen Anahita Ghazvinizadeh saivat pitkät esikoisensa Cannesiin.

Toisaalta Salla Sorri puolestaan ei ole pitkää elokuvaa tehnyt.

”Pitkään en ajatellut La Cinefiä kilpailuna ollenkaan, vaan että on siistiä päästä tänne”, Donner sanoo.

Mutta kuitenkin.

”Tänään jännittää. Haluaisin ajatella, että en ole kilpailuhenkinen ihminen, mutta nyt tässä miettii, mitä kohta tapahtuu.”

PARPPEI sanoo olevansa hämmästynyt siitä, että sai tehdä elokuvan. Ylellä siihen uskottiin pitkään. Elokuvasäätiön aiempi tuotantoneuvoja soitti käsikirjoitustuen myönnettyään Parppeille ja kertoi, ettei usko elokuvan koskaan toteutuvan.

”En halua vähätellä itseäni, mutta nyt olen vain onnellinen, että tämä on olemassa.”

Sivumennen ohjaaja pohtii, onko hänestä tullut Elokuvataiteen laitoksen elokuvaopintojen ja sittemmin elokuvanteon myötä ihminen, joka kelluu kohti establishmentia.

Jo kouluaika Aallossa tuntui ohjaavan pois omasta arvomaailmasta.

“Pyrinkö kohti sitä, mitä vastustin?”

Jotta saa elokuvan kirjoitettua ja tuotantoon, pitää tehdä kompromisseja.

”Tai ainakin esittää tekevänsä niitä.”

Jossain on valo joka ei sammulle varmistui Ranskan elokuvateatterilevitys pikkulevittäjältä jo ennen Cannesia. Se vähensi paineita.

”Tuntuu utopistiselta ajatella, että Ranskassa ihmiset haluavat maksaa rahaa nähdäkseen elokuvan.”

Arvioita Acid-sarjan elokuvista julkaistiin Cannesista kuitenkin vain vähän – Parppein elokuvasta englanniksi ainoastaan yksi, sekin International Cinephile Society -nimisellä puoliammattilaisten sivustolla. Kriitikko Abby Laing kehui elokuvaa antaen neljä tähteä viidestä.

Etenkin nuorten elokuvaharrastajien suosimassa Letterboxd-palvelussa Jossain on valo joka ei sammu on myös saanut hyvän vastaanoton: ennen kaikkea neljän tähden arvosteluja, ylistystäkin.

Ranskalaisen cinefilian toisessa pää-äänenkannattajassa Cahiers du Cinemassa (se toinen on Positif) elokuva on saanut Acid-sarjan taulukossa pistearvosanan kolmelta kriitikolta.

He eivät ole yhtä vakuuttuneita.

Charlotte Garson ja Mathilde Grasset antavat yhden tähden neljästä, mikä tarkoittaa taulukon sanallistavan osuuden mukaan ”ehkä jos on aivan pakko”. Thierry Mérangerilta heruu kaksi tähteä, mikä tarkoittaa jo katsomissuositusta.

Vaikka Parppein elokuvan varsinaisia levityksiä vasta odotellaan – Suomessa se tulee valkokankaille syyskuussa – maailmalla katse voi kääntyä jo tulevaan. Varietyssa kirjoitettiin uutisena Parppein seuraavasta hankkeesta.

”En tiedä, voiko päättää, että haluaa mennä elokuvallaan maailmalle. Mutta ne elokuvat, jotka aiemmin ovat maailmalle Suomesta päässeet, eivät ainakaan ole niitä ilmeisimpiä aiheita.”

Kauhuromanttisella tarinalla on komea englanninkielinen nimi: Alone With the Moon.

Se ei sijoitu Raumalle, vaan 2000-luvun alun Kokemäelle.

La Cinefin pääpalkinnon 2025 sai eteläkorealainen First Summer, jonka ohjasi Heo Gayoung. Kolme muuta palkittua elokuvaa tulivat Kiinasta, Japanista ja Virosta.

Oikaisu 28.5. kello 14.13: Jutussa luki aiemmin virheellisesti, että Cannesissa ei olisi ollut suomalaisia elokuvia vuonna 2023. Niitä ei ollut vuonna 2024.