Ihminen maanantaina eli haastattelussa Milja Viita

Viikonloppu on ollut raukea ja aurinkoinen. Jäätelö on maistunut, kaljakin! Piknik-retki maaseudulle on vienyt ajatukset hetkeksi pois suurkaupungin kiireestä. Sitten koittaa maanantai ja berliiniläiset palaavat arkeen. ”“Neljä miljoonaa ihmistä odottaa seuraavaa sunnuntaita”, mykkäelokuvan väliteksti julistaa.

Kuvataiteilija ja elokuvantekijä Milja Viita ei odota. Ei ainakaan siksi, että arki olisi tylsää ja toisteista. Kun tapaan Viidan ateljeessaan Porvoon Taidehallissa huhtikuisena maanantaina, hän kertoo työskennelleensä ja kuvanneensa myös edeltävänä päivänä. Käsin veivattava neuvostoaikainen elokuvakamera lepää työpöydällä. 

Kamera on tuttu Viidan tuoreesta teoksesta Ihmisiä sunnuntaina (2026). Ensin Serlachius-museolla installaationa esitetty ja sittemmin teatterilevityksessäkin ollut 74-minuuttinen kokeellinen elokuva on saksalaisen Menschen am Sonntagin (1930) päällekirjoitus. 

Robert Siodmakin, Edgar G. Ulmerin ja Billy Wilderin klassikossa seurataan berliiniläisten elämää kesäisenä päivänä. Teos on dokumentaarisia ja fiktiivisiä kerrontatapoja yhdistävä hybridielokuva. Näyttelijät ovat amatöörejä ja esittävät itseään. Kun valokuvaaja ottaa kuvia juhlissa, he katsovat huolettomina suoraan kameraan. Nämä ovat viimeisiä vapauden hetkiä ennen Hitlerin valtaannousua ja toisen maailmansodan kauhuja. 

Milja Viita rakentaa oman elokuvansa niin ikään muotokuvista. Kymmenessä potretissa hän kuvaa lempeydellä lähipiirinsä ihmisiä. On veneilijää ja jonglööriä, haitarinsoittajaa ja tupakoitsijaa. Ja taiteilija itse, peilissä, kampeamassa kameraansa. Otosten kesto on filmikelan mittainen, noin neljä ja puoli minuuttia. 

Menschen am Sonntag edusti uusasiallisuutta. Tyylisuuntaus oli vastalause ekspressionismille ja pyrki viileän etäännytettyyn realismiin. Viidan elokuvasta voi löytää vaikutteita molemmista. 

Suoraviivaisten potrettien väliin Viita leikkaa paikoin abstraktejakin kuvia luonnosta. Täysikuun ja talvisen myrskyn. Aamukasteen ja kesäisen lammen. Painaumat jalopuun kuoressa kuin uurteet vanhuksen ruumiissa. Mitä meistä jää jäljelle, elokuva kysyy Bachin preludin säestämänä.

Teos on kuin mahtipontisempaan ja esseistisempään muotoon jalostettu versio Viidan lyhytelokuvasta When We Are Nothing Left (2020), joka kuvasi elämän kiertokulkua minimalistisesti ja abstraktisti. Taiteilijan tuotannossa näkyy erityisesti itävaltalaisen found footage -elokuvan ja pohjoisamerikkalaisen strukturalismin perintö.

”Rakkaimpia on Joyce Wieland, joka ikään kuin luonnostelee kameralla. Ihmisiä sunnuntaihin vaikutti puolestaan Friedl Kubelka vom Gröllerin elokuvat. Ja Chantal Akermanin D’Est, jossa on aivan uskomattomia kasvoja ja läsnäoloa”, Viita kertoo. 

Kotimaisista esikuvista hän mainitsee Eino Ruutsalon, Seppo Renvallin, Sami van Ingenin sekä suomalaisen käsitetaiteen grand old manin Lauri Anttilan. 

”Anttilan mukaan taide voi olla ihan mitä tahansa. Lopputulos voi olla vaikka kivi metsässä, joka on käännetty niin, että valo osuu siihen tiettynä aikana. Se, mikä ratkaisee, on prosessi siellä taustalla.”

Viidan prosessi on analoginen. Hän kuvaa filmille ja kehittää sekä sävyttää negatiivinsa itse. Nykyään hänen työhuoneellaan on mahdollisuus myös optiseen printtaamiseen eli käytännössä jopa esityskopioiden valmistamiseen. 

Ihmisiä sunnuntaina on Viidan ensimmäinen 35-milliselle filmille kuvattu teos. Kuten aiemmin, hän on paitsi elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja myös sen tuottaja, kuvaaja, leikkaaja ja äänittäjä. Viimeisimpiin elokuviin äänisuunnittelua ja kuvakorjailuja on talkoohengessä toteuttanut myös taiteilija Veli Granö, Viidan puoliso. 

Viita samastuu avantgarde-elokuvan pioneeriin Maya Dereniin, joka kutsui itseään amatööriksi. Ranskasta johdettu sana merkitsee kirjaimellisesti rakastajaa. 

”Tykkään siitä [elokuvan materiaalisuudesta] niin hemmetisti. On ihanaa miettiä erilaisia valotuksia. Esimerkiksi tämä printtifilmi on käsittämättömän hidas: normaalisti kehitän kahdessa minuutissa, ja nyt huomaan, että se tarvii kymmenen minuuttia. Aamulla mietin, että voitaisko me Joelin kanssa yhdessä kehittää tämä, pistää kymmenen minuuttia aikaa ja samalla rupatella, Joel voisi vähän solarisoida sitä… Haluan suhtautua materiaaliin leikkisästi”, Viita innostuu.

Dokumentaariseen elokuvantekoon kuuluu sattumanvaraisuus. Parhaita hetkiä ovat usein ne, joita tekijä ei olisi voinut käsikirjoittaa edes unissaan. 

Viita kertoo, kuinka Eläinsilta U-3033 -lyhytelokuvaa kuvatessaan hän oli vahingossa jättänyt Bolexinsa kuvaportin auki ja joutui avaamaan kasetin ilman pimiöpussia. Hän luuli, että 122 metriä filmiä olisi nyt pilalla, mutta utuinen, ylivalottunut lopputulos olikin uskomattoman kaunis.

”Se oli vähän niin kuin kyynelten läpi katsottu. Ja nyt opiskelijat kysyy, että miten minäkin saisin tämmösen. Sitten sanon, että sinun pitää jättää kuvaportti auki. Olen mestari kääntämään vahingot voitoiksi.”

Viidan energia on lämmintä ja välitöntä. Aivan kuten ihmiset, jotka muistuttavat koiriaan, Viita muistuttaa välineitään. Negatiivit riippuvat huolettomasti pyykkinaruilla ja useita metrejä korkea ateljee on täynnä toinen toistaan jylhempiä laitteita. Elokuvaäänittäjä Jouko Lumpeen (1945–2015) Steenbeck-leikkauspöydän Viita sai hiljattain Sputnik Oy:ltä Karkkilasta, 35-millisen filmiprojektorin puolestaan Pyhäjärven vapaapalokunnalta. 

”Eihän minun työskentely olisi tässä mittasuhteessa ilman tätä työtilaa. Esimerkiksi 35-millisten installaatioiden tekeminen olisi ihan mahdotonta.”

NYKYPÄIVÄN elokuvista voi tunnistaa kaksi rinnakkaista tendenssiä. Art house -elokuvat nojaavat sosiaaliseen realismiin, kokeelliset elokuvat dokumentarismiin. Viita tekee jälkimmäisiä.

Hänen teoksiaan jakelevat alan arvostetut levittäjät, kuten ranskalainen Light Cone ja kanadalainen CFMDC, ja niitä esitetään kansainvälisillä festivaaleilla. Kun Viita vuonna 2019 palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnolla, hän käytti kymmenentuhannen euron palkintorahan filmimateriaaleihin. 

”Just siivosin vanhoja filmilabrojen kuitteja 90-luvulta ja olin että jumalauta – oon aina käyttänyt kaikki rahat taiteeseen!” 

Suomessa kokeelliset elokuvat syntyvät usein taiteilijoiden omalla riskillä ja projektikohtaisten apurahojen varassa. Tekijät työskentelevät itsenäisesti ja vievät hankkeita eteenpäin ilman varmaa rahoitusta, kunnes esimerkiksi näyttelyaika mahdollistaa tukien hakemisen. Elokuvakentältä katsottuna toimintatapa voi vaikuttaa amatöörimäiseltä, mutta kuvataiteen kentällä se on normaali toimintamalli. 

Teoksia tehdään vain harvoin tuotantoyhtiöiden kautta, koska niillä ei ole kaupallista potentiaalia, jolla yhtiö voisi kattaa riskinsä. Suomen elokuvasäätiön tuotantotuki puolestaan edellyttää vastikkeellista levitystä. Koska kokeellinen tai dokumentaarinen elokuva ei sovellu kaupalliseen jakeluun, ainoaksi oljenkorreksi jää käytännössä Yleisradio. 

Viitakin on neuvotellut Ylen kanssa. Sopimuksia ei ole syntynyt. 

”Teokseni eivät kuulemma sovi kotimaiseen televisiolevitykseen”, hän sanoo.

Viidan edellinen pitkä elokuva Skönärit oli Lönnströmin taidemuseon rahoittama. Merimiesten kaitafilmeistä rakennettu kollaasi oli helposti lähestyttävä, jopa tarinallinen. Käsikirjoitus pohjautui Raumalta 1900-luvun alussa merille lähteneen nuoren miehen Jalmar ”Jallu” Yrjäsen kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Ei kelvannut. 

”Mulle sanottiin, että dokumentaarisen elokuvan kertoja ei voi olla kuollut.”

Viita ei ole ainoa taiteilija, jonka tie on tyssännyt tuotantoneuvojien ja tilaajien luukulla. Tuntemieni elokuvantekijöiden kokemusten perusteella kokeellisia elokuvia arvioitaessa sovelletaan kaavoja, jotka eivät niihin sovi: kolmen näytöksen mallia, päähenkilön emotionaalista kehityskaarta ja niin edelleen.

Dokumenttielokuvat nähdään ensisijaisesti tiedonvälityksen välineenä. Yleisradiolla dokkarit siirrettiin hiljattain elokuvien puolelta ”asiasisältöihin”. 

Jos suomalainen elokuva olisi kirja, se olisi keskimittainen 300-sivuinen romaani. Juuri mitään muuta ei julkaistaisi. Ei pienoisromaaneja, ei mammutteja, ei novellikokoelmia, ei etenkään kielen mahdollisuuksien kanssa leikitteleviä runoteoksia.

Kansainvälisesti kokeellinen elokuva nähdään itsenäisenä, arvostettuna taidemuotonaan, jolla on oma yleisönsä ja toimintakulttuurinsa. Erityisen vahva asema sillä on Ranskassa ja Kanadassa, jossa niin televisio kuin suoratoistopalvelut tarjoavat ohjelmapaikkoja valtavirrasta poikkeaville teoksille. 

Vielä 1990-luvulla Yle TV1:lläkin esitettiin kokeellisia lyhytelokuvia ja mediataidetta Videopolis-nimisellä ohjelmapaikalla. Samalla pitkille dokumenttielokuville oli helpompi saada rahoitusta jo alkuvaiheessa. Nykyisin nyrkkisääntö on, että elokuvan lopullinen rahoitus ja levitys varmistuu vasta kun kuvaus on tehty ja raakaleikkaus valmistunut.

Myös Ihmisiä sunnuntaina -elokuvan poikkeuksellinen teatterilevitys järjestyi sen jälkeen, kun Pirkanmaan elokuvakeskuksen johtaja Juha Elomäki näki teoksen ja halusi ottaa sen yhdistyksen katalogiin. 

Kun ensimmäisen teatteriviikonlopun katsojaluvut tulivat, Viita musertui. Vain yhdeksän katsojaa. 

”On ihan armotonta, kun et saa levitystukea eikä elokuvaa voida siksi markkinoida. Se on kuin kirjoittaisit runokirjan ja veisitsen salaa kirjakauppaan, toivoen, että joku sattuisi sen löytämään”, Viita kuvailee. 

Jutun kirjoittamisen hetkellä elokuvan virallinen katsojamäärä on 202. Tilastoissa ei näy, että Mäntän Serlachiuksella elokuvainstallaation näki vajaan kahdeksan kuukauden aikana museon omien laskujen mukaan 13 825 kävijää. 

ELOKUVANTEKIJÄN vakaalla kädellä Viita kaataa pressopannusta toisen kupillisen vahvaa kahvia.

Hän sanoo olevansa onnekas, kaikesta huolimatta. Toisin kuin monella ulkomaisella kollegalla, hänellä on mahdollisuus saada pitkiäkin työskentelyapurahoja. Hän on erityisen kiitollinen AVEKille, joka pitää yllä elokuvataiteen diversiteettiä ja on mahdollistanut myös nuoremmille pääsyn alalle. 

Parhaillaan Viita työskentelee viimeistä vuotta Suomen Kulttuurirahaston tuella. Työn alla on löyhä sovitus Voltairen Mikromegasista (1752). Filosofisessa tarinassa kotitähdeltään karkotettu Mikromegas lähtee kiertämään avaruutta ja päätyy Pohjanlahdelle, jonne on haaksirikkoutunut Tornionlaaksosta paluuta Ranskaan tehnyt Pierre Louis Moreau de Maupertuis’n tutkimusretkikunta. Maupertuis’n tekemät mittaukset todistivat Maan olevan navoiltaan hieman litistynyt.

”On huima ajatus, että me ollaan tiedetty maapallon muoto vasta alle 300 vuotta. Se on niin lyhyt aika!”

Tavallaan Viita tekee samaa elokuvaa kerta toisensa jälkeen. Ajan ja avaruuden teemat ovat filosofisia, mutta historiatietoisuus, arkistojen hyödyntäminen ja filmin materiaalisuus maadoittavat niitä.

Galleriatilassa Viidan elokuvat pyörivät usein luuppina ilman selkeää alkua tai loppua. Elokuva ei etene suoraviivaisesti kohti loppuratkaisua, vaan kiertää kehää kuten vuodenajat tai historia. Samalla filmikopio muuttuu jokaisella esityskerralla, kun projektorin öljy ja rasva, pöly, hiukset ja vaatekuidut piirtyvät vähitellen osaksi kuvaa. 

Ihmisiä sunnuntaina sisältää kohtauksen, joka ei ole Viidan itsensä kuvaama, vaan löytyi kirpputorilta ostetun kameran sisältä. Kauniisti vanhentuneessa, halkeilevassa kuvassa lapsi leikkii pihalla vanhempansa kanssa. Viita näkee kuvassa valtavasti merkityksiä. Sukupolvet vaihtuvat. 

”Sinä ja minäkin ollaan aikalaisia, mutta me vietetään ihan eri aika täällä, koska olet mua kaksikymmentä vuotta nuorempi. Meidän elämät on kuin hetkellisesti limittyviä klippejä aikajanalla. Yksi päättyy, toinen alkaa.” 

Syntyy jatkumo. Elokuva.