Jafar Panahi ei tuomitse vangitsijoitaan

Vuonna 1949 perustettu Unifrance-järjestö toimii Ranskan kansallisen elokuvakeskuksen alla ja edistää ranskalaisen elokuvan leviämistä maailmalle. Osana toimintaansa se kutsuu aina tammikuussa yli sata ulkomaista toimittajaa haastattelemaan ranskalaisten elokuvien tekijöitä Pariisiin.

Ranskalaisuus tulkitaan väljästi. Tänä vuonna haastateltavien joukossa oli iranilainen Jafar Panahi. Iso osa hänen uusimman elokuvansa Se oli pelkkä sattuma (2025) rahoituksesta tuli Ranskasta. Se on siis riittävän ranskalainen elokuva.

Se oli pelkkä sattuma on kuvattu Iranissa, salaa tietysti. Eikä sen aihe voisi olla juuri iranilaisempi.

Vahid (Vahid Mobasseri) kohtaa Eghbalin (Ebrahim Azizi), jota epäilee kuulustelijakseen vankilassa. Iranilaisissa vankiloissa vankeja kohdellaan tylysti. Kuulusteluissa heillä on side silmillä. Vahid tunnistaa Eghbalin tekojalasta syntyvien askelten äänen perusteella.

”Kaikilla pidätetyillä on sama kokemus. Se menee aina saman kaavan mukaan. Pidätyksen jälkeen alkavat kuulustelut, joissa ollaan side silmillä. Takana joku kyselee ja edessä on paperi, johon pitää kirjoittaa vastaukset”, Panahi sanoo.

”Kuulustelijaansa alkaa tietysti miettiä. Kuka ja millainen ihminen hän on, tunnistaisiko hänet äänestä, jos tapaisi ulkopuolella? Hänestä alkaa luoda fantasioita.”

KAAVA on Panahille (s. 1960) tuttu. Hän on tehnyt jääräpäisesti elokuvia, joissa arvostelee Iranin hallitusta. Ensimmäisen kerran hänet pidätettiin vuonna 2003. Silloin hänet vapautettiin neljän tunnin kuulustelujen jälkeen.

Vuoden 2009 Iranin presidentinvaaleja pidettiin epärehellisinä, mikä nostatti vihreäksi liikkeeksi kutsutut mielenosoitukset. Ne tukahdutettiin rajusti ja sen jälkeen vapaudet Iranissa kapenivat entisestään.

Riippumattomien elokuvien julkinen rahoitus käytännössä lopetettiin ja iranilaisten elokuvien määrä kansainvälisillä festivaaleilla romahti.

Panahi, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä hänen 15 ystäväänsä pidätettiin maaliskuussa 2010. Suurin osa vapautettiin pian, mutta Panahi vietiin pahamaineiseen Evinin vankilaan. Vankilasta Panahi sai viestittyä, että häntä pahoinpideltiin ja hänen perhettään uhkailtiin. Hän ryhtyi nälkälakkoon.

Joulukuussa samana vuonna Panahi tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Häntä kiellettiin työskentelemästä elokuvien parissa, antamasta haastatteluja ja poistumasta maasta kahteenkymmeneen vuoteen. Tuomio muutettiin kotiarestiksi noin vuoden päästä.

Panahi uhmasi tuomiota ja teki kotonaan dokumentin Tämä ei ole elokuva (2011), ensimmäisen sitten Naiset paitsiossa -elokuvan (2006). Taxi Teheranissa (2015) hän laajensi reviiriään. Panahi esitti taksikuskia ja pyysi kuskattavia kertomaan vähän elämästään.

Pidätyksiä ja tuomioita on tullut lisää. Panahista on tullut elokuvahistorian ehkä tunnetuin toisinajattelija, joka on toteuttanut sananvapauttaan vastoin kieltoja. Myös Se oli pelkkä sattuma syntyi laittomasti.

”Sitä tehdessä minulla ei ollut voimassa tuomioita. Olin käynyt läpi kaikki rangaistukset ja minun piti olla vapaa. Mutta vapaidenkin elokuvantekijöiden pitää alistaa suunnitelmansa hallituksen hyväksyttäviksi, joten ei se kovin vapaata ole.”

UNIFRANCEN haastatteluissa ei ole juuri rajoitettu kysymyksiä, mutta Panahilta kielletään kysymästä Iranin politiikasta. Ajatus on vähän absurdi, kun hänen elokuvansa käsittelevät nimenomaan sitä. Panahi puhuu tyynen rauhallisesti, kuin ei olisi kuullutkaan kielloista.

Monissa liemissä parkitun pokerinaaman ilmeitä on vaikea tulkita lähes tavaramerkiksi kasvaneiden aurinkolasien takaa. Ironiaa puheissa ainakin riittää.

”Kun en voinut tehdä elokuvaa vapaasti, piti palata vanhaan kunnon tapaan ja tehdä salaa. Onneksi minulla on siitä tarpeeksi kokemusta, ja osasin työskennellä turvallisesti. Turvatoimina pidin ryhmän mahdollisimman pienenä ja aloitin kohtauksilla, jotka voi kuvata huomaamattomasti kodeissa, autoissa ja maalla.”

”Vasta lopussa kuvasimme kaduilla ulkokuvat. Siellä tulee väkisin huomatuksi jossain vaiheessa, joten jätin kuvausryhmän hoitamaan viimeisiä kohtauksia omin päin. He soittivat, että pankkiautomaattikohtauksen tekemistä oli tultu valvomaan. Se ei ollut tavanomaista paperien tarkistamista vaan siellä parveili siviilipukuisia tyyppejä. 15 henkeä tutki heitä tuntikausia.”

Mitään raskauttavaa ei löytynyt, mutta työryhmää varoitettiin työskentelemästä Panahin kanssa, vaikka hän ei ollut paikalla. Panahi keskeytti kuvaukset kuukaudeksi. Sitten loput välttämättömät kuvat saatiin hoidettua rauhassa.

Salailun rajoitukset eivät elokuvassa näy. Se oli pelkkä sattuma on Panahin parhaita teoksia. Se perustuu hänen omiin kokemuksiinsa mutta myös muiden, joita Panahi haastatteli käsikirjoitusta varten. Panahi ei kerro Pariisissa yksityiskohtia vankilan julmuuksista.

Helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla sai ensi-iltansa Mahnaz Mohammadin elokuva Roya, jossa ohjaaja kuvaa omia kuulustelukokemuksiaan. Se on dramatisoitu, mutta vastaa Panahin kertomaa, tosin rajumpana.

Panahin maininta paperista, johon piti kirjoittaa vastaukset kuulustelijan kysymyksiin side silmillä, voi kuulostaa ristiriitaiselta. Se selittyy Roya-elokuvassa. Vangin käsketään virittää näköeste niin, että sen katveesta näkee alaspäin. 

”Samoina toistuvien pidätyksen ja kuulustelujen jälkeen pääsee keskustelemaan muiden vankien kanssa. Siitä alkaa jokaisen henkilökohtainen kokemus vankilasta. Elokuvan muut henkilöhahmot edustavat erilaisia kokemuksia. Halusin olla uskollinen kuulemilleni tarinoille.”

VARSINKIN Abbas Kiarostami (1940–2016) ja Mohsen Makhmalbaf (s. 1957) käynnistivät iranilaisen elokuvan uuden aallon 1980-luvun puolivälin tienoilla. Se oli iso ja näkyvä ilmiö noin 25 vuotta ympäri maailmaa erityisesti elokuvafestivaaleilla mutta myös elokuvateattereissa.

Iranilaisen elokuvan ilmiö oli ilmeisesti lähinnä hallinnon tapa kohentaa kansainvälistä kuvaansa. Kiarostamin ja muiden tuotantoa on esitetty paljon enemmän maailmalla kuin kotimaassa, jossa heidän elokuviaan on pitänyt katsoa enimmäkseen salaa.

Iranin pitkää ja korkeaa elokuva-aaltoa ja myös Panahin tuotantoa on leimannut humaani asenne, joka näkyy myös Se oli pelkkä sattuma -elokuvassa.

Vaikka Vahid himoitsee kostoa kiduttajalleen, hän toimii toisin kuin hallinnon hirmuvalta, haluaa saada varmuuden syyllisyydestä ennen rangaistusta. Siksi hän pyytää kohtalotovereitaan varmistamaan Eghbalin tunnistamisen. Iso osa elokuvasta koostuu heidän keskusteluistaan. Mitä pitäisi tehdä?

Panahi kertoo muiston, joka antaa elokuvan henkilöhahmojen asenteille uskottavuutta. Viime kesäkuussa Israel pommitti Irania 12 päivää. Ohjukset osuivat myös Evinin vankilaan, jossa kuoli kymmeniä ihmisiä, vartijoita,vankeja ja heidän vierailulla olleita läheisiään. Panahi sanoo, että vangit auttoivat loukkuun jääneitä vartijoitaan.

”Poliittinen elokuva on puolueellista. Minä teen sosiaalista elokuvaa, jossa ei tuomita yksilöitä, ei lukita henkilöhahmoja historiallisiin tilanteisiin ja hyvä–paha-akselille. Kun elokuva tutkii koko yhteiskuntaa ja sen yhteistä vastuuta, voi keskittyä ongelmien juuriin.”

Synkästä aiheesta huolimatta Se oli pelkkä sattuma on myös hauska. Huumorin – vaikkakin hirtehishuumorin – tuominen jyrkän tuomitsemisen tilalle on melkoinen temppu, kun pohjalla on pitkä kokemus vangitsemisista ja muista rajoituksista.

”Sosiaalisen elokuvan pitää kattaa elämän kaikki puolet ja siksi huumorin ottaminen mukaan on realismia. Tässä se myös korostaa loppua, jonka jännite on vahvempi, kun aiemmin huumori keventää tunnelmaa.”

TUSKIN missään muualla on käytetty elokuvaa toisinajattelun välineenä yhtä laajasti kuin Iranissa. Panahi on tunnetuin tällä hetkellä aktiivinen iranilainen ohjaaja Mohammad Rasoulofin (s. 1972) ja Asghar Farhadin (1972) ohella.

Farhadi on työskennellyt jo pitkään enimmäkseen Iranin ulkopuolella ja muutti maasta kokonaan vuonna 2023. Moneen kertaan vankilassa virunut Rasoulof pakeni Iranista tehtyään siellä – myöskin salaa – uusimman elokuvansa Pyhän temppeliviikunan siemen (2024).

Panahi ja Rasoulof ovat tehneet Iranin terävimpiä kriittisiä elokuvia – sanottiinpa niitä poliittisiksi tai sosiaalisiksi.

Panahin sallittiin matkustaa ulkomaille keväästä 2023 yli kymmenen vuoden maastapoistumiskiellon jälkeen. Hän osallistui viime toukokuussa Cannesin elokuvajuhlille, jossa Se oli pelkkä sattuma voitti Kultaisen palmun. Sen jälkeen Panahi toivotettiin tervetulleeksi takaisin kotimaahansa ja palkinnosta jopa uutisoitiin Iranissa.

Viime joulukuussa Panahi tuomittiin kuitenkin jälleen poissaolevana vuodeksi vankilaan propaganda-aktiviteeteista. Lisäksi häntä kiellettiin poistumasta Iranista kahteen vuoteen ja kuulumasta poliittisiin puolueisiin tai sosiaalisiin ryhmiin.

Samoihin aikoihin tuomion kanssa Iranissa alkoi uusin hallituksen vastaisten mielenosoitusten aalto. Se tukahdutettiin jälleen julmasti, verisemmin kuin koskaan. Kuolleita on tuhansia, mahdollisesti jopa kymmeniätuhansia.

Panahi on tuominnut hallinnon julmuudet jyrkästi. Hän allekirjoitti muiden iranilaisten älyköiden kanssa lausunnon, jossa niitä sanotaan rikokseksi ihmisyyttä vastaan.

”Ennen tätä oli toivoa, että väkivallan kierre päättyy. Mutta nyt näkemykseni Iranista on muuttunut. Miten voimme toipua tästä brutaaliuden määrästä?”

Panahi on ollut pitkään ulkomailla edistämässä elokuvansa matkaa maailmalla, viime aikoina etenkin kampanjoimassa sen Oscar-ehdokkuuden puolesta. Se oli pelkkä sattuma edustaa Oscareissa Ranskaa. Iran ei olisi asettanut sitä ehdolle.

Se oli pelkkä sattuma on ehdolla kahdessa kategoriassa, parhaana kansainvälisenä elokuvana ja parhaasta käsikirjoituksesta. Oscarit jaetaan 16. maaliskuuta.

Oscar-gaalan jälkeen Panahi aikoo palata kaikesta huolimatta Iraniin. Sen lupauksen hän toisti Pariisissa ja useaan kertaan sen jälkeen. Elleivät Yhdysvaltojen ja Israelin pommitukset mullista Iranin politiikkaa, kotona odottaa todennäköisesti jälleen Evinin vankila.

Suomessa Se oli pelkkä sattuma tulee teattereihin 6. maaliskuuta. Arkistoteatteri Kino Regina esittää Panahin elokuvien retrospektiivin 28.3.–23.5.