Joosen ja Villen muistikirjat ja luovuuden mysteeri

Joose Keskitalo tekee rosoista folkmusiikkia ja Ville Ranta piirtää sarjakuvia ja poliittisia pilapiirroksia rosoisella viivalla. He ovat alojensa suomalaisia huippuja.

Keskitaloa ja Rantaa yhdistää tyylien rosoisuuden lisäksi toinenkin asia. Muistikirjat ovat molemmille keskeisiä työvälineitä. He pitävät niitä aina mukanaan. Kesällä kaksikko saapui Helsingin Rytmi-baariin tutustumaan toisiinsa ja vertailemaan työskentelyään.

”15 vuotta sitten joku varasti ensimmäisen muistikirjani lavalta, mutta palautti sen viime vuonna postissa ja pahoitteli”, Keskitalo kertoo.

Keskitalon muistikirjat ovat täynnä pikkuruista mutta tarkkaa värikoodattua kirjoitusta, laulujen sanoituksia, niiden aihioita ja taustamateriaalia. Muistiinpanoja tulee unista, juutalaisten sääntökokoelmasta Talmudista, lehtijutuista ja ties mistä. Keskitalo tallentaa muistiin myös fraaseja, jotka voivat sopia johonkin lauluun.

Aluksi Keskitalo tekee merkinnät lyijykynällä, mutta jos niissä on ainesta pysyviksi, hän kirjoittaa ne uudestaan erivärisillä tusseilla ja pyyhkii luonnokset alta pois. Yhden kirjan täyttyminen vie viidestä kymmeneen vuoteen. Loppuvaiheessa ne ovat kuluneet hauraiksi kuin muinaislöydökset. Silti jälki säilyy selkeänä. Hän on jakanut muistikirjoja eri tarkoituksiin. Yhdessä on hänen kaikkien julkaistujen laulujensa sanat.

”Aiemmin oli hirveästi A4:sia, joissa oli sanoituksia. Ne putoilivat pitkin ja likaantuivat. Muistikirjat ovat työväline eivätkä itse taidetta. On vaara, että niiden estetiikkaan alkaa kiinnittää liikaa huomiota taiteen kustannuksella. Laulun tekemiseen pitää olla aina joku syy, henkilökohtainen tai muu. Kun pyrkii ilmaisemaan itseään, ei ole olennaista, onko se kaunista. Kuvataiteessa en koskaan päässyt itseilmaisuun ohi estetiikan”, Keskitalo pohtii.

Keskitalo (s. 1982) kävi kuvataidelukion, mutta kiinnostui siellä musiikin tekemisestä. Hän julkaisi ensimmäiset levynsä vuonna 2004, ja nyt julkaistujen albumien määrä on 15. Ilmaisun rosoisuutta korostaa, että vuonna 2012 Keskitalo hajotti Kolmas maailmanpalo -yhtyeensä, koska siitä tuli liian taidokas. Viime vuosina hänen taustallaan on soittanut The Mystic Revelation of Teppo Repo, erittäin taitava sekin.

”ESTEETTISESTÄ näkökulmasta kaikkea taiteilijuutta vaivaa riittämättömyys. Hyvä, jos on muu syy tehdä muistikirjoja. Minä piirrän kaiken mahdollisen luonnoskirjoihin, koska se auttaa kiertämään esteettisen pätemisen tarpeen. Joskus piirsin mahdollisimman epämukavassa asennossa, jotta turha miettiminen jäi pois”, sarjakuvataiteilija Ranta puolestaan sanoo.

Rannalle (s. 1978) on kertynyt aikojen mittaan pari kymmentä laatikollista luonnoskirjoja. Hän alkoi julkaista sarjakuvia 1990-luvun alussa. Luonnosmaisen tyylinsä hän löysi kirjassa Isi on vähän väsynyt (2005). Sarjakuvakirjoja hän on julkaissut tusinan verran. Pilapiirroksia Ranta on julkaissut vuodesta 2007 lähtien, viime aikoina Helsingin Sanomissa. Hänellä on aina mukana kaksi luonnoskirjaa. Toinen on hyvää paperia ja toinen ”mahdollisimman paskaa”.

”Hyvän paperin kanssa tulee välillä neuroosi, kun tuntuu, ettei sitä voi tuhlata mitättömiin juttuihin. Uuden kirjan piirsin enimmäkseen hyvälle paperille. Useimmat kirjani ovat syntyneet luonnoskirjojen pohjalta, mutta tämän tein suoraan luonnoskirjaan. Oli tarkoitus tehdä jotain pientä Aseman 25-vuotisjuhkan kunniaksi, mutta se vähän venähti.”

Asema on pieni taidesarjakuvakustantamo, jota Ranta pyörittää yhdessä toisen sarjakuvataiteilijan, Mika Lietzenin kanssa. Rannan juhlajulkaisu Lähtökohtia karkumatkalle ilmestyy syyskuussa. Siinä on 120 sivua.

RANTA julkaisee toisinaan otteita luonnoskirjoistaan blogissaan. Pohdiskelevissa sarjakuvamerkinnöissä hän on usein kantabaareissaan Töölössä, Elitessä tai Vastarannan kiiskessä. Uutuuskin lähtee liikkeelle Elitestä, mutta enimmäkseen se kertoo Rannan vetäytymisestä saarelle ränsistyneeseen mökkiin nauttimaan yksinäisyydestä ja kilvoittelusta sään kanssa.

”Kaikkein paras tapa tehdä kirjoja olisi, että ajattelisi niiden rakenteita ja merkityksiä vasta jälkikäteen, valmiina. Sarjakuva on sellaiselle vieras väline. Siksi kesti kauan luoda tekemisen tapa, jossa käsikirjoitusta ja luonnoksia ei tarvita. Sarjakuvassa ei ole ollut ollenkaan modernismia, jossa sen perinteiset säännöt olisivat tuhoutuneet”, Ranta selittää.

”Sarjakuva on lineaarinen kertomus. Jos sen ottaa palasina ja fragmentteina, rikkoo lineaarisuuden. Laulujen tekemisessä ollaan yhä 1800-luvulla. Kertosäe pitää kehystää muilla säkeillä. Minä en välttämättä tee niin, jos laulu esimerkiksi perustuu uneen. Systeemejä saa olla, mutta niiden ei pidä olla pakollisia”, Keskitalo sanoo.

Molempien rosoisuus menee pintaa syvemmälle. Ranta ja Keskitalo rikkovat välineidensä perinteitä ja kaavoittuneita muotoja. Siksi he ovat valtavirtojen ulkopuolella eikä heidän töissään ole hittipotentiaalia. Harvoinpa tienraivaajat ovat olleet tähtiä. Mutta kulttuurisesti he ovat sitäkin arvokkaampia.

MUSIIKISSA rakenteet – rikotut tai ehjät – ovat ehkä kuulijoille suhteellisen huomaamattomia. Siksi kynnys Keskitalon musiikkiin saattaa olla matalampi kuin Rannan sarjakuviin. Vaikka rakenteista pyristelisi eroon, historiasta saattaa löytyä edeltäjiä.

”Villen kaksi edellistä kirjaa, Kuinka valloitin Ranskan ja Viininjuojat, perustuvat vuoropuheluun ja tapahtumat ovat takaumissa. Se muistuttaa Homeroksen Iliasta”, Keskitalo huomauttaa.

Ranta sanoo lukeneensa Iliaksen suomennoksen. Keskitalo toteaa, että se on järkyttävän huono ja suosittelee opiskelemaan muinaiskreikkaa mieluummin kuin lukemaan suomennosta. Hän on lukenut Iliaksensa englanniksi. Rytmin keskustelut eivät joka päivä ole näin sivistyneitä.

Keskitalon levyt Orfiset laulut V ja VI (2022) perustuvat antiikin kreikkalaisiin tarinoihin ja myytteihin. Kauan ennen levyjen tekemistä Keskitalo luki laajasti alkutekstejä mutta myös muun muassa Eeva-Liisa Mannerin Orfiset laulut -runot.

”Mutta luova prosessi ei tule siitä tutkimustyöstä. Se antaa vain syvyyttä. Luin kaiken lukemisen ilosta enkä siksi, että olin tekemässä lauluja niiden pohjalta. Mytologiat kiinnostavat ja olin tarinoiden lumoissa. Halusin tuoda niitä esiin lauluillani. Jätin pois henkilöiden kreikkalaiset nimet. Olennainen on tarinoissa.”

Ranta vastaa, ettei häntä kiinnosta tarina eikä toiminnan kuvaaminen – ”eikä viivoittimen käyttö”.

”Yritän vain lähteä seuraamaan jotain ajatusta, mikä tuottaa uusia ajatuksia. Yleensä en tiedä enkä välitäkään tietää, mitä olen tekemässä. Jostain pitää vain lähteä liikkeelle. Maisemien piirtäminen on mukavinta, suoraan todellisuudesta. Piirrokseen voi syntyä vahingossa sisäinen hehku, mutta yksittäisiä piirroksia ei yleensä voi käyttää sarjakuvissa.”

Ranta on antanut Lähtökohtia karkumatkalle -kirjalleen alaotsikon essee erakkomajasta. Hän siteeraa siinä muun muassa japanilaista zen-munkkia ja runoilijaa Ryōkania (1758–1831). Klassikkoteksteihin viittaaminen muistuttaa Keskitalon joidenkin levyjen tekotapaa.

Kirjassa on niukasti vuoropuhelua mutta runsaasti Rannan kertojanääntä. Tekstimassat ovat yleensä sarjakuville myrkkyä, mutta pelkistetty tyyli pitää kerronnan keveänä ja se etenee sujuvasti usein mielleyhtymien varassa. Se lienee Rannan spontaanein teos.

”Tekstikin on maailman kuva. Lause vastaa ehkä viivaa piirroksessa. Ne eivät ole yksinään arvokkaita. Kun saa ilmaistua haluamansa tekstillä, siinä voi olla samaa hehkua kuin Villen piirroksessa. Sitä pitää hioa, mutta ei liikaa. Saatan olla tyytymätön kirjoittamaani lauluun. Sitten huomaan, että idea oli täydellisenä jo muistikirjan alkutekstissä. Pitää hyväksyä luonnosmaisuus mutta tasapainoilla kuinka luonnosmaiseksi sen voi jättää”, Keskitalo sanoo.

”Ajattelen täsmälleen samoin. Minun prosessissani on sama rakenne. Kun hioo, ei välttämättä tiedä, mikä alkuperäisestä ideasta teki hyvän. Sen voi pilata hiomalla. Sarjakuvieni vastaanotossa kiehtoo, kuinka toiset ymmärtävät ne heti ja toiset eivät ollenkaan. Joskus tuntuu, että ne aukeavat helpommin sellaisille, jotka eivät yleensä lue sarjakuvia”, Ranta komppaa.

AIKA monet Keskitalon ja Rannan mietteet voisi vaihtaa päittäin. Ei myöskään suuremmin yllätä, että heitä yhdistää myös uskonto. Molemmat ovat ortodokseja. Rannalla se periytyy jo lapsuudenkodista, mutta hän aktivoitui siinä vasta aikuisena. Keskitalon vanhemmat kuuluivat herätysliikkeeseen ja hänen lauluissaan on paljon viitteitä uskontoon.

 ”Isä oli lähetystyöntekijä herätysliikkeessä. Minä olen kokeillut kaikkea paitsi lestadiolaisuutta. Kristillisissä liikkeissä on paljon yhteistä, vähän kuin maistelisi eri viinejä. Ortodoksisuudessa ei ole kirjallista katekismusta, jossa määriteltäisiin sen oppi”, Keskitalo linjaa.

 ”Ortodoksisuudessa ei ole juurikaan oppia. Se on pinnalta koristeellista ja traditionalistista. On helppoa, kun ei tarvitse olla mistään mitään mieltä. Vastaus kaikkeen on joko perinne tai mysteeri”, Ranta jatkaa.

 ”Klassisessa kuvassa itäisen ja läntisen kirkon suhtautumisessa teologiaan on ero. Idässä sitä ihaillaan kuin taideteosta. Lännessä se pannaan palasiksi, kun halutaan tietää, mistä se koostuu”, Keskitalo miettii.

 Keskitalo ja Ranta eivät ole ainoita, jotka ovat korostaneet ortodoksisuuden esteettisiä arvoja, kauneutta. Se tuntuu niveltyvän luontevasti heidän ajatuksiinsa taiteellisesta työstään. Senkin ytimessä taitaa olla mysteeri: rosoissa piilevä kauneus.