Hanna-Mari Peltomäki on nykytanssin paras ystävä

”Tämä oli muuten Aatoksen huone”, toteaa Hanna-Mari Peltomäki asettuessaan työpöytänsä taakse Diana-puiston laidassa, jugend-rakennuksen neljännessä kerroksessa. Aatoksella tarkoitetaan Erkkoa, eikä huone ole pieni.

Peltomäki on Jane ja Aatos Erkon säätiön asiamies ja johtaa säätiön operatiivista toimintaa seitsemättä vuotta. Ensimmäisenä hallituksen valitsemana asiamiehenä suhteellisen nuoressa säätiössä hän on päässyt kehittämään toimintaa hyväksi katsomaansa suuntaan – toki hallitusta kuullen ja säädekirjan puitteissa. 

Peltomäkeä voi joka tapauksessa kutsua vallankäyttäjäksi, vaikka hän itse tätä ilmausta kavahtaakin. ”Ajattelemme olevamme täällä palveluammatissa”, hän sanoo. ”Ja tuomassa Erkkojen henkeä tähän päivään.”

Tiedettä, taidetta ja kansalaistoimintaa tukevien säätiöiden valta ja vastuu ovat viime vuosina kasvaneet, kun valtio on höylännyt budjettiaan. Ne jakoivat vuonna 2024 lähes 600 miljoonaa euroa, josta vajaa sata miljoonaa osoitettiin taiteelle ja kulttuurille. Summa kasvoi sitä edellisestä vuodesta 14 miljoonalla eurolla.

Jane ja Aatos Erkon säätiö on avustusmäärillä mitaten Suomen kolmanneksi tai neljänneksi suurin säätiö. Tukisummat vaihtelevat, mutta edellä ovat yleensä Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden ja Koneen Säätiö.

Sanoman omistajasukuun kuulunut Aatos Erkko ja hänen vaimonsa Jane Erkko perustivat nimeään kantavan säätiön vuonna 2002. Ensimmäisten kymmenen vuoden ajan toiminta oli melko pientä, mutta kun edesmenneiden perustajien testamentit pantiin täytäntöön, myöntövara kasvoi. Paljon.

Nykyään Jane ja Aatos Erkon säätiö (JAES) tunnetaan isoista, usein monen sadan tai kymmenen tuhannen euron avustuksista, joita myönnetään neljä kertaa vuodessa ”korkeatasoiselle tutkimukselle etenkin lääketieteen, tekniikan ja taloustieteiden aloilla” sekä ”korkealuokkaisille taide- ja kulttuurihankkeille”. Säädekirjan mukaan lahjoitusten tarkoituksena on ”edistää Suomen kansakunnan hyvinvointia”.

Kuluvana vuonna säätiön lahjoitukset ovat olleet lähemmäs 20 miljoonaa euroa, ja syksyllä on tulossa vähintään saman verran lisää.

VAIKKA ylivoimaisesti suurin osa Jane ja Aatos Erkon säätiönkin apurahoista myönnetään tieteellisiin tutkimushankkeisiin, taidepiireissä JAES on kuuluisa ennen kaikkea nykytanssin tukijana. Säätiö on muun muassa tukenut 15 miljoonalla eurolla Tanssin talon rakennuttamista ja myöntänyt talolle sen jälkeen kahdesti miljoona euroa, joilla on kustannettu kansainvälisiä tanssivierailuita. 

Tänä ja viime vuonna JAES myönsi yhteensä miljoonan euron apurahat Elina Pirisen sekä Jarkko Mandelinin tanssiryhmille, tavoitteena kansainvälinen läpimurto. Myös Uuden tanssin keskus Zodiakin, Cirkon ja Tanssin talon muodostama konsortio sai säätiöltä 800 000 euroa tanssin ja sirkuksen kestävän kansainvälistymisen kolmivuotiselle kehittämishankkeelle.

Miksi juuri tanssi?

Hanna-Mari Peltomäki puhuisi mieluummin esittävästä taiteesta – koska ”lajit sekoittuvat aika mielenkiintoisesti nykyään” – mutta ei varsinaisesti perustele tanssin erityisasemaa. Entisenä Tanssin talo -säätiön hankejohtajana hän taitaa hieman varoa sanomisiaan.

”Tiedetään, että tanssitaide ja etenkin klassinen baletti oli lähellä Jane Erkon sydäntä, vaikka sitä ei säädekirjassa erikseen mainitakaan. Siellä on tiettyjen tieteenalojen lisäksi vain ’taide ja kulttuuri’, emmekä allokoi varoja mihinkään tarkasti nimettyyn tarkoitukseen.” 

JAES on rahoittajana mukana myös Helsingin kansainvälisessä balettikilpailussa, joka järjestettiin viimeksi kesäkuussa. Kilpailun 20 000 euron pääpalkinto kantaa nimeä Jane Erkko Grand Prix.

Säätiö osallistuu myös tulevan Arkkitehtuuri- ja designmuseon pääomittamiseen, kunnianosoituksena Erkoille. 

”Uskomme, että nämä hankkeet olisivat perustajien toivelistalla, jos näin voi sanoa.”

Säätiössä annetaan arvoa myös kansainvälisyydelle. Peltomäen mukaan alkaa tosin olla siinä ja siinä, onko Suomessa kohta enää esittävää taidetta, jota viedä maailmalle. 

”Pirilä, Mandelin ja heidän ryhmänsä ovat jo ottaneet niitä askelia ja osoittaneet, että heillä on kansainvälistä kyvykkyyttä ja kysyntää. Toisaalta kansainvälistyminen ei tarkoita pelkästään sitä, että viedään tai tuodaan esityksiä. Meidän pitäisi ajatella, että olemme osa maailmaa ja elää siinä todellisuudessa, vertautua kansainvälisesti, eikä pelkästään kisata täällä keskenämme.” 

JAES poikkeaa muista säätiöistä siinä, että se myöntää rahoitusta organisaatioille tai ryhmille, ei yksittäisille tekijöille. Taide saa säätiön myöntämästä rahoituksesta 10–15 prosenttia.

”Silti taideapurahojen vaikuttavuusjälki on aika iso”, Peltomäki sanoo. ”Tämä kertoo paljon kansallisesta tilanteesta: kulttuurissa voidaan suhteellisen vähälläkin saada aikaan vaikka mitä.”

TIEDETTÄ ja taidetta tukevat säätiöt ovat profiloituneet keskenään eri tavoin, mutta sivistyksen turvaaminen on niiden kaikkien yhteinen tehtävä. Peltomäki toivoisi enemmän yhteiskunnallista keskustelua siitä, miten sivistys Suomessa ymmärretään ja miten siitä pidetään huolta. Mitä priorisoidaan ja miksi.

Taidealojen rahoitusrakenteet eivät ole 30–40 vuodessa juuri kehittyneet, ja valtion nykyinen taloustilanne saa tulevaisuuden näyttämään entistäkin synkemmältä. Tämä aika vaatii instituutioiden rakenteellisia muutoksia ja osaamisen isoakin päivittämistä, Peltomäki sanoo.

”Muutoksen toteuttamiseen tarvitaan vipuvoimaa. Tunnistimme tämän tarpeen jo kolme–neljä vuotta sitten, kun laadimme säätiölle uutta strategiaa, ja nyt se tarve kasvaa koko ajan. Ne hienot rakenteet, jotka pitkään tukivat taideorganisaatioita, pystytettiin 1970-luvulla ihan toisenlaiseen tilanteeseen kuin missä nyt eletään. Ne eivät toimi enää.” 

Vaikka tilanne ei näytä järin valoisalta, säätiöt haluavat saattaa taidealan toimijoita yhteen ja luoda uskoa siihen, että moniin asioihin on mahdollista vaikuttaa. 

JAES, Suomen Kulttuurirahasto ja Koneen Säätiö ovat järjestäneet eri taiteenalojen toimijoille pyöreän pöydän keskusteluja, joissa on pyritty hahmottamaan tämänhetkistä tilannekuvaa ja taidealan suurimpia tarpeita. Peltomäki näkee, että meiltä puuttuu muun muassa toimiva kansainvälistymispolku. 

Hänen mielestään niin säätiötyössä kuin kulttuurihallinnossakin olisi tärkeää uskaltaa tehdä valintoja, joilla aurataan tietä kaikille alan toimijoille ja luodaan parhaassa tapauksessa myös pysyvyyttä.

”Jonkun pitää ottaa vastuu uusien rakenteiden kehittämisestä, ja muiden pitää antaa mandaatti johtaa ja viedä kehitystä eteenpäin. Yritämme kannustaa toimijoita strategisempiin yhteishankkeisiin oman työn lisäksi.”

Ovatko Suomessa pitkään toimineet tukiverkot sitten saaneet aikaan vääränlaisia tottumuksia? Onko täällä tuudittauduttu siihen, että aina löytyy joku muu, joka raivaa, rahoittaa ja ylläpitää puutarhaa, jossa kaikki voivat kukoistaa?

”Kyllä se saattaa olla kolikon kääntöpuoli. Ehkä hyvät oltavat tahattomasti myös laiskistavat. Maakunnalliset orkesterit ja maanlaajuinen kaupunginteatteriverkosto luotiin ajatellen, että näin taataan taiteen saavutettavuus ja mahdollistetaan työpaikkoja taiteilijoille eri puolilla Suomea. Ja sehän oli hieno ajatus! Keski-Eurooppaan verrattuna meillä on kuitenkin pienempi väestö eli sitä myöten vähemmän tervettä kilpailua ja ehkä vähän vähemmän potentiaaliakin.” 

Julkisen ja yksityisen taiderahoituksen eli yhtäältä valtion ja kuntien, toisaalta säätiöiden välinen jakosuhde on aina ollut liukuva. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Veikkaus-voittovarat siirrettiin osaksi valtion budjettia ja edunsaajat pantiin niin sanottuihin menokehyksiin, säätiöt pyrkivät sanoutumaan irti taiteen perusrahoituksesta. Pelkona oli, että pian ne eivät muuta tekisikään – eikä pelko ole ollut aiheeton. 

Kuluvalla hallituskaudella menoja on leikattu niin kovalla kädellä, että säätiöiden on ollut vähän pakko paikkailla vuotoja. 

Peltomäen mukaan yksityiset rahoittajat ovat ennenkin olleet alullepanijoita, joiden tuki on mahdollistanut erilaisia kokeiluja. Joistakin koeluontoisista projekteista on kasvanut pysyvämpiä rakenteita, jolloin ne ovat päätyneet verovaroin rahoitettavaksi.

”Terveessä ekosysteemissä, tulipa se raha tai mahdollisuus mistä tahansa, on asioita, jotka elävät jonkun ajan ja sitten kuolevat. Maailma ei pysy muuttumattomana. Säätiöiden ei ole missään tapauksessa mahdollistakaan kannatella kokonaista toimialaa, ja esimerkiksi tilojen ja perusinfran pitäisi joka tapauksessa tulla julkiselta puolelta.”

JANE ja Aatos Erkon säätiön nykyiseen strategiaan on kirjattu tieteen ja taiteen uusiutumisen sekä uuden sukupolven esille pääsyn tukeminen. 

Säätiö on mielellään mukana myös isoissa strategisissa hankkeissa sekä kansallisesti merkittävissä avauksissa. Hanna-Mari Peltomäki kutsuu niitä ”JAES-näköisyydeksi”.

Tanssin lisäksi JAESista haetaan rahoitusta useimmin klassiseen musiikkiin ja kuvataiteeseen – kaikki aloja, joilla on valmiiksi kansainvälistä potentiaalia. 

Helsingin juhlaviikot tuovat säätiön avustuksella Suomeen kansainvälisiä klassisen musiikin ja tanssin esityksiä samoin kuin Savonlinnan oopperajuhlat, Kuopio Tanssii ja Soi sekä Tampere-talo. Ilman Erkkoja esityksiä ja konsertteja olisi merkittävästi vähemmän.

Myös Ateneumin uusi näyttelysarja, Elga Sesemannilla juuri äsken avautunut Modernit klassikot, on mahdollinen JAESin ansiosta.

Hyvänä esimerkkinä hedelmällisestä projektista Peltomäki mainitsee myös Suomen konservatorioliiton kaksi vuotta sitten saaman 660 000 euron rahoituksen Musiikkikoulutus kohti 2030-lukua – Tulevaisuuskestävä oppilaitoskulttuuri -hankkeelle. 

”Toimiala itse tunnisti kansallisesti isommat haasteet ja perusteli hakemuksessaan, minkälaisia toimenpiteitä tilanne edellyttää. Tähän oli helppo lähteä mukaan. Avustamme mielellämme systeemisen muutoksen rakentamista ja seuraamme kiinnostuksella, miten niitä viedään eteenpäin.”

Entä mitä tapahtuu, kun hankkeen käynnistämiseen suunnattu tuki lakkaa? Saako esimerkiksi Tanssin talo 700-paikkaisen Erkko-salinsa täyteen tulevaisuudessa, jos rahoistaan tarkoille lipunostajille ei enää tarjota kansainvälisiä huippuvierailuita? 

Peltomäki haluaa olla optimistinen.

”Tämä on vähän kaikkien uusien hankkeiden haaste. Laatu puhuttelee yleisöä, ja uskon, että Tanssin talonkin kokonaisrahoituspohja kasvaa, kun näytöt on annettu. Aloitusvaiheeseen kuuluu asian tekeminen tunnetuksi, ja kun yleisö tottuu käymään siellä, se myös tietää, mitä odottaa. Tanssin talon yleisöpohjahan on ilahduttavan monimuotoinen. Kysyntää tasokkaille esityksille ihan selkeästi on.”

MONET Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoittamat hankkeet ovat pitkäjänteisiä ja edellyttävät myös pitkäkestoista tukea.

Hanna-Mari Peltomäki kertoo oivaltaneensa etenkin säätiön rahoittamien tieteellisten tutkimushankkeiden yhteydessä, miten hidas voi olla reitti merkittäviin oivalluksiin.

”Toimija on voinut saada meiltä kolme kertaa kolmen vuoden rahoituksen ja kertonut, että vasta sen toisen kolmanneksen kohdalla hänen tutkimusryhmänsä hahmotti, miten ison asian äärellä he ovat. Onneksi meillä on aikaa odottaa tuloksia ja luottaa siihen, että niitä tulee.”

Pienessä maassa tietyn alan tekijöitä on suhteellisen vähän, päteviä ja riippumattomia asiantuntijoita vielä vähemmän.

Jane ja Aatos Erkon säätiö toimii kolmen vuoden sykleissä, ja myös strategia sekä rahoituspäätöksissä käytetyt asiantuntijat vaihtuvat kolmen vuoden välein. Taiteen ja kulttuurin rahoitushaku on ympärivuotinen, päätökset tehdään neljä kertaa vuodessa. 

Apurahojen lisäksi kulloisenkin kauden asiantuntijat osallistuvat keskusteluun eri alojen strategisista painopisteitä ja tulevaisuudesta. Peltomäki sanoo suhtautuvansa heihin kollegoina.

”Haluamme kuulla tieteen ja taiteen ammattilaisten työssään kokemista haasteista ja sitä kautta oppia lisää kullekin alalle ominaisista tarpeista. Näin asiantuntemuksemme myös näiden toimialojen kyvykkyyksistä ja mahdollisuuksista paranee ja pystymme tekemään entistä parempia päätöksiä.”

Peltomäki peräänkuuluttaa erikseen visionäärisyyttä. Sitä puuttuu hänen mielestään niin taiteen ja kulttuurin alalta kuin yhteiskunnallisesta päätöksenteostakin.

Toisaalta olemassa olevien vahvuuksien tunnistaminenkaan ei ole aina helppoa.

Säätiössä onkin mietitty onnistumistarinoiden purkamista atomeiksi; olisi monin tavoin hyödyllistä ymmärtää sekin, mitä on tehty oikein, mikä on mennyt pieleen, ja miten näitä kokemuksia voisi hyödyntää.

HANNA-MARI Peltomäen urapolku näyttää hyvinkin johdonmukaiselta, vaikka hän ajattelee vain ajautuneensa tehtävästä toiseen.

Peltomäki syntyi vuonna 1969 Siilinjärvellä ja opiskeli maisteriksi Jyväskylän yliopistossa, pääaineenaan germaaninen filologia. 1980-luvulla painotettiin, että kunhan osaa kieliä, maailma on auki ja töitä voi löytyä mistä tahansa. Saksaa hän ei ole töissään tarvinnut, monia muita kieliä ja taitoja kyllä.

Sivuaineiksi Peltomäki valitsi suomea, kirjallisuutta ja tiedotusoppia. Gradunsa hän teki siitä, miten saksankielistä lyriikkaa, taidetta ja kulttuuria käytettiin viestinnässä toisen maailmansodan aikaan.

Valmistuttuaan Peltomäki pysytteli kotiseudulla. Kuopiolaisessa tanssiteatterissa Minimissä oli hänen valmistumisensa aikaan avoinna markkinointisihteerin työtehtävä, joka osoittautui hyväksi näköalapaikaksi valtion tukemaan taideorganisaatioon. Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin organisaatiossa hän vastasi ohjelmiston rakentamisesta ja tuotannollisesta puolesta taiteellisen johtajan, pisimpään Jorma Uotisen, työparina.

Tanssifestivaalilta Peltomäki siirtyi Kuopion kaupungin kulttuuripalvelukeskukseen kehittämissuunnittelijaksi, sieltä Itäisen tanssin aluekeskuksen toiminnanjohtajaksi, ja tästä tehtävästä hänet napattiin Tanssin talo ry:n toiminnanjohtajaksi.

Seitsemän vuotta kestäneen hankesuunnittelun jälkeen hän toimi muutaman vuoden Helsinki Biennaalin alkuvaiheen projektipäällikkönä, kunnes päätyi nykyiseen toimeensa.

Kuopion kaupungin kulttuurihallinnossa Peltomäki vastasi muun muassa avustustoiminnasta sekä taide- ja kulttuurikasvatuksen kehittämisoperaatioista. Organisaatiomuutosten kautta hän pääsi mukaan isoihin kaupunkitason kehittämishankkeisiin. 

Hän kokee kehittyneensä hyväksi etenkin konseptoinnissa, rakenteiden luomisessa ja poikkialaisessa yhteistyössä. Jane ja Aatos Erkon säätiössä on hänen mukaansa ollut erityisen antoisaa päästä tutustumaan säätiön tukemiin tieteenaloihin. 

”Tunnustan olevani välillä hiukan kärsimätön, mutta ehkä isoin oppi on tämä aikaperspektiivi. Ymmärrys siitä, että tiettyjen asioiden kehittyminen vaatii aikaa, tuo rauhallisuutta. Kun jaksaa tavoitteilleen uskollisena rakentaa, kuunnella toisia ja olla tarvittaessa myös valmis muuttamaan suuntaa, voi syntyä todella pitkäkestoisia ja laajasti vaikuttavia tuloksia.”

Työn suurimmat haasteet ovat liittyneet Tanssin talon ympärillä käytyihin, paikoin repiviinkin keskusteluihin ja kasvottomaan somemyllytykseen, mutta niihin Peltomäki ei halua enää palata.

Säätiöt ovat viime vuosina alkaneet käydä aikaisempaa enemmän vuoropuhelua niin keskenään kuin sidosryhmiensä kanssa. Moni säätiö avautuu ja puhuu molemminpuolisen ymmärryksen ja oppimisen merkityksestä. Peltomäki pitää kehitystä erittäin tervetulleena.

”Maailma on niin suuressa muutoksessa ja asiat kehittyvät niin nopeasti, että avoimempi ja aktiivisempi dialogi vahvistaa säätiöitä ja uskoakseni auttaa meitä tekemään myös parempia päätöksiä.”

Esimerkiksi taiteen ja kulttuurin toimijat ovat Peltomäen mukaan itse nähneet paremmaksi sen, että tukea myönnetään harvemmalle, mutta isompina apurahoina.

”Näin olemme sitten tehneet. Näemme, että se kehittää taiteenaloja enemmän kuin pienemmät yksittäiset avustukset. Julkisen puolen on vaikeampi tehdä tällaisia linjauksia, mutta yksityiset rahoittajat voivat lähteä mukaan isoihin avauksiin ja ottaa myös isompia riskejä.”