Ilja Rautsi kirjoittaa elokuvia, jollaisia ei Suomessa aiemmin ole tehty

Kirjoittamisesta usein sanotaan, että pitäisi käsitellä todistamaansa maailmaa ja elämää, jonka on elänyt: write what you know.

Ilja Rautsi haluaa tarkentaa: write what you feel.

”Elokuva on tunteiden ilmaisua.”

Käsikirjoittaja Rautsin tarinat ovat kauhua ja fantasiaa, täynnä tapahtumia, joita ei ole voinut kirjaimellisesti kokea tai nähdä omassa elämässään tai lähipiirissään.

Niiden maailmoissa oudot olennot ovat konkretiaa. Luonnottomalta vaikuttava onkin luonnollista. Normaaliuden rajan rikkominen on Rautsin sydämen asia.

Yön lapsi on kertomus äitiyden odotusten alle musertumisesta ja yliluonnollinen kauhuelokuva. Normijärjellä psykoosilta vaikuttava tila on sen kokijalle looginen tie, sillä hän näkee lapsensa olevan jotain muuta kuin ihminen.

Punaista lunta on erilainen jouluelokuva, kauhua, mutta ennen kaikkea groteskia komediaa.

Siinä suomalaisperheen kotiin kutsuttu joulupukki paljastuu vampyyriksi. Hän ei ole tyylikäs kulmahammasaristokraatti, vaan Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemä keski-ikäinen suomalainen jässikkä. Sellainen voi vituttaa vampyyria: olisipa edes saanut ikuisen elämän ilot ja kirot silloin, kun oli vielä nuori ja komeampi.

Elokuva on verilöyly, jossa raajatkin repeävät. Cannesin elokuvajuhlien yhteydessä järjestettävillä elokuvien rahoitus- ja markkinointimessuilla Punaisesta lumesta esitettiin promo reeliä, jonka perusteella luvassa on myös limaista hirviökuvastoa.

Rautsi on seurannut kutsumustaan ja omaa estetiikkaansa, joka syntyi fantasiakirjallisuuden ja David Cronenbergin ja Terry Gilliamin kaltaisten ohjaajien elokuvien parissa. Elokuvat syntyvät usein hitaasti, mutta Rautsin käsikirjoittamien hankkeiden kohdalla voidaan puhua poikkeuksellisesta hitaudesta.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja -menestystieteisromaaniin perustuvaa Veden vartijaa valmisteltiin seitsemän vuotta, ja lopulta se floppasi taloudellisesti. Punaista lunta sai ensimmäisen käsikirjoitustukensa Elokuvasäätiöltä yhdeksän vuotta sitten. Sen oli aina tarkoitus olla Rautsin ensimmäinen oma pitkän elokuvan ohjaus.

Elokuva kuvattiin vihdoin viime talvena.

Taistelu on kannattanut, ja siitä on pitäviä todisteita. Maailman tärkeimmät genre-elokuvafestivaalit kilpailevat jo siitä, kuka syksyllä saa Punaisen lumen.

Hanna Bergholmin ohjaama Yön lapsi, englanniksi Nightborn, sai maailmanensi-iltansa helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla. Se oli ainoa kilpasarjaan valittu pohjoismainen elokuva.

Nämä kaksi elokuvaa ovat selkeästi vuoden halutuimmat suomalaisleffat maailmalla, myös kaupallisesti.

”Mun naiivi fantasia on toiminut”, Rautsi sanoo.

”Ei ollut mitään b-vaihtoehtoa.”

Hän ei kerro itsestään altavastaajan voitto -narratiivilla. Määrätietoisuus johtuu siitä, ettei ollut muuta kuin tarve tehdä juuri niitä juttuja, mitkä koki omiksi. Vanhassa, latistavassa suomalaisen elokuvan ilmapiirissä se ei ollut niinkään tavoite kuin unelma.

”Unelmien pitääkin olla naurettavia, ylimitoitettuja. Muuten ne ovat suunnitelmia, eivät unelmia.”

BERLINALE oli oikein hyvä kokemus, Rautsi kuvailee.

Yön lapsen gaalanäytöksessä parasta olivat yleisön reaktiot. Kun ensimmäiset katsojat uskalsivat nauraa, Rautsi nautti hetkestä täysin siemauksin. 

Yön lapsi kerrotaan muutamaa kohtausta lukuun ottamatta päähenkilön, Seidi Haarlan näyttelemän Sagan näkökulmasta.

Äitiyden paineissa ja vauva-arjessa kiehuva Saga alkaa joko menettää todellisuudentajuaan tai kohtaa omassa lapsessaan jotain arkijärjellä käsittämätöntä, täydellisen absurdia.

Varovaiset naurut levisivät salissa ja vaihtuivat antaumuksellisiksi.

”Mitä pidemmälle elokuva etenee, huvitus muuttuu suojanauruksi, ja sitä enemmän yleisö on Sagan puolella. Se oli tavoite”, Rautsi kuvailee.

”Saada katsoja mukaan, sisään hulluuteen.”

Hän kirjoitti Bergholmin kanssa myös tämän esikoisohjauksen Pahanhautoja, jossa vaativan äidin kanssa kipuilevan voimistelijatytön paha olo manifestoituu lintuhirviöksi. (Ensimmäisistä käsikirjoitustuista ensi-iltaan: kahdeksan vuotta.)

Pahanhautoja pääsi ensimmäisenä suomalaisena pitkänä elokuvana Sundancen festivaalien Midnight-sarjaan ja sai levityksen 26 territoriolla. Se tarkoittaa elokuvan tuottajan Mika Ritalahden mukaan ainakin neljääkymmentä eri maata.

Kun eurooppalaiset tekevät arthouse-draamaa, tuottajat rukoilevat, että leffa pääsisi A-luokan festivaaleille. Ne ovat näyteikkuna, jossa tunnettuus voi räjähtää ja kauppakin käydä. Näin tekijät saavat seuraaviin teoksiinsa rahoituksen ja itselleen tulevaisuuden. 

Kauhulla sen sijaan on omat markkinalakinsa. Pahanhautoja kelpasi kaupalliseen elokuvateatterilevitykseen yli kymmenessä maassa keskellä pandemiaa. Yhdysvalloissa se oli laajimmillaan nähtävissä 190 elokuvateatterissa. Se on todella harvinaista suomalaiselle elokuvalle.

Näillä meriiteillä ja käsikirjoituksen lupauksella Yön lapsi myytiin jo tekovaiheessa Yhdysvaltoja myöten: Shudder-suoratoistopalvelu teki varhaisen ennakko-oston luottaen, että tähän kannattaa sijoittaa satoja ja satoja tuhansia dollareita. Se on käynyt kaupaksi käytännössä koko Eurooppaan paria maata lukuun ottamatta. Elokuvateatterilevitys on varmistunut muiden muassa Japaniin ja Saksaan. Tuottaja Daniel Kuitusen mukaan Hanna Bergholm pitäisi nostaa ”Akin (Kaurismäki) ja Jalmarin (Helander) rinnalle kolmanneksi suomalaisohjaajaksi, joka oikeasti myy globaalisti”.

Kärjistetysti Berlinalen kilpasarja oli 5,5 miljoonaa euroa – noin viiden suomalaisen perusleffan verran – maksaneelle Yön lapselle bisnesnäkökulmasta enää ihana kirsikka kakun päällä.

Toukokuussa Rautsi kävi Cannesissa parin päivän reissulla pitchaamassa Punaista lunta, siis myyntitehtävissä. Höpsö reissu, mutta kuuluu toimenkuvaan.

”Nehän ovat karjamarkkinat, ellei siellä ole omaa elokuvaa esillä”, Rautsi kuvailee.

”Cannesista näkee somevideoita, joissa ihmiset, joilla ei ole siellä omaa elokuvaa, kävelevät punaista mattoa ja vilkuttavat kuvitteellisille faneilleen: siistiä, olen Cannesissa. Tuhannet ihmiset esittävät superiloisia ja kätkevät epätoivoaan, koska he vain janoavat pääsyä siihen alle yhteen prosenttiin, jolle taika tapahtuu.”

Kaikki on tapahtunut Pahanhautojasta alkaen niin nopeasti, ettei Rautsi taida aivan sisäistää kuuluvansa tuohon yhteen prosenttiin, ainakin jos Punaista lunta valmistuttuaan lunastaa lupauksensa.

MITEN tässä näin kävi, että suomalaisesta elokuvasta maailmalle halutaan nimenomaan hulluutta ja kaikkein levottomimpia ideoita?

Mutta asiahan on itsestään selvä. Ketään ei kiinnosta se, mikä on melkein hyvää ja melkein omalaatuista.

”Maailma on täynnä tehdaslinjalta tulevia elokuvia”, Rautsi sanoo.

”Siksi ja etenkin tässä elokuva-alan taloudellisessa tilanteessa on kansalaisvelvollisuus tehdä niin omaa ja omituista kuin vain voi. Hävettävimmät ideat ovat omimpia.”

Tällainen ajattelu oli suomalaisen elokuvan portinvartijoille pitkään yksinkertaisesti väärin ja hörhöjen haihattelua.

Rautsi pääsi Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osastolle opiskelemaan käsikirjoittamista vuonna 2006.

Koulun silloinen eetos kannusti toisaalta nöyrtymään koneiston edessä – se oli merkki tosiasioiden hyväksymisestä – ja toisaalta ihaili realismia. 

Vain tarinoiden ja kerronnan arkisuus tarkoitti vakavasti otettavuutta.

Takana oli synkempiä tunnelmia. Mielikuvituksen ja omaäänisyyden tie oli ollut monille opettajille kohtalokas tai ainakin pettymys.

”Kun istuin leffakoulussa ja kuuntelin joidenkin opettajien purkauksia omista katkeruuksistaan, ajattelin, että mitä teetkään, älä ikinä päädy tuohon mielenmaisemaan. Heidän asenteensa oli, että nyt tehdään makkaratehtaalla makkaraa, koska se menee läpi.”

Koulussa tuputettiin viisautena, että pitäisi saada kokemusta kirjoittamalla sitä mitä tilataan, esimerkiksi television päivittäissarjoja, ja ehkä sitten pääsisi asemaan, jossa ehkä saa tehdä sitä, mikä itseä kiinnostaa. Tuskin pääsee, mutta ainakaan ei kannata kuvitella liikaa tai liikoja.

Näillä mennään.

Vai entä jos ei mentäisi?

”Mitä järkeä siinä on, jos ei pysty innostumaan uudesta ja kulkemaan sitä kohti? Miksi mennä leikkimään, jos ei kiinnosta leikkiä?”

Tuollaisessa paineessa oma muotokieli ei kehity vaan surkastuu, mielikuvituksesta puhumattakaan, Rautsi uskoo.

BERLINALESSA Yön lapsen lehdistötilaisuus nousi otsikoihin, kun tekijät eivät karttaneet politiikkaa. Päinvastoin, Rautsi saapui tilaisuuteen Palestiinan lippu paidassaan.

”Taiteen ei välttämättä tarvitse olla poliittista, mutta kaikki on poliittista. Vaikka emme voi taiteella vaikuttaa kansanmurhan kaltaiseen tilanteeseen, on tärkeää kiinnittää meihin kohdistuvaa huomiota ongelmien esiin nostamiseen. Taiteessa on lopulta kyse empatiasta", Rautsi sanoi ja tuli siteeratuksi muun muassa elokuvabisneksen kärkijulkaisuissa Deadlinessa ja Varietyssä.

Kaikissa Rautsin teoksissa on poliittisuutta. Bergholmin ohjaamissa elokuvissa on hirviöitä, mutta tarinat kertovat naisista, sosiaalisista ja perheen sisäisistä paineista sekä yhteiskunnan asettamista vaatimuksista.

Ensimmäinen oma ohjaus, lyhytelokuva Helsinki Mansplaining Massacre (2018) tarttui miesselittämisenä tunnettuun päälle puhumiseen ja toisen keskeyttämiseen. Silmää iskevän nimen ja tarinallisia raameja tarjosi modernin kauhuelokuvan klassikko Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre). 

Tuolloin Rautsi kuvaili miesselittämisen olevan kuin kauhuelokuvan hirviö: syrjäiseen taloon joutunut päähenkilö Essi (Anna Paavilainen) ei pääse sitä karkuun, vaan joka puolelta tulee miehiä selostamaan, miten maailma makaa ja millainen Essi oikeasti on. Vesa-Matti Loirin roolihahmon suuhun Rautsi kirjoitti repliikkejä suoraan Jari Halosen haastattelusta.

Toinen lyhytelokuva Night of the Living Dicks (2022) lainasi nimensä George A. Romeron zombieklassikolta Elävien kuolleiden yö ja jalosti John Carpenterin Pahan kehän (They Live) konseptia, jossa päähenkilö saa haltuunsa maailman todelliset kasvot paljastavat erikoislasit. Carpenterilla ne näyttivät kulutusyhteiskuntaa hallitsevat hirviökapitalistit sekä mainonnan luonteen silkkana aivopesuna. 

Rautsin laseilla näki, että miehet ovat kirjaimellisesti mulkkuja. Terskapäisten vouhottajien miesliikkeen agitaattoripomon (Tommi Korpela) nimi oli Simo Rantamies.

Feministisistä satiireista etenkin Helsinki Mansplaining Massacre oli kansainvälinen festivaalihitti. Lyhytelokuvien ohjaaminen oli Rautsin mukaan lamauttavan kuormittavaa, ja ne olivat sentään vain viiden päivän kuvausrupeamia. Kokemustaan pitkästä elokuvasta hän kuvailee äärimmäisen stressaavaksi.

”Kuvausvaihe on veivausta epätoivon ja ilon välillä. Tuo kohtaus naulittiin ja seuraavan tekemiseen on vartti aikaa. Tuo ei ollut fokuksessa ja pitää ottaa uusiksi. Ihan loputon painajainen ja samalla maailman etuoikeutetuin leikkikenttä.”

Rautsi ei omasta näkökulmastaan ymmärrä, miten ohjaaminen voi olla unelma-ammatti niille, jotka tarttuvat annettuun eli toteuttavat toisten tekstejä tilaustöinä.

”Tai jos on superekstrovertti ja nauttii siitä, että jokainen ympärillä koko ajan kysyy asioita, ohjaaminen on varmasti ympäristö, missä voi elää ja kukoistaa. Minulle se oli raskainta mitä olen koskaan tehnyt, ylivoimaisesti.”

ELOKUVA-ALAN yleinen ilmapiiri on toivottomampi kuin Rautsin valmistuessa koulusta. Toisaalta nyt on näyttöä, että juuri levottomimmat jutut ovat taiteellisia ja kaupallisia menestyksiä, eli myös rahoittajien mielestä tekemisen arvoisia.

Toivottavasti Suomessa pidetään tästä kiinni, hän sanoo.

Rautsi näkee kouluajoiltaan tuttua tasapäistämistä taas tekoälyinnossa ja siinä, miten suoratoistojätit edellyttävät tuottamiensa sarjojen ja elokuvien tekijöiltä dramaturgisia pakkoratkaisuja yleisön miellyttämisen nimissä.

On lyhytnäköistä pyrkiä toistamaan sitä, minkä on nähty juuri menestyneen. Vielä hölmömpää on matkia toisia jo kirjoitusvaiheessa kuvitellen, että projektin mahdollinen tilaaja uskoo yleisön tykkäävän tällaisesta.

Menestyksen avaimia haetaan epätoivoisesti matkimalla, vaikka kaikki merkityksellinen, myös yleisölle merkityksellinen, tulee sisältä itsestä.

”Oli vaihe, jossa tehtiin paljon sarjoja vain koska striimerit olivat olemassa. Niihin piti olla sisältöä, sitä tehtiin hirveällä vauhdilla.”

Paljonko muutaman vuoden takaisesta buumista jäi käteen – no, hyvin vähän.

”Jos mietitään, miksi meillä ylipäänsä on tarinoita, siis elokuvia ja sarjoja, joita alalla kutsutaan nykyään sisällöksi eli kontentiksi, syy on tarve jakaa outoja tunnistamisen hetkiä. Vau, tuolta se tuntuu, minustakin on tuntunut tuolta”, Rautsi sanoo.

”Se mikä erottaa ihmisen muista olennoista planeetalla on, että meissä elää outo tarve selittää toisillemme, miltä tuntuu olla olemassa. Siksi elokuvia on olemassa. Ei siksi, että jokainen digitaalinen tuutti pitää täyttää kontentilla.”

Tuota tunnistettavan kokemuksen tarvetta halutaan juuri nyt täyttää vaikka tekoälyn tuottamalla tavaralla.

”Koska joku tämäntyyppinen juttu on myynyt hyvin. Tekoälyn avulla kyllä saadaan uutta kontenttia aikaan nopeammin kuin ennen. Kontenttia, joka on kaavamaisempaa kuin mikään aiemmin.”

YÖN LAPSI ja Punaista lunta saavat Suomen-ensi-iltansa marraskuussa. Yön lapsessa Haarlan rinnalla näyttelevät Harry Pottereista tuttu Rupert Grint, Pamela Tola ja Pirkko Saisio. Punaisessa lumessa nähdään niin Krista Kosonen, Kari Hietalahti kuin Jussi Vatanen. Tunnetuista kasvoista huolimatta kummastakaan elokuvasta tuskin on tulossa isoja koko kansan hittejä, mutta se ei ole tarkoituskaan.

Yleisö on globaali.

Toisaalta Punaista lunta voisi olla Suomessakin yllättäjä, joka puree nuoreen, kauhugenrelle otolliseen yleisöön. Vaikka Björkman on nostettu markkinoinnissa kärkeen, keskeiseksi toimijaksi nousee Anni Iikkasen näyttelemä, Twilightiä rakastava ja joulua vihaamaan oppinut goottityttö.

Ammattimaisen suomalaisen elokuvan historia ei tunne yhtään vampyyrielokuvaa. Ei ole ainuttakaan aiempaa suomalaista leffaa, johon Punaisen lumen hysteerinen tyyli vertautuisi.

Paitsi ehkä hyvin erilaiseen kontekstiin sijoittuvat Sisut.

”Siinä mielessä, että hyväksyäkseen mitä valkokankaalla tapahtuu tulee hyväksyä, että elokuvassa voi tapahtua vaikka tällaisia juttuja.”

Millaisia juttuja?

Kesäkuun alussa vfx-tehostetiimi on juuri viimeistellyt kohtausta, jossa erään hahmon pää aukeaa kuin kukkanen. 

Iho repeää, veriset lihakset näkyvät ja sisältä tulee kita jonkinlaisine lonkeroineen.

Tällaisen kuvaston luominen on Suomessa uutta digitaalisten tehosteiden konkareillekin.

”Yleensä heiltä pyydetään mahdollisimman realistisen oloisia illuusioita. Tässä tarvitaan omaa näkemystä ja mielikuvitusta. Tämä ei ole mitään totuttua”, Rautsi sanoo.

”Pitää hakea fantastisen tilanteen logiikkaa, pitää olla tulkintaa. Vfx-tekijöiden pitää hyväksyä, että taivas voi olla jossain kuvassa punainen, mutta väri ei välttämättä heijastu valkoiseen lumeen.”

Joskus visiot voivat olla ensimmäisiä laatuaan.

Se on myös tavoite. Helsinki Mansplaining Massacressa on kohtaus, jossa eräs hahmoista oksentaa puolikkaaseen ihmispäähän. Toisaalta siksi, että se oli dramaturgisesti sopivan ällöttävän hauskaa, ja ennen kaikkea siksi, että Rautsin mielestä kauhuelokuvassa on syytä olla jotain, mitä ei ole ikinä aiemmin nähty.

Nyt hän on miettinyt päänsä puhki ja kysellyt, onko Yön lapsi ensimmäinen elokuva, jossa leikataan seksikohtauksen kiihkosta suoraan synnytykseen.

”Se on maailman ilmeisin leikkaus. Mutta onko sitä aiemmin tehty? En vieläkään tiedä. Jossain on oltava vastaavaa. Kenellekään ei ole tullut mieleen, missä se olisi ollut.”

Leikkaus oli jo sellaisenaan käsikirjoituksessa.

Vaikutelma on syvän tummasti humoristinen, sillä Bergholm näyttää synnytyksen maksimalistisella kehollisuudella. Veri todella lentää.

Ällöttää, naurattaa, kouraisee, mutta ei vieraannuta. Kun tunnistettava kokemus ja havainto yhdistyy johonkin aivan uuteen ja yllättävään, Rautsi-elokuvien tapauksissa irvokkaaseen ja äärimmäiseen, ollaan asian ytimessä.

Elokuvan pitää olla sellainen, että kukaan muu ei olisi sitä voinut tehdä, ja Punaisessa lumessa Rautsi sai toteuttaa visionsa alusta loppuun.

”Tavoite oli, että elokuva on kauhua täysin tosissaan ja komediaa täysin tosissaan. Kauhua vuoristorata-ajeluna, ei pelotteluna. Täysillä rullaavaa viihdettä alusta loppuun niin, että viihdyttävyys palvelee sisältöä, sisällön häiritsevyydestä tinkimättä.”

Eräänlaista orastavaa itsesensuuria Rautsinkin mielessä pyöri, kun toteutettiin niitä merkillisimpiä hetkiä.

”Yhtä kohtausta kuvattaessa tunsin kirjaimellisesti, että tajunta irtautui kehosta. Miksi halusit tehdä juuri tällaisen, tämähän on ihan hirveää”, hän kuvailee. 

”Se oli jatkuva prosessi myös leikatessa. Olen ylpeä elokuvasta ja huolissani sen ihmisen mielenterveydestä, joka tällaista kirjoittaa.”