Helpompia kirjoja tyhmemmille lukijoille

Kiista alkoi kirja-arvostelusta, jonka ruotsalainen Expressen-lehti julkaisi tammikuun alussa. 

Kristina Sigundsdotterin ja Maria Löfgrenin tuore lastenkirja Sagor om Tomtebobarnen (Satuja Tonttulan lapsista) pohjautuu lastenkirjailija Elsa Beskowin kuuluisaan Tonttulan lapset -kirjaan, mutta kriitikko Margareta Sörensonin mielestä siitä puuttui alkuperäisteoksen salaperäinen taika. Arvio oli kuitenkin sävyltään rauhallinen. 

Pari päivää myöhemmin panoksia korotettiin. 

He loukkaavat Peppiä ja minun Elsa Beskowiani. Niin kuului Expressenin seuraavan jutun otsikko. Siinä palkittu lastenkirjailija ja kuvittaja Anna-Clara Tidholm eritteli, mikä kaikki oli pielessä kustantamojen julkaisemissa uusversioissa. 

”Toivon todella, että heidät olisi jätetty rauhaan kauniiseen alkuperäiseen vesivärimaailmaansa, jonka Elsa Beskow itse oli luonut”, Tidholm kirjoitti. 

Artikkeli käsitteli Tonttulan lasten lisäksi myös Peppi pelastaa joulun -teosta. Alkujaan aikakauslehteen kirjoitetusta Astrid Lindgrenin joulutarinasta julkaistiin vuonna 2023 kuvakirja. Sen kuvitus oli ”inspiroitunut” Ingrid Vang Nymanin kuuluisista Peppi-kuvista. Tidholmin mielestä kuvat olivat groteskia kopiointia. Hän epäili kuvitusta jopa tekoälyllä tehdyksi. Epäilystä vahvisti se, että kuvittajan nimeä ei kerrottu.

NYT lastenkirjallisuudesta on väitelty Ruotsissa kiihkeästi jo monta kuukautta. Viime aikoina debatti on laajentunut myös suomenruotsalaiseen mediaan. Keskustelun keskipisteenä on ollut kysymys siitä, onko oikein julkaista vesitettyjä versioita kaikkien rakastamista lastenkirjaklassikoista. Lindgrenin ja Beskowin lisäksi puhetta on riittänyt muumeista. 

Jo juttujen otsikot kertovat, että aihe herättää tunteita. 

Näin huonoja ovat uudet muumikirjat Expressen, 2.3.2026.
Uudet muumikirjat saavat kritiikkiä Ruotsissa: ”Niitä on vaikea edes lastenkirjoiksi kutsua” Svenska Yle, 4.3.2026.
Tutkijat ihmettelevät, miksi muumeja laimennetaan Hufvudstadsbladet, 5.3.2026.

Millaisia nämä uudet teokset sitten ovat? Tehdään konkreettinen vertailu. 

Tässä alku Otavan viime vuonna julkaisemasta Ninni on näkymätön -äänikirjasta: 

Muumilaaksossa on hämärää ja sataa vettä. Tuu-tikki kulkee muumitaloa kohti punainen sateenvarjo suojanaan ja vilkaisee katsomaan taakseen. 
– Tulehan nyt sieltä! Tuo tuossa on Muumitalo.
Tuu-tikki menee ovelle, sulkee sateenvarjon ja ravistelee sitä ja koputtaa oveen. Muumiperhe on sisällä, sillä koko iltapäivän on satanut kaatamalla vettä. On mukava yllätys, että Tuu-tikki poikkeaa kylään. Muumipeikko avaa oven. 
– Hei Muumipeikko! 
– Hei Tuu-tikki! Tule sisälle. 

Alkuperäinen Näkymätön lapsi -novelli taas alkaa näin: 

Kerran pimeänä ja sateisena iltana perhe istui kuistin pöydän ympärillä puhdistamassa sieniä. Koko pöytä oli peitetty sanomalehtipaperilla ja keskelle oli asetettu öljylamppu. Mutta kuistin nurkat olivat varjossa. 
– Myy on taas poiminut kangassieniä, isä sanoi. Viime vuonna hän poimi kärpässieniä. 
– Toivotaan että hän ensi vuonna poimii kantarelleja, sanoi äiti. Tai ainakin haperoita.
– Toivossa on hyvä elää, huomautti pikku Myy ja nauraa kikatti itsekseen. 
He puhdistivat edelleen ympärillään rauhallinen hiljaisuus. 
Äkkiä kuului kevyitä koputuksia ikkunaruutuun, ja enempää odottamatta Tuu-tikki astui kuistille ja pudisti veden sadetakistaan. 

TUKHOLMAN yliopiston kirjallisuustieteen professori Elina Druker on keskittynyt urallaan nimenomaan lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Hän sanoo, että vaikka lastenkirjallisuuteen on pitkään liittynyt tuotteistamista, ovat vesitetyt versiot vanhoista teoksista tässä mittakaavassa uusi ilmiö. 

”Kyllä minua hämmentää se, että kustantajat haluavat julkaista hienoista teoksista tällaisia valmiiksi pureskeltuja versioita. Periaatteessa he tulevat sanoneeksi, että lukijat ovat tyhmempiä kuin ennen.” 

Uusia versioita ilmestyy myös Suomessa, erityisen paljon tietysti muumikirjoja. Druker ajattelee, että ne ovat ennemmin tuotteita kuin taidetta. 

”Ennen tehtiin muumimukeja, jotka pohjautuivat kirjoihin. Nyt tuntuu, että tehdään kirjoja mukien pohjalta.”  

Uudet muumikirjat ovat myyneet erittäin hyvin. Suomessa niitä tuottaa useampi kustantamo. 

Elina Druker arvelee, että Moomin Characters -yrityksen toimintatapa on viime vuosina levinnyt Ruotsiin. 

”Ihan selvästi kustantamot ovat nähneet muumien valtavan taloudellisen menestyksen ja ottavat nyt sitten mallia siihen, miten toimitaan Lindgrenin ja Beskowin kanssa.” 

Se on Drukerin mielestä huolestuttavaa. 

”On varmaan liiketaloudellisesti järkevää julkaista tuttuihin hahmoihin perustuvia, mitäänsanomattomia teoksia. Mutta jos ajatellaan, että lastenkirjat ovat taidetta, niin kyllähän tällainen kova markkinalogiikkaa uhkaa koko kentän olemassaoloa. Ei taide kehity tai kukoista kopioimalla.”

Lastenkirjallisuuden kentällä ovat viime vuosina yleistyneet muutkin teokset, jotka tuntuvat enemmän rahastukselta kuin itsenäisiltä taideteoksilta. 

VESITETTYJEN klassikkokirjojen lisäksi kustantamot tehtailevat ahkerasti satusovituksia ylikansallisista elokuva- ja tv-hiteistä. Kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyt täyttyvät Pipsa Possusta, Frozenista, Star Warsista ja Ryhmä Hausta. Suurin osa teoksista on käännetty englannista, ja tekstin taso vaihtelee. Tyypillisesti kieli on toisteista ja kliseistä. Elokuvien tapahtumat väännetään rautalangasta tavalla, joka koettelee iltasatua lukevan vanhemman kärsivällisyyttä.

Sama yksinkertaistaminen näkyy psykologiseen ongelmanratkaisuun tähtäävissä kirjoissa, joita on viime vuosikymmenen aikana ilmestynyt tiuhaan. Lapsen saattelee unille aggressiivisen meditatiivinen nukutussatu, esimerkiksi bestseller Kani joka tahtoi nukahtaa tai sen jatko-osa Traktori joka tahtoi nukahtaa. Kotona ja päiväkodissa harjoitellaan tunnetaitoja Ympyräiset-, Fanni- tai Molli-sarjan kanssa. Suositut tunnetaitokirjat lähtevät usein liikkeelle ongelmasta, joka selviää jo kirjan nimestä: Miu ottaa kädestä, Puspus Pusukala tahtoo leikkiin, Aada ja kiukkuleijona.

Tunnetaitobuumi on tarttunut myös klassikkoversiointiin. WSOY julkaisi runsas vuosi sitten teoksen nimeltä Peppi: Maailman vahvin tyttö. Se on kustantamon esittelytekstin mukaan innostava kuvakirja, joka yhdistelee tarinaa ja tunnetaitokasvatusta. Verkkosivujen tekijätiedoissa lukee, että kirja on Astrid Lindgrenin kirjoittama. Muita kirjoittajia ei mainita. Se tuntuu oudolta. Ei kai Lindgrenin aikana vielä pohdittu tunnetaitoja? 

WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Paula Halkola sanoo puhelinhaastattelun aluksi, että heidän teostensa tekijätiedot on kyllä merkitty verkkosivuille aivan oikein, eikä Astrid Lindgrenin nimiin ole tehty mitään uusia tekstejä. 

Kun häneltä kysyy tarkemmin Maailman vahvin tyttö -teoksesta, Halkola kuitenkin myöntää, että se on jonkun muun kirjoittama.

”Ei se kyllä ole Lindgrenin teos… Minun pitäisi nyt tutkia tätä syvällisemmin. Oman näkemykseni mukaan siellä pitäisi olla mainittuna tekstin kirjoittaja, mutta nyt en osaa ottaa kantaa ilman, että pääsen tuohon tietokoneelle katsomaan asiaa tarkemmin.”

Pari tuntia myöhemmin Halkola palaa asiaan sähköpostitse ja kertoo, että teoksen uudet tekstit on kirjoittanut Laura Andersson. Tieto on Halkolan mukaan kerrottu fyysisen kirjan sisäsivuilla. Verkkosivuille se ei jostakin järjestelmiin liittyvästä syystä ole päätynyt, mutta Halkola kertoo heidän ”käyvän tapauksen vielä läpi”. 

Hän myös sanoo, että hänen tietojensa mukaan Peppi pelastaa joulun -teoksen kuvituksessa ei ole käytetty tekoälyä. Kirjan tiedoista ei kuitenkaan löydy kuvittajan nimeä, ainoastaan merkintä siitä, että kuvituksesta vastaa norjalainen Qvisten Animation -yritys. 

Astrid Lindgrenin tuotannon lisäksi WSOY julkaisee tällä hetkellä uusia versioita lähinnä muumikirjoista. Viime aikoina kustantamossa on pohdittu, pitäisikö valikoimaan ottaa lisää kotimaisten tekijöiden kirjoja. Esimerkiksi Pessi ja Illusia -teoksen kohdalla Yrjö Kokon perikunnan kanssa on käyty keskusteluja mahdollisesta uudesta, lyhennetystä versiosta. 

Yksi syy uusien, tiivistetympien versioiden tekemiseen on se, että lastenkirjallisuuden klassikoiden kohderyhmä nuorentuu jatkuvasti, Halkola sanoo. 

”Alkujaan esimerkiksi muumikirjat on ehkä suunnattu alakouluikäisille. Mutta tämän päivän alakoululaiset pitävät helposti muumeja pienten lasten juttuina. Sitten taas pikkulapsille alkuperäisten muumiromaanien tekstit ovat liian pitkiä.” 

Ovatko uudet, lyhennetyt versiot taideteoksia vai tuotteita? 

”Mä ajattelisin, että totta kai ovat taiteellisia teoksia, mutta aika vahvasti tuotettuja.” 

Joissakin uusversioissa sekä teksti että kuvitus perustuvat vanhojen aineistojen uudelleenkäyttöön, ja kuvituksia on ehkä kerätty teokseen monesta eri lähteestä. Onko silloin todella kyseessä itsenäinen taiteellinen teos? 

”No se on kyllä hyvin tämmöinen syvä keskustelu, mitähän mä nyt osaisin sanoa… Että miten nyt määrittyy teos. Mutta kyllähän siinä meilläkin vaikka on graafinen suunnittelija ja toimittaja, jotka luovat koherentin kokonaisuuden, joka pohjautuu siihen alkuperäismaailmaan. Kyllä se varmasti luo jonkin asteisen teoksen määritteen tai täyttää sen.”

TAMMEN lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi kertoo seuranneensa ruotsalaista versiokiistelyä. Tammella on pitkä historia muumikirjojen julkaisijana.

Millaisia ajatuksia Ruotsin keskustelu on herättänyt?

”En mä tiedä, herättikö se mitään ajatuksia... Että kylläpä nousi vanhasta aiheesta iso haloo. Meillä lukijat on olleet tyytyväisiä.”

Sitä Tiuraniemi korostaa pitkin haastattelua: lukijat ovat tykänneet.

Tammi solmi vuonna 2019 lisenssisopimuksen viihdejätti Disneyn kanssa. Kustantamolla on Suomessa yksinoikeus julkaista kirjoja Nalle Puhista, Aku Ankasta, Pienestä merenneidosta, Kaunottaresta ja Hirviöstä, Aladdinista, Samu Sirkasta ja niin edelleen. Vanhojen suosikkien lisäksi repertuaariin kuuluvat uudet elokuvahitit Frozenista Vaianaan ja Encantosta Zootropolikseen.

Kustantamot kilpailevat keskenään alan tärkeimmistä lisensseistä. Sopimuksessa määritellään, millaista myyntiä vuositasolla tavoitellaan, ja kustantamo maksaa lisenssinomistajalle tavoitteen mukaisen ennakon.

”Se on kustantamon kannalta riskinottoa, niin kuin kustantaminen muutenkin.”

Tiuraniemi kertoo, että jotkin lisenssit sallivat kustantamojen tuottaa omia, uusia teoksia lisensoidun tarinamaailman sisällä. Disneyn kanssa asia on juuri näin. Tammi on julkaissut esimerkiksi Aku-kirjoja, jotka on tehty ankkapiirtäjä Kari Korhosen kanssa, ja Disney-unisatuja äänikirjaformaatissa.

Omien tarinoiden luomiselle oli ehtoja.

”Se vaati, että on osoitettu lisenssinomistajalle asiantuntemus.”

Käytännössä Tammella on siis töissä esimerkiksi kustannustoimittajia ja graafikoita, jotka ovat erityisen perehtyneitä Disney-tarinoihin. Tiuraniemen mukaan tekijöitä, joiden visuaalinen jälki läpäisee seulan, ei ole helppo löytää.

Omat teokset ovat tärkeitä siksi, että kirjamarkkina Suomessa eroaa merkittävästi monesta muusta maasta. Meillä esimerkiksi suositaan Aku Ankkaa siinä missä maailmalla rakastetaan Mikki Hiirtä.

”Me ei välttämättä löydetä riittävästi käännettävää Aku-tarinasisältöä.”

Siksi Tammi on nyt teettänyt muun muassa Pikku Akun seikkailuja. Syksyllä ilmestyy kokoelma Korhosen piirtämiä ja kirjoittamia Mummo Ankka ratkaisee -satuja, joissa Akun isoäiti seikkailee kuin Neiti Marple ikään.

Se kuulostaa turvalliselta ja yllätyksettömältä. Vanhojen ainesten yhdistelemiseltä uuden luomisen sijaan.

Saara Tiuraniemen mukaan Tammen Disney-kirjoissa ei ole käytetty lainkaan tekoälyä, vaan niitä tekevät ansioituneet kustannustoimittajat, piirtäjät ja kääntäjät. Hän muistuttaa, että Tammi ja Disney tekivät yhteistyötä jo vuosina 1953–1975, kun Tammen kultaiset kirjat -sarjassa ilmestyi Disney-tarinoita.

Ovatko Disney-elokuvien kirjasovitukset laadukasta lastenkirjallisuutta?

Tiuraniemi kiertää kysymyksen.

”Ne on mielettömän laadukkaita tarinamaailmoita, joita Disney luo. Minkä verran seuraat näitä, oletko käynyt katsomassa uusia Disney-elokuvia?”

Mutta miten ne toimivat kirjoina?

”Valtaosa niistä toimii. En tietenkään lue kirjoja sillä tarkkuudella kuin kustannustoimittajat, joten en osaa arvioida käännöstyötä."

Jutun tarkistusvaiheessa Tiuraniemi haluaa muistuttaa, että Disney-kirjat eivät ole vain elokuvista tehtyjä kirjasovituksia vaan näitä formaatteja valmistellaan yhtiössä samaan aikaan. Hänen mukaansa monet kirjoista ”eivät ole riippuvaisia elokuvista tai sarjoista vaan laajentavat näihin liittyviä maailmoja”.

Tiuraniemi sanoo, että kustantamon pitää palvella erilaisia lukijoita. Tarpeita on monia, hän luettelee: oppiminen, viihtyminen, eskapismi. Tämä pätee niin aikuisiin kuin lapsiin.

”On virhe ajatella, että lapsilukijat ovat ihan samanlaisia kaikki. Lapsissakin on esimerkiksi tietokirjojen lukijat.”

”Jotkut haluavat lukea supersankareista.”

Disney-käännöksistä Tiuraniemi sanoo, että "tekstejä muokataan niissä puitteissa, missä voidaan”. Esimerkiksi toistoon ja kömpelöihin ilmauksiin saatetaan käännös- ja toimitustyön aikana puuttua, mutta itse tarina on pidettävä ennallaan.

”Laatu on meille tosi tärkeää Tammessa. Meillä myös oikoluetetaan tekstejä. En tiedä, minkä verran [muut] kustantamot tekevät tällaista.”

Palaute Disney-kirjoista on ollut ”tosi positiivista”, ja lainaustilastoista nähdään, että teokset liikkuvat kirjaston hyllyiltä liukkaasti.

Tiuraniemi korostaa, että meneillään on globaali lukemisen kriisi.

”Vakavin ongelma liittyy vastentahtoisiin lukijoihin. Eikö ole syytä miettiä, miten heidät saadaan kirjan äärelle?”

KIRJALLISUUDENTUTKIJA Myry Voipio saapuu haastattelupaikaksi sovittuun kahvilaan laatikkopyörällään. Sen tavaratilasta hän nostaa kaksi täyttä kestokassillista lastenkirjoja.

Voipio opettaa lastenkirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Hän on luvannut kertoa kirjoista, jotka käsittelevät tunnetaitoja mutta ovat mitä suurimmissa määrin taidetta. Jutun loppuun on koottu pieni vinkkilista tällaisista teoksista. Voipion mielestä erillisiä tunnetaito-opuksia ei tarvita. Riittää, että lapsille luetaan monipuolisesti. Silloin tunteita kyllä herää ja niitä käsitellään.

Aluksi Voipio esittelee haastattelijoille Camilla Mickwitzin – joka on nykylapsille kenties tutuin Pikku Kakkosen tunnuksen piirtäjänä – vuonna 1980 ilmestynyttä kuvakirjaa nimeltä Emilia ja Oskarin nukke. Monitasoisessa tarinassa päähenkilö lapsi-Oskari ei saa syntymäpäivälahjaksi toivomaansa nukkea, koska hän on poika. Aikuisena hän tapaa Nooran ja alkaa pitää naista nukkenaan, kunnes tämä kyllästyy asumaan nukketalossa vailla omaa tahtoa. Mikäli juoni kuulostaa hieman tutulta, se johtuu siitä, että kyseessä on Mickwitzin tulkinta Henrik Ibsenin kuuluisasta Nukkekoti-näytelmästä. 

Emilia ja Oskarin nukke on tunnetaitokirjallisuutta parhaimmillaan, Voipio sanoo. Siis omaehtoista, taiteellisista lähtökohdista syntynyttä kirjallisuutta, joka ei aliarvioi lukijaa ja herättää hänessä tunteita. Rohkeassa, modernissa teoksessa on vaaran tuntua. Se vaikuttaa miltei vastakkaiselta monille tuoreille tunnetaitokuvakirjoille, joissa lässytetään ja väännetään rautalangasta.

Voipio arvelee, että rautalanka houkuttelee vanhempia, joilla ei ole aikaa perehtyä kirjojen sisältöön etukäteen. Jos teoksen nimi on Minä olen pelokas pingviini ja huolestun helposti, kiireinen vanhempi tietää, ettei mitään kovin yllättävää saati järkyttävää ole tulossa.

Osa tunnetaitoaiheisista teoksista lähestyy tietokirjallisuutta harjoituksineen ja taustoituksineen. Tarinan tehtävänä voi olla johdatella lukija itse asian – yleistajuisen psykologian oppitunnin – pariin. Laatueroja on runsaasti. Jotkut genren kirjoista on tehty huolellisesti, toiset tuntuvat lähinnä ratsastavan ajankohtaisella aiheella.

Mutta mistä tunnetaitokirjallisuuden huima kasvu kertoo? 

Voipio pyörittelee päätään.

”En ole ihan varma, miten tämä on mennyt läpi. Tunnetaidot on hirveän vahvasti läsnä myös varhaiskasvatuksessa ja alakoulussa. Tuntuu, että näillä paikataan jotain asiaa, jota ei tarvitsisi paikata.”

Vanhemmat haluavat lapsilleen parasta, ja mikäpä olisi terapiakulttuurissa parempi lahja uudelle sukupolvelle kuin tunnetaidot? Niiden avulla kasvatetaan lapsen sosiaalista pääomaa. Tunnetaitokirjat myös lohduttavat, ymmärtävät ja selittävät. Ne ja nukutussadut tarjoavat lempeää puhetta kalseassa maailmassa. Päivä on ollut pitkä, nyt saa levätä. 

Sen moni millenniaalivanhempi haluaa itsekin kuulla.

Myry Voipio ehdottaa, että tunnetaitoihin ja nukuttamiseen keskittyviä teoksia kutsuttaisiin käyttökirjallisuudeksi samaan tapaan kuin aikuisten self help -teoksia tai johtamisoppaita. Nehän on kehitetty täsmävastauksiksi tarkoin määriteltyihin ongelmiin. Kun kustantamot keskittyvät rahastamaan vanhempien huolilla, teosten kaunokirjallinen laatu jää toissijaiseksi.

Kapitalismissa ihmiset opetetaan tavoittelemaan alati hyötyä, kasvua ja tehokkuutta. Lapselle lukeminen ei yksin riitä. Omistautuva keskiluokkainen vanhempi optimoi iltasatuhetken tarttumalla tunnetaitokirjaan, jonka lukemisen jälkeen lapsi on parempi yksilö. 

MIKÄ yhdistää vesitettyjä klassikoita, kehnoja kuvakirjasovituksia ja lasten käyttökirjallisuutta? Ainakin rankka yksinkertaistaminen, ellei suoranainen tyhmentäminen.

Lukeminen on kriisissä, joten kaikkoaville kohderyhmille tarjotaan helpompia ja lyhyempiä tekstejä. Hyväntahtoinen tavoite on madaltaa lukemisen kynnystä. Samalla omaehtoisen, taiteellisesti kunnianhimoisen kaunokirjallisuuden taika jää uupumaan. Klassikkoversioinnit ja elokuvakirjat ovat kalpeita toisintoja jostakin aiemmin julkaistusta. Alkuperäisen laimennoksia. Eikö sekin ole omiaan karkottamaan lukijoita?

Uusversiot ja mukaelmat tuntuvat merkeiltä siitä kovasta markkinalogiikasta, josta Elina Druker on huolissaan. Ne ovat kaunokirjallisuutta, joka ei ole syntynyt taiteellisista lähtökohdista. Laajasti viihteessä ja kulttuurissa näkyvä nostalgian kaipuu ruumillistuu lastenkirjallisuudessa teoksina, joissa seikkailevat vanhempien lapsuuden lempihahmojen verettömät kloonit.

Myry Voipion mielestä nämä teokset ovat uusliberalistisen yhteiskunnan ”nopeaa lastenkirjallisuutta”, joka kenties tuottaa kustantajille rahaa mutta ei tarjoa kenellekään suuria elämyksiä.

”Pitäisikö tässä nyt sitten alkaa brändätä niin, että se, mikä ennen oli tavallista lastenkirjallisuutta, olisi vaikka luomua. Tai artesaanilastenkirjoja?”

Laadukkaita lastenkirjoja tunteiden käsittelyyn

Bondestam, Linda: Elämäni pohjalla - yksinäisen aksolotlin tarina (2020, suom. Maarit Halmesarka. Alk. Mitt bottenliv - av en ensam axolotl)

Browne, Anthony: Ääniä puistossa (2004, suom. Sirke Happonen. Alk. Voices in the Park 1998)

Hurme, Maija: Kaikki löytämäni viimeiset (2022)

Kontio, Tomi & Warsta, Elina (kuv.): Koira nimeltään Kissa (2015)

Louhi, Kristiina: Ainon äiti on vihainen (1986)

Love, Jessica: Julius on merenneito (2019, suom. Ari Jaatinen. Alk. Julián is a Mermaid 2018)

Mahy, Margaret & Walliams, Jenny (kuv.): Poika ja noidan varjo (1987, suom. Sinikka Sajama. Alk. The Boy With Two Shadows 1971, ill. 1987)

Mickwitz, Camilla: Emilia ja Oskarin nukke (1980)

Närhi, Kati: Muukalainen (2024)

Sendak, Maurice: Hassut hurjat hirviöt (1970, suom. Heidi Järvenpää. Alk. Where the Wild Things Are 1963)

Koonnut Myry Voipio.