Haluatko kirjailijaksi?

Tämä on melkein runoutta.  

”Bookcoverissa painettu kirja voi olla esimerkiksi: omakustannekirja, runokirja, sukukirja, muistelmat, elämäkerta, historiikki, romaani, tietokirja, oppikirja, laulukirja, nuottikirja tai mikä tahansa muu kirja.”

Näin lupaa  sivuillaan kustantamo, jolle ”kirjojen painaminen on intohimo”. Pidän tästä. Se on demokraattinen ajatus: mitä sinulla onkaan, se on arvokasta.

Jos kohta siitä pitää maksaa.

PERINTEISTEN kustantamojen rinnalle on 2000-luvulla Suomeenkin on noussut uudenlaisia yrityksiä, jotka kutsuvat itseään hybridikustantamoiksi tai palvelukustantamoiksi.

Mediapinta Oy kertoo sähköpostissa: Vuosituhannen vaihteessa moni kirjoittamisesta innostunut törmäsi samaan seinään: käsikirjoituksia lähetettiin kustantamoihin, mutta vastauksia ei tullut. Kirjeitä palautui avaamattomina, ja perinteinen kustannusmaailma sulki ovensa yhä useammalta kirjoittajalta. Tähän tarpeeseen syntyi Mediapinnan palvelukustanne.

Palvelukustantamot tarjoavat varaventtiiliä maailmassa, jossa perinteiset kustantamot kärsivät hätää eivätkä edes vastaa kukkaan puhkeamaisillaan olevan menestyskirjailijan käsikirjoituskommunikeaan. Niille kaikille on yhteistä, että kirjan kirjoittaja pulittaa teoksensa viulut osin tai kokonaan, toisin kuin perinteisessä kustantamossa, joka, no, kustantaa. (Seikka, joka saattaa herättää epäuskoista naurua osassa maamme kirjailijakuntaa.)

Nämä palvelukustantamot tarjoavat jos jonkinlaista pakettia kirjan julkaisemiseen. Ne lupaavat: lähetä meille käsikirjoitus, me taitamme ja painamme, autamme kannen suunnittelussa, me laitamme kirjan myyntiin erilaisille alustoille, teemme myynninedistämistä ja äänikirjoja ja niin edespäin. Hinnat vaihtelevat pelkistä painokuluista nelinumeroisiin summiin, riippuen siitä, mitä kaikkea asiakas tuosta listasta valikoi.

”Idea perustuu siihen, että kun sijoittaa sen jokusen tonnin kirjansa tekemiseen ja sitten kun ne kirjat myy, niin saa sen sijoituksensa takaisin”, sanoo Mediapinnan toimitusjohtaja Juhani Vesikko puhelimessa. Myöhemmin Vesikko tarkentaa, että hinnat ovat alkuperäisen haastattelun jälkeen jo laskeneet. ”Esimerkiksi runokirjan saa julkaistua jopa alle 400 eurolla.
Palvelukustanne julkaistaan jopa tuhannella eurolla.”

Mediapinta ilmoittaa olevansa Suomen suurin runokirjakustantamo, ja että Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017 se julkaisi 750 runokirjaa. Siis kaksi päivässä.

Ehkä tarvetta varaventtiilille on; tuollainen määrä julkaistuja kirjoja yhden vuoden aikana olisi mille tahansa perinteisemmälle kustantamolle typerä ja näyttävä itsemurha.

ITSE pulitetuissa teoksissa ei ole sinänsä mitään uutta. Jane Austen ja Virginia Woolf julkaisivat kelpo teoksia omalla kukkarollaan. Filosofi Friedrich Nietzsche painatti Näin puhui Zarathustran neljättä osaa nelisenkymmentä kappaletta, kun välit kustantajaan menivät poikki; edeltävä trilogia ei ollut mikään erityinen suksee.

Jos 2000-luvun palvelukustantamoissa on mitään uutta, se liittyy uuteen teknologiaan. Minkä tahansa kirjan tekeminen on vuonna 2026 mielettömästi kätevämpää kuin koskaan ennen.

Silloin kun Nietzschellä oli kustantaja, hän vaati teoksilleen nopeaa julkaisua, ja usein saikin valmiin kirjatuotteen hyppysiinsä muutama kuukausi käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen.

”Nyt se on kolme päivää ja kirja on ulkona”, Vesikko sanoo.

Vielä tovi sitten kirjoista otettiin nykyistä isompia painoksia, ei pelkästään sen takia, että ihmiset lukivat enemmän, vaan sen takia, että kirjan valmistaminen maksaa suhteessa sitä vähemmän, mitä isompi painosmäärä on. Olisi sulaa hulluutta käynnistää kirjapainossa esimerkiksi Book-o-Matic-niminen tehovempele muutaman kymmenen niteen takia. 

Digitalisoitumisen myötä pienempien painosten tekeminen on taloudellisesti mahdollista. Nyt kirjaa voi tarvepainattaa vaikka vain yhden kerrallaan, kunhan joku napsauttaa jollain alustalla ostopäätösnamiskaa.

Joka ikisen kirjan pitäminen varastossa maksaa joka ikinen päivä ja minkä tahansa painoksen ottaminen on riski. Esimerkiksi Finlandia-voittajista otetaan suuria painoksia jotta varmistetaan, että kirjaa on varmasti kaupoissa vielä jouluaattona. Useimmiten niitä jää makaamaan varastoon. Se on aika absurdi näky: kuutiometri toisensa jälkeen puoli vuotta aiemmin juhlittua romaania, siististi eurolavoille pinottuna, ja tieto siitä, että tänne nämä jäävät ja jossain vaiheessa ne hävitetään.

”Meillä ei ole kirjavarastoa”, kertoo Vesikko. Sivumennen sanoen tämä on myös joka ikisen perinteisen kustantamon märkä uni; olisipa kirja suurimman osan ajasta yhtä kuin tiedosto tai pari. 

300 FRANGIA, enkä nähnyt niistä senttiäkään, kirjoitti Gustave Flaubert nuorelle kollegalleen René de Maricourtille tammikuussa 1867. Flaubert varoitteli, että jos haluaisi elättää itsensä kirjoittajana, kannattaisi tehdä lehtijuttuja tai teatteria. Kustantamoja Flaubert piti riistäjinä siinä määrin, että oli pakotettu käyttämään termiä horripilation – jonkinlaisia inhonväristyksiä kustantamot hänelle aiheuttivat. Hän jaksoi jauhaa tätä asiaa vuosikymmenen Rouva Bovaryn julkaisemisen jälkeen; en senttiäkään…

Olisiko Gustave-parka ollut onnellisempi, jos olisi elänyt 150 vuotta myöhemmin ja sijoittanut nuo 300 frangia eli useamman kuukauden keskipalkkaa vastaavan summan Bovaryn hybridikustantamiseen? Ei ole mikään salaisuus, että perinteiset kirjakustantamot yleensä ottavat myymiensä kirjojen tuloista kolme neljännestä tai enemmänkin. Mutta niin ottavat useimmissa tapauksissa hybridikustantamotkin, jos kirjat päätyvät niiden kautta myyntiin. Tämä on mielestäni vähän outoa. Naiivia ehkä, mutta tuntuu jotenkin siltä, että jos maksan kirjani julkaisemisesta, vastineeksi voisi saada… Vähän enemmän?

Viime vuonna Helsingin Sanomat kertoi, että palvelukustantamo Calidris olisi laskuttanut kirjailijalta jopa 5 000 euroa kirjan julkaisusta (ja äänikirjasta kolme tonnia päälle), mitä Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho luonnehti ”rahastukseksi”. Myös Kirjailija-lehti kirjoitti hiljattain Calidriksen toiminnasta. 

PERINTEISESSÄ kustantamomaailmassa on nyt tuulista, kuten usein on, ja kirjailijoiden parista nousee katkeraa kritiikkiä, mikä sekään ei ole uutta. Tekijöiden vähät tulot hupenevat ja luottamus kustantamoihin horjuu. Osa kirjailijoista kysyy, miksei vain tekisi kirjoja kokonaan itse. 

Ei itse asiassa ole kovin vaikea laskea, mitä kirjan valmistaminen täysin itse maksaa, eikä se ole äärityyristä. Kirjan laittaminen yleisön saataville ei ole koskaan ollut helpompaa, jos hallitsee internetin perusteet ja pankissa on oma tili. Tässä resepti:

Ensin kirjoita kirja. Seuraavaksi taita kirja kansineen taitto- tai tekstinkäsittelyohjelmalla. Sähkökirjan tekemiseen on omat (ilmaiset) ohjelmansa, ja tekstin muuttaminen sähkökirjaformaattiin luonnistuu jokaiselta nuorelta ihmiseltä ja lähes jokaiselta lahjakkaalta keski-ikäiseltä. Internetissä on ohjeita.

Jos haluat tarjota kirjaa kirjastoille tai kauppoihin, tarvitset ISBN-tunnuksen. Tätä hienolta kuulostavaa tunnusta palvelukustantamot mainostavat maksullisissa palveluissaan, mutta sen saa ilmaiseksi Kansalliskirjaston alaisesta ISBN-keskuksesta täyttämällä verkkolomakkeen. Tunnusluvusta täytyy vielä tehdä viivakoodi, joka lätkäistään kirjan takakanteen. Verkossa on sivustoja joilla sen saa tuotettua sekunnissa.

Sitten yhteys kirjapainoon. Paino kysyy, paljonko kirjassa on sivuja ja onko värejä ja paljonko painetaan ja millaiselle paperille. Hintaa voi tulla vaikka 5–20 euroa kappale. Valmiit kirjat tulevat kotiovellesi, joten kannattaa tyhjentää jokin komero. Siinä se nyt on, olet julkaissut kirjailija (varmemman vakuudeksi lähetä kirjaa Kansalliskirjastoon muutama kappale). 

Nyt voit alkaa myydä kirjaa. Tässä kohtaa asiat muuttuvat vähän haasteellisemmiksi. Kirjakauppojen valikoimasta päättävät sisäänostajat, eli heidät pitäisi tavoittaa ja vakuuttaa ostamaan kirja. Se voi olla vaikeaa. Eri verkkokauppoihin (Kindle, Applen kirjakauppa) voi toki ladata oman sähkökirjan itsekin. Mutta on melko epätodennäköistä että tuntemattoman tekijän kirjaa löytää sieltä. 

Sama koskee palvelukustantamojen tuotteita. Kun BoD (Books on Demand) sanoo ”julkaise kirjasi kaikissa tunnetuissa kirjakaupoissa”, se tarkoittaa käytännössä, että kirjan tiedot löytyvät verkosta, jos joku ymmärtää etsiä.

Se että joku löytäisi kirjan, on epätodennäköistä. 

JOS uuden ajan palvelukustantamot ovat varaventtiili jollekin, niin halulle. Halulle julkaista, halulle olla kirjailija. Pikainen kustantamoiden verkkosivukatselmus tuottaa seuraavanlaisen kimaran: 

– Bookcover: Bookcover-kirjailijaksi? 

– Mediapinta: Sinustako kirjailija?

– Otava: Haluan kirjailijaksi

– S&S: Haluatko kirjailijaksi?

– Siltala: Haluatko kirjailijaksi?

– Tammi: Haluatko kirjailijaksi?

– WSOY: Haluatko kirjailijaksi?

Kirjailija on titteli, jota havitellaan. Se on kuin pienen pieni luokkanousu ja kunniamerkki.

Historiallisesti kirjankustantaminen on liiketoiminnan haara, jossa on suuri mahdollisuus olla ansaitsematta rahaa. Mutta silti silläkin on prestiisinsä. Italialainen kustantaja Roberto Calasso totesi aikanaan, että pakastevihannesten tuottajat olisivat tyytyväisiä, jos voisivat vakavalla naamalla väittää julkaisevansa tikkuperunoitaan.

Mitä perinteisestä kustantamisesta jää jäljelle, jos vähennetään kaikki ne palvelut, joita uudet hybridikustantamot tarjoavat tai jotka kirjoittavat omakustantajat voivat tehdä itse? Mikä on ydin?

Ehkäpä portinvartijuus. Kyllä/ei-päätös, siis yksinkertaisesti se, päätetäänkö kirjoitus julkaista. Julkaisukynnyksen korkeus määritetään joka ikinen kerta erikseen rajallisin tiedoin ja ja joskus välttävällä laskupäällä.

Mutta kirjailija-kunniamerkki on kimaltavampi, kun teos läpäisee perinteisen kustantamon seulan. 

Tämä kuulostaa vähän epäreilulta, ja siksi kustantamoilla on vakiintuneita fraaseja kertomaan, miksi monet ansiokkaat tekstit jäävät julkaisematta. 

Alan jargonilla jatkaakseni, siinä tulee otetuksi kustantamoriski, joka on ehkä muutakin kuin taloudellinen. Siinä pitäisi ottaa tuleva kirja kannettavaksi.

Gustave Flaubert olisi kustantamo-horripilaationsa kanssa nykyaikana vähemmistössä, sillä hän ei missään nimessä halunnut, että kustantaja lukisi hänen käsikirjoituksiaan. 

Näyttää siltä, että valtaosin kirjailijat päinvastoin ovat ihan mielissään, jos kustantamo on tekstin esilukija, kommentoija, ensimmäinen tyhmä kriitikkokin. Näyttää siltä, että valtaosin kirjailijat ihan tykkäävät, jos kirjan myynti on muutakin kuin kuvakkeen lataamista nettiin. 

Näyttää siltä, että valtaosin ihmiset ihan pitävät, jos edes hetken aikaa on tunne, että tehdään jotain yhdessä, että jonkin epämääräisen halun kanssa ei ole ihan yksin.