Juha Ahonen, palveluksessanne

Kun Juha Ahoselta pyytää haastattelua, vastaus kilahtaa sähköpostiin  kolmessa minuutissa: ”Hei, en ole oikea Juha.”

Helsingin kaupunki on Suomen suurin työnantaja, ja sen organisaatioon kuuluu parikin Juha Ahosta. Tämä tuntuu symboliselta, sillä oikean, kaksi vuotta kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtajana toimineen Ahosen tuntuvat tietävän vain harvat, vaikka hän on ehtinyt tehdä kulttuurihallinnossa vaikka mitä.

Ahonen on työskennellyt Tampereen kaupungin kulttuurijohtajana, Tampere Filharmonian intendenttinä, Tapiola Sinfoniettan intendenttinä, Radion Sinfoniaorkesterin apulaisintendenttinä, Helsingin Musiikkitalon tapahtumapäällikkönä, Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa tuottajana ja Yleisradiossa toimittajana ja tuottajana.

Lisäksi hän on valmistunut laulajaksi, ensin Sibelius-Akatemiasta, sen jälkeen maineikkaasta Kölnin musiikkikorkeakoulusta.

Tähän nähden toimialajohtaja Ahosen tuntemattomuus vaikuttaa erikoiselta. Geneerisen nimen lisäksi sen täytyy johtua hänestä itsestään.

”Noooo…” Ahonen empii. ”Olen mieluummin mahdollistaja kuin huomion keskipiste. Voidaan ehkä puhua palvelevasta johtamisesta. Tykkään luoda rakenteita ja prosesseja, jotta muiden työ onnistuu.”

HAASTATTELU sovitaan Kontulan ostarin laidalle, nuorisotalo Luuppiin. Ensin kierretään paikat yksikön päällikön Sari Granön kanssa: kaupungin ainoa ja supersuosittu skeittihalli, Askiksen puu-, savi-, kivi- ja koruverstaat, kuntosali, kuvaus- ja äänitysstudiot ja editit sekä muut media- ja katutaidetilat. Useimmat on toistaiseksi sijoitettu väestönsuojaan syvälle maan alle.

Ahonen kertoo kaupungin kuitenkin suunnittelevan Kontulaan uutta yhteisö- ja kulttuuritaloa, johon voisivat muuttaa skeittihallia lukuun ottamatta niin nuorisotalon toiminnot kuin kirjastokin.

Hän haluaa tehdä haastattelun nimenomaan Kontulassa siksi, että hänelle itselleen on ollut ”älyttömän hieno kokemus” päästä kiinni nuorisopalveluiden ajattelutapaan: että melkein kaikki on lähtökohtaisesti mahdollista, kaikki ovat tervetulleita ja kaikkien ehdotukset kuullaan.

Kaupungin uuteen strategiaan onkin kirjattu eri-ikäisten kaupunkilaisten osallistamista, yhdessäoloa ja harrastamista tukevien tilojen lisääminen eri puolille Helsinkiä. Painotus on tulevaisuudessa eli lapsissa ja nuorissa.

Juha Ahonen vaikuttaa aidosti innostuneelta, vaikka hänen puhetapansa onkin aika voimakkaassa ristiriidassa ympäröivän todellisuuden kanssa. Hän käyttää sujuvasti pitkän oppimäärän virkahenkilösuomea, kas näin:

”Se on varmaan se kaikkein keskeisin asukassegmentti, johon me panostetaan ja jolle me halutaan hyvää helsinkiläisyyttä ja mahdollisimman tasapuolisia elinolosuhteita. Kontula-talo on myös sellainen kaupungin vetovoimainvestointi, jolla pyritään saamaan tänne yksityisiä ja kovan rahan investointeja.”

Samalla kun Ahonen naputtelee sormillaan Helsingin kaupungin strategiavihkoa, jonka on kaivanut repustaan ja asettanut pöydälle, hän jatkaa jostain, mikä liittyy palvelukokonaisuuden tietopohjaan sekä strategian toimeenpanon jalkauttamiseen operatiiviseen toimintaan.

Alkaa valjeta, miksi hän on jäänyt pääkaupungin julkisuudessa hivenen etäiseksi.

TAMPEREELLA Juha Ahosen tontille kuuluivat taide ja kulttuuri, muun muassa museot ja kirjastot. Helsingissä hänen vastuullaan ovat kulttuurin ja kirjastojen lisäksi liikunta ja nuorisopalvelut – ja lähemmäs 2000 työntekijää. Tehtävä painottuu kaupunkilaisten yleiseen hyvinvointiin sekä ihmisten saavuttamiseen ja osallistamiseen vapaa-ajan palveluiden kautta.

Helsingissä se, joka konkreettisemmin vastaa kaupungin kulttuurielämästä ja -elinkeinosta, on Ahosen alainen, kulttuurijohtaja Mari Männistö. Siinä missä Ahonen linjaa koko KuVan eli kulttuurin ja vapaa-ajan kehittämistä ja vetovoimaa, Männistö miettii, mistä järjestyisi esimerkiksi työ- ja esitystiloja taiteilijoille.

Ahonen vetelee naruista myös monen konkreettisen hankkeen taustalla. ”Tiiviissä yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa”, hän huomauttaa. Hän toimii Arkkitehtuuri- ja designmuseota valmistelevan kiinteistöosakeyhtiön hallituksessa ja Kontula-talon kehittämisessä, tukee Hanasaaren voimalan uusiokäytön selvittämistä sekä Helsingin taidemuseo Hamin toiminnan kehittämistä.

Unelmakseen mahdollistaja Ahonen kertoo modernien liikuntapaikkojen ja tapahtumatilojen syntymisen.

Kun rajataan näkökulma kulttuuriin, Juha Ahonen näkee Helsingin tilanteen hyvänä, tai ainakin muuta Suomea parempana. Pääkaupungilla on selvästi enemmän pelimerkkejä pitää yllä ja kehittää kulttuuripalveluita.

Kulttuurin avustusmääräraha oli vuonna 2025 noin 21 miljoonaa euroa. Se on lähes viisi miljoonaa euroa enemmän kuin edellisen valtuustokauden alussa.

Ahonen ei puhu kompensaatiosta, mutta myöntää, että valtion kulttuuriavustuksiin tekemät leikkaukset ovat vaikuttaneet kaupungin budjetointiin.

”Mielestäni Helsingin kaupunki on toiminut tässä hyvinkin määrätietoisesti. 21 miljoonan määrärahojen lisäksi kaupunki maksaa 25,9 miljoonaa euroa kulttuurilaitosavustuksia. Kun Helsingin kaupunginteatterilta leikattiin noin 400 000 euroa valtionosuuksia, Helsinki lisäsi teatterille maksettavaa avustusta jokseenkin saman verran. Se ei ollut tietoista, mutta sattui osumaan kohdilleen.”

Taiteen ja kulttuurin tila-asioissa sen sijaan on Ahosenkin näkökulmasta parannettavaa. Tuhansien taiteilijoiden ja kymmenien tuhansien harrastajien kaupungissa harjoitus-, esitys-, näyttely- ja työtilojen puute on jatkuvaa. Vaikka esimerkiksi Aleksanterin teatteri kuului Senaatti-kiinteistöille eli valtiolle, sen kaavamuutos ja myyminen kiinteistösijoitusyhtiölle hotellikäyttöön lisää kaupungin kulttuuritoimijoiden ahdinkoa entisestään.

”Kaupungin strategiaan ja tavoitteisiin kuuluu tyhjillään olevien tilojen järjestäminen ainakin väliaikaisesti kulttuurikäyttöön. Oma haaveeni olisi, että saataisiin rakennettua myös nykyistä enemmän hub-toimintaa. Että olisi jonkinlainen laajempi rakennuskompleksi jossain päin Helsinkiä, joka pystyttäisiin saamaan kokonaan luovan alan toimijoille. Kaupunki toimisi eräänlaisena ankkurina, ja sen jälkeen siihen tulisi erilaisia avustuksilla toimivia yhteisöjä ja markkinaehtoisia tekijöitä. Näiden kolmen kautta saataisiin sen verran vahva verkosto, että se lähtisi kehittymään.”

Keski-Euroopassa tämänkaltaisia kulttuurikeskuksia on rakennettu etenkin alkuperäisestä käytöstä poistettuihin tehdaskomplekseihin. Esimerkkejä tästä on jo Helsingissäkin: Kaapelitehdas, Suvilahti ja Vallilan N10, esimerkiksi. Ahonen on mukana myös Kaapelitalon hallituksessa.

”Kaapeli on aivan käsittämätön timantti!” Ahonen henkäisee ja alkaa sitten puhua kehityskohteista, operointimalleista ja niiden kustannustehokkuudesta.

”Tämäntyyppisen toiminnan monistaminen muuallekin Helsingissä on se, mitä me tällä hetkellä, omasta näkökulmastani, ehkä kaikkein kipeimmin tarvitaan. Se vahvistaisi meidän luovan alan toimijoiden verkostoa ja sitä kautta myös Helsingin vetovoimaa aika paljon.”

Tilatarve on kuitenkin jatkuva ja Ahosen mukaan ”ihan älyttömän suuri”, eikä toimialajohtaja usko, että kaikkiin tarpeisiin kyetään koskaan täysin vastaamaan. Riittämättömyyden kanssa on vain elettävä.

Kaupungin tarjoamiin tiloihin liittyy myös Ruoholahdenrannassa toimivan galleria Forum Boxin epävarma tilanne. Helsinki on ilmoittanut valmistelevansa kiinteistön myyntiä. Myynti tarkoittaisi mitä todennäköisimmin, että 26 vuotta tiloissa toiminut ja ne itse kunnostanut taideosuuskunta joutuisi lähtemään. Forum Box on perustanut tilojen pelastamiseen tähtäävän adressin kaupungin päättäjille.

Ahonen ei pysty tässä vaiheessa kommentoimaan asiaa tarkemmin, mutta sanoo, että neuvotteluja on käyty. Lisäksi Forum Boxin tilat kuuluvat Helsingin tsaarinaikaisessa byrokratiassa kaupunkiympäristön toimialan vastuulle, joten varsinaisen ratkaisun valmistelu kuuluu heille.

TILAKYSYMYSTEN ohessa toinen viime aikoina tunteita herättänyt asia on lasten ja nuorten kulttuurikasvatus. Siitäkin on leikattu, ja seuraukset näkyvät.

Pidetäänkö kulttuuriin kasvattamista enää relevanttina? Saavatko kaikki lapset enää mahdollisuuksia tutustua taiteeseen?

Ahonen väistää ja toteaa kasvatuspolun kuuluvan kasvatuksen ja koulutuksen toimialalle.

”Me ollaan aloitettu nyt se yhteistyön kehittäminen, ja ymmärtääkseni ensi vuonna on menossa eteenpäin se, minkä tyyppinen toimintamalli sinne kannattaa rakentaa ja miten se resursoidaan.”

Tampereella oli jo Ahosen aloittaessa käytössä Taidekaareksi nimetty malli, joka ulottuu viisivuotiaista yläkoulun loppuun ja on sidottu  opetussuunnitelmaan. Sen ansiosta jokainen lapsi ja nuori pääsee kaksi kertaa vuodessa johonkin kulttuuritilaisuuteen. Helsingissä tähän on vielä matkaa.

Koska Helsingissä kulttuuria ei tässä laajuudessa ole kirjattu opetussuunnitelmaan, kulttuurikäynnit perustuvat vapaaehtoisuuteen ja opettajien sekä varhaiskasvattajien aktiivisuuteen. Usein ne jäävät väliin. Vaarana on, että oppilaiden kiinnostus lakkaa, ja koulujen ja taidelaitosten yhteys katkeaa.

Ahosen mukaan vaikeinta hänen työssään ja johtamisessa ylipäänsä on nopeasti muuttuva toimintaympäristö.

”Korona, Venäjä, hyökkäyssota Ukrainaan, sitten teknologinen kehitys: tekoäly, digitalisaatio, tietosuojakysymykset… Kun vertaa nykyistä tilannetta perinteiseen johtamismalliin ja rakenteisiin, jotka ovat lähteneet oman tuotteen ja toimintaympäristön vahvasta tuntemuksesta, niin se, mihin suuntaan me yhdessä mennään ja minkä tietopohjan kautta me sitä toimintaa ohjataan kyllä haastaa meidänkin toimialaa todella voimakkaasti.”

Entä mistä hän työssään eniten nauttii?

Ahonen alkaa puhua vapaan hakeutumisen palvelusta sekä asiakaskohtaamisten tilanteista asukas- ja asiakasrajapinnassa. Hän siis  iloitsee henkilökuntansa ammattitaidosta ja osaamisesta ja sen todistamisesta päivittäisessä työssään.

ALEKSANTERIN teatteri on Juha Ahoselle tuttu ensi sijassa esiintyjänä. Hän ehti olla mukana muutamissa oopperaproduktioissa ennen kuin jätti lupaavan uran baritonina.

Hänellä on miellyttävä ääni, jonka ansiosta hän pääsi jo opiskeluaikana Ylelle kuuluttajaksi, sitä kautta ”vakavan musiikin” osastolle kesätoimittajaksi ja vähitellen tuottajaksi viestintään ja markkinointiin.

Tuottajana toimiminen avasi uusia urapolkuja ja korosti Ahosessa kasvanutta tunnetta siitä, että esiintyminen ei olekaan hänen suurin intohimonsa. Tai oikeammin: ei intohimo ollenkaan. Taiteilijan identiteetti ei kehittynyt toivotulla tavalla.

”Itselläni siihen liittyi, ja tämä on nyt aika henkilökohtainenkin asia, voimakas esiintymisjännitys. Se on laulajalle todella vaikea ongelma, koska sitä on lähes mahdoton peittää. Se ei tullut esille, kun olin vaikkapa radiostudiossa, mutta koelaulutilaisuuksissa kehoni petti minut kerran toisensa jälkeen.”

Musiikin parissa vietetyt vuodet – aluksi sello-oppilaana Espoon musiikkiopistossa, sitten laulun opiskelijana Sibelius-Akatemiassa ja Kölnissä – antoivat kuitenkin eväitä nykyiseenkin työhön. Ei vanhanaikainen pedagogiikka, jossa keskityttiin etsimään virheitä, vaan sen vastakohdat.

”Opin kuuntelemisen taidon, ehkä myös muita yhteistyötaitoja ja  pitkäjänteisyyttä. Klassisessa musiikissa teknisen perustan rakentaminen vie hirveän pitkään, ja siinä kehittyvä tekniikka antaa mahdollisuuden lähteä ehkä vapaammin rakentamaan omaa luovaa prosessia.”

Asiaan vaikutti amerikkalainen harjoituspianisti, joka Kölnin musiikkikorkeakoulussa käänsi palautteen 180 astetta totutusta suunnasta eli jatkuvasta vertailusta ja virheiden osoittamisesta siihen, mikä sujuu ja toimii.

”Se oli hirveän vahva kokemus. Jos ei tähtääkään aina täydelliseen suoritukseen vaan keskittyy siihen, mikä onnistuu, päästään paljon parempiin tuloksiin.”

Oivallus ei kuitenkaan enää pelastanut Juha Ahosen uraa laulajana. Tunne siitä, että kaiken panostamisen jälkeen kyky ja halu ilmaista itseään taiteen kautta ei riittäisikään ammattiin asti, johti isoon luopumisprosessiin.

Pohtiessaan esiintymisjännityksen syitä Ahonen hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan käyttäytymistieteitä. Siellä hän kertoo  lopullisesti ymmärtäneensä, että hänelle on parempi auttaa muita eteenpäin kuin keskittyä itseensä.

Enää Ahonen ei laula edes omaksi ilokseen. Kun ei saavuta tasoa, jolla tietää kerran olleensa, motivaatiota on vaikea löytää. Solistiksi kouluttautuneelle ei yhteisöllinen musiikin tekeminenkään tuo tyydytystä.

HELSINGIN asukasluku ylittää pian 700 000 asukkaan rajan. Vaikka pääkaupungilla on edelleen selkeä keskusta ja siellä useita niin kaupungin kuin valtionkin ylläpitämiä taideorganisaatioita, kulttuuritoimintaan vaikuttaa yhä enemmän kasvavan kaupungin verkostomainen rakenne.

Kulttuurin ja vapaa-ajan toimialalla asioita hahmotetaankin pitkälti sitä kautta, mitä tehdään idässä, mitä tarvitaan lännessä tai pohjoisessa, ja miten palvelut kohtaavat erilaisten alueiden erilaiset asukkaat.

”Tässä mielessä verrokkikaupunkejamme ovat esimerkiksi muut pohjoismaiset pääkaupungit, kuten Kööpenhamina ja Tukholma. En missään nimessä tahdo tällä asettaa Helsinkiä muiden yläpuolelle. Päinvastoin. On pieni pelko, että koska meillä on ollut mahdollisuus lisätä  kulttuurin rahoitusta valtionosuusleikkausten jälkeen, saatamme osaltamme kasvattaa alueellista eriarvoisuutta Suomessa. Sitä en soisi tietenkään tapahtuvan.”

Pääkaupungin erityisasemaa korostaa paitsi valtiollisten kulttuurilaitosten keskittymä, myös vapaan kentän toimijat, joita kaupunki myös haluaa tukea. Tämän kerroksellisuuden ansiosta Juha Ahonen näkeekin luovien alojen toiminnan Helsingissä huomattavasti laajempana ja monipuolisempana kuin muissa Suomen kaupungeissa. Niiden potentiaalia vain ei juuri nyt ymmärretä esimerkiksi valtionhallinnossa.

Vapaa-ajan palveluista tulee myös eniten kuntalaispalautetta.

”Kyllä se on hirveän hyvää palautetta suurimmalta osalta”, Ahonen sanoo. ”Asukkaat ovat tyytyväisiä liikuntapalveluihin, kirjastoihin ja kulttuuritarjontaan.”

Nuorisotoiminnasta palautetta ei ymmärrettävästi tule yhtä paljon – mutta kun märkänä ja pimeänä joulukuisena keskiviikkoiltana katselee ympärilleen Kontulan Luupissa, johtopäätös on selvä. Skeittihalli on lähes täynnä, pajoissa vallitsee rauhallinen ja keskittynyt ilmapiiri, nuorisotalolla tanssitaan ja vähän riehutaankin. Kohta alkaa konsertti.

Toimii.