18.11.2026

Juhani Pallasmaa on tuntematon suuruus

Arkkitehti Juhani Pallasmaa on kirjoittanut, opettanut ja johtanut itsensä vallan huipulle Suomessa ja maailmalla.

”Minulla on suoranainen aivoväsymys.”

Arkkitehti Juhani Pallasmaa täytti 14. syyskuuta 90 vuotta ja kertoo palautuvansa yhä kaikista eri juhlista. Niitä on pidetty esimerkiksi täydessä Aalto-yliopiston juhlasalissa neljä viikkoa ennen haastattelua ja viimeisen kerran muutama päivä sitten Pallasmaan entisten työntekijöiden kanssa.

Kaikki nimet eivät palaudu mieleen, mutta muuten väsymyksestä ei näy merkkejä, vaikka haastattelu Pallasmaan toimistolla vie lopulta neljä tuntia.

 

LUOJA loi paperin arkkitehtuurin piirtämistä varten, ja kaikki muu on sen väärinkäyttöä, töksäytti Alvar Aalto aikanaan. Pallasmaa on luonut maineensa juuri tällaisella paperin väärinkäytöllä: kirjoittajana, opettajana ja museonjohtajana. Arkkitehdille poikkeuksellisella tavalla hänestä on tullut kansainvälisesti merkittävin suomalainen arkkitehti sitten vuonna 1976 kuolleen Aallon.

Pallasmaa on ollut arkkitehtuurin merkittävä vallankäyttäjä jo yli puoli vuosisataa. Suomessa hän on toiminut johtotehtävissä Suomen rakennustaiteen museolla (nykyisessä Arkkitehtuuri- ja designmuseossa), Taideteollisessa oppilaitoksessa ja Helsingin teknillisessä korkeakoulussa (molemmat nykyään osa Aalto-yliopistoa). Ulkomailla hän on opettanut ennen kaikkea Yhdysvalloissa, muun muassa Yalen ja Washingtonin yliopistoissa.

Hän kertoo kirjoittaneensa 108 kirjaa ja 1 500 esseetä. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana todennäköisesti suurin osa koko maailman arkkitehtiopiskelijoista on lukenut Pallasmaan tekstejä osana opintojaan.

Kaikesta huolimatta suuri yleisö Suomessa ei tunne Pallasmaata. Sen sijaan arkkitehtikunnan keskuudessa hän on lähes palvottu henkilö.

 

JUHANI Uolevi Pallasmaa syntyi Hämeenlinnassa 14. syyskuuta 1936. Isä oli ekonomi, äiti kotiäiti, ja sisaria tuli viisi. Pallasmaan varhaislapsuuden perhe vietti vaarin maatilalla.

Kirjat eivät olleet tärkeitä Pallasmaan lapsuudessa. Tämä muuttui, kun hän löysi isänsä pienestä kirjastosta Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirjan (1931, WSOY).

”Se oli minulle käänteentekevä kokemus. Siinä Afrikka, elämän toiseus ja taiteellinen työ tulivat konkreettisesti esiin.”

Olennaisena nuoruuskokemuksenaan Pallasmaa pitää vuotta Yhdysvaltain Minneapolisissa, yhtenä ensimmäisistä suomalaisista vaihto-oppilaista vuonna 1954.

”Minun onnenpotkuni oli, että pääsin erittäin sivistyneeseen perheeseen.”

”Amerikan-isäni oli eräänlaisena avustajana demokraattisenaattori Hubert Humphreylla, josta tuli myöhemmin Yhdysvaltain varapresidentti.”

Arkkitehtipyrintöjen syytä Pallasmaa ei muista – hän oli valmistellut itseään kirurgin uralle – mutta arvelee opettajansa vaikuttaneen asiaan.

”Käpylän yhteiskoulussa piirustuksenopettajana toiminut nainen, kaunis nuori nainen sai minut kiinnostumaan esimerkiksi kubismista.”

 

OPINNOT Helsingin teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla Pallasmaa aloitti vuonna 1957. Opinnoissa tärkeintä oli tutustuminen esikuvallisiin ihmisiin, kuten arkkitehtuurin professoreihin Aarno Ruusuvuoreen ja Aulis Blomstedtiin sekä kuvataideopettajina toimineisiin taiteilijoihin Sam Vanniin ja Unto Pusaan.

”Blomstedt halusi, että joku istui pöydän toisella puolella kun hän työskenteli. Se oli minun todellinen korkeakouluni istua siinä professoriani vastapäätä.”

”Olen aina kokenut, että sanallinen oppiminen ei ole olennaisinta vaan tietynlainen eksistentiaalinen oppiminen. Kun on viisaan kanssa samassa huoneessa niin siitä oppii”, Pallasmaa sanoo naurahtaen.

Valmistuitte arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1966, eikö niin?

”No tuota… Tosiasia on se, että valmistuin virallisesti, kun minut kutsuttiin professoriksi vuonna 1991. En ollut hakenut kahta tenttimerkintää.”

Tieto on uusi ja yllättävä, sillä tuossa vaiheessa hän oli tehnyt jo pitkän uran Rakennustaiteen museolla ja suunnittelevana arkkitehtina. Pallasmaan mukaan valmistumattomuus ei haitannut työntekoa missään vaiheessa.

Hän pääsi museolle näyttelyavustajaksi jo toisena opiskeluvuotenaan ja vietti siellä eri tehtävissä yli kymmenen vuotta.

Opintojen ja museotyön ohella Pallasmaa ehti toimia myös assistenttina Teknillisessä korkeakoulussa ja suunnittelijana eri arkkitehtitoimistoissa.

Neuvotteluhuoneen ovelle ilmestyy nainen. Esittäydymme; hän on Hannele Jäämeri, Pallasmaan vaimo. Hän kertoo tuoneensa Juhanille keittoa ja poistuu.

 

ENSIMMÄINEN todellinen johtotehtävä Pallasmaalle siunaantui, kun hänet äänestettiin Taideteollisen oppilaitoksen rehtoriksi vuonna 1970.

”Minulla oli silloin kaikkien aikojen johtokunta: Tapio Wirkkala, Kaj Franck ja Antti Nurmesniemi.”

“Olen tiettävästi edelleenkin Suomen ainoa rehtori, joka on valittu vapailla vaaleilla, niin että siivoojillakin oli äänioikeus.”

Syynä poikkeukselliseen vaaliin oli ajan poliittinen opiskelijaliike. Ennen valintaa Pallasmaa oli pitänyt Taideteollisessa vain yksittäisiä oppitunteja. Hän kertoo taistolaisten johdossa olleen hänen hyviäkin ystäviään, mutta irtisanoutuu itse politiikasta.

”Minulla ei ole koskaan ollut vahvoja poliittisia kantoja. Olen kokenut elämän ja yhteiskunnan toisilla aisteilla kuin poliittisella aistilla.”

Toisaalta Pallasmaan varhaiset kirjoitukset kielivät yhteiskunnallisesta kiinnostuksesta. Esimerkiksi kuuluisa ”Vastapoli”-kirjoitus vuodelta 1966 alkaa ylioppilaskuntatalo Dipolin kritiikkinä, mutta kiihtyy heti ensimmäisen kappaleen jälkeen palopuheeksi järkiperäisen yhteiskunnan ja arkkitehtuurin puolesta.

”Arkkitehtuuri on yhteiskunnan ideaalien, pyrkimysten, keinojen ja mahdollisuuksien kuva”, nuori Pallasmaa kirjoittaa.

”Vastapoli” on kuvaava esimerkki Pallasmaan varhaiskauden ehdottoman järkiperäisestä ajattelusta, joka ihannoi järjestelmällistä, yleispätevää ja rakenteesta lähtevää arkkitehtuuria. Tällä hetkellä sellainen on tapana julistaa arvottomaksi ”laatikkoarkkitehtuuriksi.”

 

KOKEMUS Taideteollisen ”keksityistä ristiriidoista” oli Pallasmaalle niin kielteinen, että hän jätti rehtorinpaikkansa kahden vuoden jälkeen ja päätti lähteä pois Suomesta. Hän on todennut halunneensa paikkaan, jossa oli ”todellisia ongelmia”. 

Se löytyi vuonna 1972 Suomen kehitysyhteistyön kautta Etiopian Addis Abebasta ja Haile Selassie -yliopistosta, josta Pallasmaa sai arkkitehtuurin apulaisprofessorin pestin. Mukaan tulivat Pallasmaan ensimmäinen vaimo ja tyttäret, joiden isoäidit olivat vuorotellen perheen apuna.

Työtä Etiopiassa Pallasmaa kuvaa todella ennakoimattomaksi sisäpoliittisen kuohunnan ja aggressiivisten yhteenottojen keskellä. Yliopisto oli usein kiinni, ja Pallasmaa päätyi suunnittelemaan monia rakennushankkeita, esimerkiksi spitaaliperheiden yhdyskunnan. Valmistumisen jälkeen se todettiin liian korkealaatuiseksi spitaalisille ja annettiin virkamiehille.

”Etiopiassa oleminen suorastaan murskasi järkiperäisen ja estetisoivan maailmankatsomukseni, koska jouduin toimimaan kehitysmaan realismin sisällä.”

Pallasmaa muistelee rahoittaneensa kahden katupojan koulunkäyntiä.

“Toinen heistä teloitettiin, koska hänellä oli ulkomaalainen auttaja, ja toinen pakeni jalan 1 500 kilometriä Nairobiin. Tuollaisestahan tulee… kauhistuttavia tuntuja.”

”Jouduin rakentamaan ajatusmaailmani uudelleen. Tajusin, että maailma on suuri määrä erilaisia maailmoja. Nuoren idealistin ajatus yhdestä maailmasta, jota voi eettisin ja esteettisin perustein parantaa, katosi.”

Vuonna 1974 Pallasmaa palasi Etiopiasta, kun maassa tapahtui vallankaappaus ja hänen määräaikainen sopimuksensa päättyi.

Etiopiassa sattui myös liikenneonnettomuus, josta on liikkunut vuosien varrella kaikenlaisia huhuja. Eräässä arkistosta löytyneessä haastattelussa Pallasmaa kertoi siitä tulleen oikeusjuttu Suomessa. Mitä tapahtui?

”Se oli minun autollani tapahtunut ojaanajo. Autoa ajoi suomalainen henkilö, joka sitten halvaantui. Sen tilanteen selvittäminen sitten johti oikeuskäsittelyyn, joka päätyi siihen, että minä olin istunut takapenkillä.”

 

PALLASMAA palasi aiempaan työhönsä Rakennustaiteen museon näyttelypäälliköksi. Pallasmaan mukaan museo oli aiemmin voinut luottaa ulkomailla kiertäneissä näyttelyissään vain suomalaisen arkkitehtuurin vetovoimaan, mutta hän ryhtyi tematisoimaan näyttelyitä ja luomaan suhteita ulkomaille.

”Pompidou-keskuksen avajaisissa 1977 huomasin, että paikalla oli monta arkkitehtuurimuseon johtajaa ja tulin ajatelleeksi, että heidät pitää saada jotenkin samaan organisaatioon.”

Pallasmaan aloitteesta Helsingissä järjestettiin vuonna 1979 konferenssi, jossa perustettiin arkkitehtuurimuseoiden kansainvälinen liitto ICAM. Pallasmaa valittiin liiton ensimmäiseen hallitukseen, mikä asetti hänet kansainvälisen museoverkoston ytimeen. Tänä päivänä liittoon kuuluu yli sata museota ympäri maailman.

Vuonna 1978 Pallasmaa nousi Rakennustaiteen museon johtajaksi.

Pallasmaa kokee, että Rakennustaiteen museolla tai millään muullakaan museolla ei ollut tuohon aikaan vahvaa kulttuurista merkitystä vaan ”museolaitosten esiintulo tapahtui vähän myöhemmin”.

”Rakennustaiteen museolla oli alkuvuosikymmeninään erityisasema, koska ulko- ja kulttuuriministeriöt mielellään esittivät arkkitehtuurinäyttelyitä ulkomailla, varmana siitä, että nämä otetaan positiivisesti vastaan.”

Ainakin ulkopoliittista mainosarvoa museolla siis oli.

Nykyään Rakennustaiteen museo on osa Arkkitehtuuri- ja designmuseota. Tällä hetkellä museolle valmistellaan uutta rakennusta Helsingin Etelärantaan, jonka on määrä avautua vuonna 2030.

Pallasmaa toivoo, että tämä kahden eri alan yhteismuseo onnistuu.

”Arkkitehtuurin ja designin yhdistäminen yhteen museoon ei ole filosofisesti itsestään selvä asia. Yhtenä jatkumona niiden yhteys jää aika pintapuolisen estetisoinnin tasolle.”

Pallasmaa sanoo, ettei halua asettua tietäjän rooliin, mutta on silti huolissaan arkkitehtuurin asemasta osana museota sekä siitä, mitä tapahtuu museon arkkitehtuuripiirustusten kokoelmalle, jota hän pitää maailman hienoimpana. Häntä huolettaa myös, minkä roolin tutkimustyö ja ”intellektuaalinen pohdinta” museossa saavat. Pallasmaan mielestä käsitykset arkkitehtuurista ovat kaikkialla edelleen ”aika pintapuolisia”.

”Arkkitehtuurimuseoiden yhteinen tehtävä on ylläpitää rakennustaiteen käsitettä ylimalkaan maailmassa, jossa arkkitehtuuri liukuu pelkäksi rakentamiseksi. Arkkitehtuuri kulttuurisena ilmiönä on vaarassa kadota.”

 

Juhani Pallasmaa kuvattuna lokakuussa 2026. Kuva: Toivo Heinimäki

 

SUUNNITTELIJANA Pallasmaa ei ole saavuttanut sellaista asemaa kuin museo-, opetus- ja kirjoitustöissään. Vaikutusvaltaa tälläkin saralla on silti ollut.

Kuvaava esimerkki on tapaus ajalta juuri ennen Etiopiaa: Kulttuuriministeri Pentti Holappa kysyi häneltä suosituksia Itä-Pasilan taidetalon suurhankkeen suunnittelijoiksi.

”Suosittelin Kristian Gullichsenia, Erkki Kairamoa ja Timo Vormalaa. Opetusministeriössä ymmärrettiin väärin, että tämä oli olemassa oleva arkkitehtitoimisto, vaikka luettelin vain kolme lahjakkaaksi tuntemaani arkkitehtia.”

Niinpä kolmikon oli perustettava yhteinen toimisto, ja hankkeen suunnittelu annettiin heille. Sittemmin toimistosta tuli yksi Suomen menestyneimpiä.

Ero nykyaikaan on valtava, sillä julkiset hankkeet on kilpailutettava avoimesti.

”Silloin toimeksiantoja annettiin suoraan.”

Etiopiasta palattuaan myös Pallasmaa päätyi mukaan hankkeeseen.

”Minulla ei ollut heti työpaikkaa, joten menin tähän ystävieni toimistoon töihin ja rupesin piirtämään Taidetaloa.”

Pallasmaa oli osakkaana kahdessa eri arkkitehtitoimistossa 1960- ja 1970-luvuilla. Taustahaastattelujen perusteella se oli hurjaa aikaa arkkitehtitoimistoissa: töitä tehtiin paljon ja samalla juopoteltiin. Arkistohaastattelussa Pallasmaa kertoi tämän vieneen hänet putkaankin.

”Kyllä silloin alkoholia käytettiin aika tavalla.”

Oman arkkitehtitoimistonsa Pallasmaa perusti vuonna 1983. Tärkeimpinä töinään hän pitää Roland Schweitzerin kanssa suunnittelemaansa Suomen Ranskan-instituuttia (valmistui 1991) ja Rovaniemen kulttuuritalo Korundin konserttisalia (2011).

”Konserttisalin soiva olomuoto on juuri sitä mitä tavoittelin. Siinä kokee olevansa hienon instrumentin sisällä ennen kuin kuulee ensimmäistäkään säveltä.”

Enimmillään Pallasmaan toimistolla oli 54 työntekijää eli se oli Suomen mittakaavassa melko suuri. 1990-luvun alun pankkikriisin takia hän joutui irtisanomaan kerralla lähes kaikki.

Myös Itäkeskuksen kauppakeskuksen katettu bulevardi (1991) ja Kampin kauppakeskus (2006) suunniteltiin Pallasmaan toimistolla. Samaan aikaan kaupallisuuden vaikutus arkkitehtuuriin oli yleinen kritiikin kohde Pallasmaan kirjoituksissa. Miten tämä ristiriita on sovitettavissa?

”Ne ovatkin olleet hankalimpia toimeksiantojani juuri siitä syystä.”

”Niitä on molempia muutettu ihan härskillä tavalla. Ne ovat kuitenkin minun elämysmaailmassani eräällä tavalla minun lapsiani, eivät sijoitustoimintaa.”

Pallasmaa sanoo lopettaneensa suunnittelutyöt ”periaatteessa” kaksikymmentä vuotta sitten. Silti piirustuspöydällä on tällä hetkellä Korundin peruskorjaus, jota hän työstää yhden avustajansa kanssa.

 

PALLASMAA sai vuonna 1984 valtion viisivuotisen taiteilija-apurahan eli hänestä tuli määräaikainen taiteilijaprofessori.

”Siihen ei sisältynyt mitään tehtäväluetteloa, vain kuukausipalkka. Se oli minulle hyvin produktiivista aikaa.”

Hän jätti museonjohtajan työn, ryhtyi kirjoittamaan aktiivisesti ja pitämään erilaisia luentoja Suomessa ja ulkomailla.

Hänen kirjallinen tuotantonsa Suomessa alkoi kuitenkin jo 1960-luvulta, sillä hän kirjoitti aktiivisesti eri lehtiin. Merkittävä osa Pallasmaan suomenkielisestä tuotannosta on ilmestynyt Rakennustaiteen museon näyttelyjulkaisuissa.

Moni haastattelemistani suomalaisista arkkitehdeista ja taiteilijoista mainitsee itselleen erityisen tärkeänä Pallasmaan kirjan Maailmassaolon taide (1993, Kuvataideakatemia), joka käsittelee arkkitehtuuria ja kuvataiteita monipuolisesti. Siinä kiteytyy Pallasmaan Etiopiassa kokeman käänteen jälkeinen ajattelu.

 

PALLASMAAN vaikutusvaltaisin tehtävä Suomessa on ollut professuuri ja arkkitehtiosaston johtajuus Helsingin teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1991–1997.

”Tullessani opiskelijat näyttivät kalpeilta ruipeloilta ja pääasiassa leikkasivat pahvista pienoismalleja.”

Tähän Pallasmaa halusi muutoksen, ja hänen aloitteestaan arkkitehtiosasto hankki tilat puu- ja metalliverstaille Helsingin Kaapelitehtaalta. Pallasmaan mukaan tarvittiin elävä kontakti sekä kaupunkiin että fyysiseen tekemiseen. ”Otaniemen metsässä” sijaitseva kampus ei niitä tarjonnut.

Pallasmaa pyrki tekemään korkeakoulun arkkitehtiosastosta kansainvälisemmän eli lähti ajamaan samaa asiaa kuin aiemmin Rakennustaiteen museossa. Arkkitehtiosastolle tuotiin opettajia ulkomailta, ja Pallasmaan aloitteesta perustettiin ulkomaisille opiskelijoille suunnattu englanninkielinen maisteriohjelma, joka oli muusta opetuksesta poiketen maksullinen. Maisteriohjelma ehti pyöriä kuitenkin vain lyhyen aikaa ja se lakkautettiin pian Pallasmaan lopetettua tehtävässään.

Opetussisällön osalta Pallasmaan vaikutus oli ilmeisen suuri, sillä hän aloitti muun muassa arkkitehtiopiskelijoiden vapaaehtoisen filosofiakurssin, Afrikka-aiheisen kurssin kulttuurienvälisestä vuorovaikutuksesta ja kurssin, jolla opiskelijat suunnittelivat kuvitteellisen talon todelliselle taiteilijalle. Heihin lukeutuivat esimerkiksi kirjailija Bo Carpelan ja tanssija Reijo Kela.

Pallasmaan asema oli erityisen vaikutusvaltainen, koska professuuriin nykyisinkin kuuluva arkkitehtuurin perusteiden opetus on opiskelijoille ensikosketus arkkitehtuurin alaan. 

Taustahaastatteluissa Pallasmaan entiset oppilaat kuvailevat hänen opetustaan laajaksi kulttuurikoulutukseksi, jossa arkkitehtuuria käsiteltiin vain vähän ja enemmän taidetta yleensä. Jo opintonsa aloittaville lähetetyssä tervetulokirjeessä oli lista suositeltua kaunokirjallisuutta ennakkolukemiseksi. Omin käsin tekeminen korostui, ja Kaapelitehtaan verstaissa tekemiseen annettuja mahdollisuuksia pidettiin poikkeuksellisina. Opetusta leimasi uteliaisuus. 

Pallasmaata edeltäneen ajan opetusta kuvataan taustahaastatteluissa aivan toisenlaiseksi: pragmaattiseksi, arkiseksi ja teknokraattiseksi. Tavoitteena oli saada arkkitehtitoimistoihin työntekijöitä.

”Minun mielestäni opettamisen keskeinen kysymys on saada opiskelijan itsetunto ja käsitys itsestään kehittymään. Kysymys ’kuka minä olen?’ on primäärinen. Kysymyksen siitä, mitä arkkitehtuuri on, voi esittää vasta tuon jälkeen.”

1990-luvulla arkkitehdin ammatti tietoteknistyi, mutta Pallasmaan opetuksessa se ei näkynyt.

”Tietotekniikalla ei ollut osaa opetuksessani, koska suhtaudun siihen hyvin epäilevästi. Minusta asioiden ruumiillistaminen on keskeinen asia hahmottamisessa ja ajattelemisessa. Se toteutuu vain oman ruumiin avulla ja käsin tekemällä.”

Moni Pallasmaan entinen oppilas toteaakin jääneensä tietoteknisissä taidoissa jälkeen, mikä vaikeutti myöhemmin työllistymistä. Yhtenä syynä he pitävät Pallasmaan opetusta, jossa tietotekniikka tuomittiin kielteisenä asiana. Uteliaisuus, joka näkyi hänen opetuksessaan muilta osin, loisti poissaolollaan.

Tietokoneet ovat aikapäiviä sitten arkipäiväistyneet suunnitteluvälineinä, ja nyt tekoäly tekee tuloaan myös arkkitehtuuriin. Pallasmaa sanoo pitäneensä sitä kauhistuttavana asiana jo toistakymmentä vuotta.

”Ylimalkaan tieto tai tekeminen, joka ei kytkeydy elämisen kokemukseen, pidän sitä vaarallisena, koska se on koditonta tietoa ja tekemistä, jota voidaan käyttää mihin tahansa kielteiseen tarkoitukseen.” 

Pallasmaan vanha simpukkapuhelin soi kesken teknologian tuomion. Vaimo soittaa ja muistuttaa keitosta.

 

ENTISTEN oppilaiden kertomuksista huokuu valtava arvostus Pallasmaan opetusta ja ajattelua kohtaan. Sen vastapainoksi moni heistä tuo esiin puolen, jonka kokevat olleen väärin.

Taustahaastatteluissa muutama Pallasmaan naisoppilaista kertoo, että hänen professoriaikanaan järjestettiin juhlia, joissa opettajien – vanhempien miesten – ja opiskelijoiden humalainen kanssakäyminen sai ongelmallisia muotoja. Yksi näistä opettajista oli Pallasmaa. Kolme hänen naisoppilaistaan kertoo nähneensä hänet koskettelemassa naisoppilaitaan ja kaksi heistä kertoo todistaneensa suutelua. Jokainen heistä sanoo, että nämä teot eivät kohdistuneet heihin.

Kerron Pallasmaalle, että hänen entiset oppilaansa sanovat nähneensä hänet suutelemassa ja koskettelemassa naisoppilaitaan juhlissa.

”Minulla ei ole siitä muistikuvaa.”

”Minulla on tapana ylimalkaan kosketella ihmisiä. Se on yksi läheisyyden ja arvostuksen viestimisen muoto. Arkkitehti- ja taiteilijamaailmassa toisten ihmisten koskettelu on varmasti yleisempää kuin joissakin muissa ammattipiireissä.”

Taustahaastattelujen perusteella toiminta on ollut joissain tapauksissa jotain muuta kuin halaamista ja mahdollisesti epäsopivaa. Oliko tällaista?

”Tuohon sanoisin ihan ehdottomasti ei.”

Koskeeko tämä myös suutelua?

“Kyllä. Halaamista ja hartioiden koskettelua oli, mutta kyllä minulle kaikki muu on vierasta.”

Naisoppilaiden mukaan yhteiset juhlat loivat vaikutelman opettajien ja opiskelijoiden tasa-arvosta.

Miten tällainen tilanne, jossa on opiskelija ja professori, näyttäytyy teille vallan näkökulmasta?

”Olen aina käyttäytynyt niin, että olen lieventänyt mahdollista auktoriteettiasemaani.”

Koetteko tehneenne väärin?

”En. Kysymyksesi yllättää minut hyvin suuresti.”

 

VIIDEN vuoden jälkeen Pallasmaa jätti professorintehtävänsä, kuten oli suunnitellutkin.

”Minulla on sellainen ajatus, että viidessä vuodessa saa tehtyä sen mihin kykenee. Sen jälkeen vastavoimia on liian paljon ja tekijäkin alkaa toistaa itseään. Viisi vuotta voi toimia luovasti.”

Pallasmaan kansainvälinen läpimurto kirjoittajana ajoittuu hänen Teknillisen korkeakoulun professuuriinsa. Se tapahtui kirjasella Eyes of the Skin, joka ilmestyi vuonna 1996 (Academy Editions, suom. Ihon silmät, ntamo, 2016). Se on käännetty viidelletoista kielelle ja kuuluu jo arkkitehtuuriajattelun klassikoihin.

Kirjasessa Pallasmaa korostaa kosketuksen ja ruumiillisuuden merkitystä arkkitehtuurille. Hän esittää, että nyky-yhteiskunnassa näköaistin hallitseva asema surkastuttaa kokemustamme maailmasta.

”Silmän ylivalta ja muiden aistien tukahduttaminen työntää meitä eristyneisyyteen, irrallisuuteen ja ulkopuolisuuteen”, Pallasmaa kirjoittaa (suomennos Kirsi Heininen-Blomstedt).

Eyes of the Skinin suosiota voi yrittää selittää ainakin ajoituksella. Arkkitehtipiireissä alettiin 1960-luvulla kiinnostua filosofiasta, jonka takia osa arkkitehdeista otti lähtökohdakseen kielen kaltaiset abstraktiot. Pallasmaan näkökulma edustaa täysin päinvastaista koulukuntaa. Pallasmaan filosofisena lähtökohtana on inhimillinen kokemus ja ruumis, ja tällaiselle perusasioihin palaamiselle oli kysyntää 1990-luvulla.

Kokemuksellinen näkökulma arkkitehtuuriin oli ollut olemassa jo kauan, mutta Pallasmaan keskittyminen erityisesti aisteihin ja ruumiillisuuteen oli uutta.

Selitys kirjasen suosiolle löytyy myös teoksesta itsestään. Pallasmaa kirjoittaa sujuvasti ja puhuttelee lukijan perustuntoja. Kirjoittaja on ilmeisen lukenut ja namedroppailee filosofeja toisensa jälkeen. Lukiessa on helppo tuntea olevansa – Pallasmaata lainaten – ”viisaan kanssa samassa huoneessa”. Teos on kuin tehty puhuttelemaan arkkitehtiylioppilasta, joka nuoren elämänsä murrosvaiheessa etsii oppineelta selkeitä vastauksia modernin maailman hämmentävyyteen.

Sittemmin Pallasmaa on jatkanut saman maaperän kartoittamista eri suunnista, esimerkiksi tarkastelemalla elokuvia teoksessaan The Architecture of Image (2001, Rakennustieto), käden ja käsillä tekemisen merkitystä teoksessaan The Thinking Hand (2009, Wiley, suom. Ajatteleva käsi, ntamo, 2017) ja kuvia teoksessaan The Embodied Image (2011, Wiley).

Pallasmaan kirjat ovat käytännössä esseekokoelmia. Taustahaastatteluissa Pallasmaan suunnittelemia rakennuksia luonnehditaan kollaasimaisiksi, ja samaa voisi sanoa hänen kirjoistaan.

”Pitää paikkansa. Kollaasi on ollut minulle hyvin tärkeä taiteenlaji. Eri aikakausien, tarkoitusperien ja materiaalista tehtyjen palasien välissähän me elämme.”

Kollaasiksi voisi kutsua myös Pallasmaan ajattelua, joka ammentaa muiden ajattelijoiden kirjoituksista ja yhdistelee niitä.

 

SUOMALAISEKSI arkkitehdiksi Pallasmaa on tehnyt ainutlaatuisen uran ulkomailla, erityisesti Yhdysvalloissa. Hän on toiminut vierailijaprofessorina muun muassa Yalen yliopistossa vuonna 1993, Washingtonin yliopistossa 2001–2003 ja Illinois’n yliopistossa 2010–2011.

Ulkomaisella uralla ovat auttaneet sekä hänen englanninkielinen tuotantonsa että vuosikymmenten aikana luodut ihmissuhteet.

Kansainvälisesti Pallasmaan vaikutusvalta oli suurimmillaan, kun hän toimi yhdysvaltalaisen Pritzker-palkinnon tuomaristossa vuosina 2009–2014. Pritzker on arkkitehtuurialan merkittävin palkinto, joka myönnetään elävälle arkkitehdille.

Palkintoa on kritisoitu yksilökeskeisen tähtiarkkitehtuurin pönkittämisestä ja mieskeskeisyydestä: vuodesta 1979 asti jaettu palkinto myönnettiin naiselle – brittiläiselle Zaha Hadidille – ensimmäisen kerran vasta 2004.

”Yhdyn tähän kritiikkiin. Kyllä minä sen vähän kiiltokuvapalkintona koin.”

Mikä Pritzkerin merkitys sitten on?

”Sama merkitys kuin Nobelilla. Se nostaa palkinnonsaajat omaan kategoriaansa. Mutta se palkinnon saajien lista on aika huojuva. Vähillä ansioilla on moni sen saanut.”

Pallasmaa kertoo, kuinka tuomaristoa lennätettiin Pritzkerin miljardöörisuvun yksityislentokoneilla ympäri maailmaa rakennuksia katsomaan.

”Kyllä siinä ihan aito pyrkimys oli saada kaikki merkittävä arkkitehtuuri näköpiiriin.”

Pallasmaan mukaan tuomaristolle esiteltiin ennakkoon joukko voittajavaihtoehtoja, niin sanottu shortlist, mutta se ei ollut sitova.

”Esimerkiksi kun mentiin Kiinaan, ajatuksena oli nähdä ulkomaalaisten Kiinaan rakentamia taloja, mutta siellä Wang Shun suunnittelemat talot vakuuttivat niin paljon, että palkinto myönnettiin hänelle. Hän ei ollut edes shortlistillä.”

 

JUHANI Pallasmaa on menestynyt, ehtiväinen ja työkeskeinen. Onko laajalla tuotannolla ja menestyksellä ollut jokin hinta?

”No, yksi avioliitto.”

”Nykyäänhän olen aika paljon autettava. Teknisissä asioissa olen tullut hirveän kömpelöksi ja tarvitsen vaimon apua pitkin päivää. Hänen roolinsa tekemisessäni on keskeinen, vielä enemmän kuin ensimmäisen vaimoni, koska silloin minulla oli niin paljon energiaa.”

”Vääjäämättä olen lasten kanssa päässyt vähemmän olemaan kuin mitä varmaan olisin halunnut. En ole koskaan kokenut tätä ongelmalliseksi.”

Haastattelun päätyttyä Pallasmaan vaimo tulee vastaan ulko-ovella. Hän on menossa toimistoon katsomaan Juhania.

Kirjoittaja