Essee: Tekeekö kukaan enää teatteripamfletteja?

Taiteilijoille esitetään yhä useammin vaatimuksia siitä, että heidän pitäisi ottaa kantaa. Viimeksi Flow-festivaalin taiteilijoilta vaadittiin boikottia. Samaan aikaan kun taiteilijat ottavat hanakasti kantaa (tai heiltä vaaditaan kannanottoa) eri tavoin globaaliin epätasa-arvoon, ilmastokriisiin ja sananvapauteen, teatterintekijät entistä harvemmin manifestoivat tai pukevat taisteluhuudoiksi sitä, mikä on heidän taidenäkemyksensä yhteiskunnallisuus. Harvoin kuulee tai pääsee lukemaan manifestia, jossa kerrottaisiin, millä tavalla juuri teatteritaide on yhteiskunnallista, ei vain jonkin viestin viejänä vaan tekona.

Toisaalta, kukapa jaksaa kuunnella uhoavia taiteilijoita, jotka kynsin hampain pitelevät kiinni taiteilijamyytistä, johon olennaisena osana kuuluu tinkimättömyys ja jonka vastakohta on representaatiokysymyksiä miettivä tekeminen, jossa vieläpä saatetaan mainita turvallinen tila?

Voisiko manifesti olla jotain, joka ei muuttuisi yksilönpalvonnaksi mutta silti manifestoisi teatteritaiteen yhteiskunnallisen paikan?

SAKSALAINEN Zentrum für Politische Schönheit pystyy minusta yhdistämään nämä ikään kuin vastakohtina pidetyt asiat. Sen takia Zentrum für Politische Schönheitin heinäkuun 20. päivänä tekemä interventio tuntui raikkaalta: ryhmä sabotoi AfD:n puheenjohtaja Alice Weidelin liveyleisön edessä tehdyn ARD-kanavan haastattelun laulamalla kuorona hänen vastaustensa päälle niin kovaa, ettei vastauksia enää kuulunut.

Zentrum für Politische Schönheit on filosofi Philipp Ruchin johtama ryhmä. Aiemmin se on muun muassa rakentanut holokaustimuistomerkin AfD-aktivistin asuintalon viereen. Ryhmän ohjelma on todellisuuden muuttaminen mielikuvituksen avulla. ”Poliittisen kauneuden keskus” tarjoaa omien sanojensa mukaan ”moottorin tehokkaampaan taisteluun ihmisoikeuksien puolesta”. Heidän ideanaan on kehittää niin sanottua radikaalia humanismia. He eivät ainoastaan tyydy toimimaan sen puolesta vaan ennen kaikkea pyrkivät toimimaan niitä voimia vastaan, jotka uhkaavat demokratiaa. He sanovat olevansa moraalisen kauneuden, poliittisen runouden ja inhimillisen anteliaisuuden sotilaita. ”Yhdistämme mielikuvituksen voiman historian voimaan.”

Toiminta kuulostaa yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Tutulta siksi, että tämäntapaisella toiminnalla on pitkät juuret. Suomessakin vieraillut sveitsiläinen elokuva- ja teatteriohjaaja Christoph Schlingensief (1963–2010) kutsui aikoinaan työttömät uimaan silloisen liittokanslerin kesäpaikan eteen ja järjesti Wienin keskustaan Ausländer raus! (Ulkomaalaiset ulos!) -nimisen aktion, jossa paikalliset saivat äänestää, kuka kontissa olevista ulkomaalaistaustaisista lähetetään pois ja kuka jää. Zentrum für Politische Schönheit -ryhmä on sanonut, että sen esikuvana on juuri Schlingensief, jopa niin vahvasti, ettei koko ryhmää olisi olemassa ilman häntä. Schlingensief myös julkaisi kirjoja, joissa manifestoi teatteriajatteluaan.

Zentrum für Politische Schönheit -ryhmällä on heidän eri paikkoihin kirjoittamien julkilausumien lisäksi myös omia kirjoja, viimeisin Ruchin kirjoittama Es ist 5 vor 1933: Was die AfD vorhat – und wie wir sie stoppen. Kirja väittää, että olemme vain muutaman minuutin päässä vuodesta 1933, ja antaa sen jälkeen neuvoja siihen, miten AfD voidaan pysäyttää.

VIELÄ vuosikymmen tai pari sitten myös suomalaisessa teatterikeskustelussa manifestoitiin sitä, mikä oli teatterin merkitys. Suomalaisen teatterin historiaan kuuluu 60- ja 70-luvuilta ainakin Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan kirja omasta Kotkien kaudestaan Turun kaupunginteatterissa ja Ritva Arvelon laitosteatterikentän ummehtuneisuutta puinut Teatterimme umpihaude. 80-luvulta elämään on jäänyt Jouko Turkan metodeja avannut Anneli Ollikaisen Lihat ylös! -kirja.

00-luvulta teatterin yhteiskunnallista merkitystä on sanallistanut Esa Kirkkopelto, jonka Nuori kaarti -kirjassa on selkeästi artikuloitu hänen sukupolvensa yhteiskunnallisen teatterin näkemys. Myös Kirkkopellon alun perin koolle kutsuman Toisissa tiloissa -ryhmän sivuilla on monia 2020-luvun teatterimanifestinomaisia kirjoituksia. Kaikki nämä ovat olleet myös laajemman teatterikeskustelun sytykkeinä.

Usein teatterintekijät ovat siis manifestoineet omin kirjoituksin tai johonkin jo olemassa olevaan pamflettiin tai kiistakirjoitukseen vedoten. Mutta onko sellainen vähentynyt Suomesta tai ehkä koko Euroopasta? Voi olla. On nimittäin vaikea nähdä, että nimenomaan laajemman yleisön saatavilla olevat ja tuntemat pamfletit johtaisivat teatterintekemistä, vaikka niitä vielä muutamia julkaistaankin. Tarkoitan tässä nimenomaan pamfletteja, joilla otetaan kantaa teatterin yhteiskunnalliseen merkitykseen, ei niinkään poliittista kantaa jonkin asian puolesta.

Siksi Zentrum für Politische Schönheit tuntuu poikkeukselta. Vaikka Ruch toimii poliittisesti, ryhmän ensisijainen tarkoitus ei ole käyttää taidetta politiikan välineenä vaan toiminnan pohjavire on yksittäisiä kysymyksiä laajempi, nimenomaan koko ajattelumme ja todellisuussuhteen muuttaminen. Tältä osin ryhmä on pikemminkin inhimillistä lämpöä korkeimpana taiteena pitäneen Joseph Beuysin kuin oikeaoppisuutta julistaneen agitpropin sukua.

Vaikka Ruch välillä esiintyy ryhmän keulakuvana, ei hän ole sellainen palvottu auteur-ohjaaja kuin Schlingensief, jonka silloisten nerokkaitten tempausten tyylissä nykyään jokin (tietysti) myös mättää. Ehkä se on jonkinlainen palvotun taiteilijan uho ja siitä kumpuava manifestoinnin helppous, jollaiset ovat kadottaneet voimansa meidän ajassamme. Ruchin ympäriltä palvonta puuttuu, ja se tuntuu raikkaalta.

MUTTA minkälaisia muita teatterimanifesteja ajassamme on? Yritin ensin etsiä niitä Artists at Risk -ryhmän taiteilijoiden joukosta, mutta suurin osa heistä on omassa maassaan hengenvaarassa ihan sen vuoksi, että ajattelee ja tekee jotain, mistä maan johto ei pidä. Heidän tuotantoonsa tutustuminen toki todella kannattaa. Esimerkiksi Venäjän arvostetuimpien elokuva- ja teatterilavastajien joukkoon kuuluva Ksenia Petrušina on luonut jo kohta neljän vuoden ajan uskomattoman hienoja visuaalisia maailmoja suomalaisille näyttämöille, kuten Laura Ruohosen TTT:ssä esitettyyn lastennäytelmään Merimonsterit.

Petrušina ja hänen puolisonsa, näytelmäkirjailija Mikhail Durnenkov haluavat kumpikin jäädä Suomeen ja rakentaa nimenomaan suomalaista kulttuuria. Venäläisen imperialistisen ajattelun vastustaja Durnenkov onkin kirjoittanut kantaaottavia tekstejä ja näytelmiä, jotka selventävät sitä, miten Venäjä luisui diktatuuriin. He ovat kannanotoissaan rajoja rikkovia tavalla, joka on ajallemme tyypillistä – demokratian pelisääntöjen kunnioittaminen tekee heistä radikaaleja. Tähän juttuun halusin nostaa esiin sellaisia tekijöitä, jotka manifestoivat myös taiteen paikan uusiksi, joten he eivät sopineet tähän kategoriaan.

Manifestien laatijoiden joukosta putosi myös tekijä, jonka periaatteessa voisi sinne liittää. Hän on turkkilaistaustainen saksalainen teatterintekijä Necati Öziri, joka palkittiin kesäkuussa Hölderlin-palkinnolla. ”Se on yleensä merkki suuremmasta henkisestä kypsyydestä, kun ihmisten ei tarvitse puhua itsestään koko ajan. Varsinkin palkintojen voittamisen jälkeisissä kiitospuheissa, jotka itse asiassa rohkaisevat itsetulkintaan enemmän kuin tuskin mikään muu genre. Kirjailija ja näytelmäkirjailija Necati Öziri on nyt käyttänyt yhtä näistä omistautuakseen jollekin itseään tärkeämmälle”, analysoi Nachtkritik hänen esiintymistään.

Hölderlin-palkinnon vastaanottamisen yhteydessä pitämässään puheessa Öziri puhuu demokratiaa uhkaavista tahoista ja tehtävästä puolustaa demokratiaa tarvittaessa epädemokraattisin keinoin. Viitaten valtiofilosofi Karl Loewensteiniin Öziri sanoi: ”Demokratia ei saa olla puolustuskyvytön. Sen on oltava halukas ja kykenevä puolustamaan itseään – tarvittaessa keinoin, jotka ovat ristiriidassa sen omien ihanteidensa kanssa. Näitä ovat: kansalaisuuden peruuttaminen, perusoikeuksien riistäminen, ammattikiellot ja puoluekiellot – jos demokratia on vaarassa.” Suvaitsevaisuus suvaitsemattomia eli avoimen yhteiskunnan vihollisia kohtaan saa hänen mukaansa suvaitsevaisuuden itsessään katoamaan.

Vaikka Öziri on puheessaan tavanomaisia rajoja rikkova, ei hänen teatterikäsityksensä ole sitä vaan kiteytyy näkemykseksi, jonka mukaan teatteri on aina poliittista. Tämä ei mielestäni riitä manifestiksi. Eikä sellaiseksi riitä moni Wienin Juhlaviikkojen johtajan Milo Raun manifesteista, sillä niissä on samankaltainen päättelyketju. Sen sijaan, että he manifestoisivat teatteritaiteen ja -taiteilijan paikkaa nykyhetkessä, he manifestoivat teatterin poliittisuutta ylipäätään.

YKSI harvoista teatteritaiteen manifestoijista, joka tuli mieleeni, on Saksassa vaikuttava näytelmäkirjailija Sivan Ben Yishai, moneen kertaan palkittu tekijä. Lähes kaikki hänen ulostulonsa – oli sitten kyse syvähaastattelusta, bloggauksesta tai esseestä – sisältävät aina näkemyksen teatterin merkityksestä, jossa oman näkemyksen tuuttaaminen ei ole etualalla. Sen sijaan hänen filosofiansa perustuu kysymykseen: ”Ketä ei ole kutsuttu? Kuka ei ole paikalla?” Sivan Ben Yishai ikään kuin manifestoi sellaista, jota ei näyttäisi voivan manifestoida. Hänen jo yli kuuden vuoden takainen kirjoituksensa on minusta osoittautunut varsin kestäväksi ”manifestiksi”:

”Räppäri Kojey Radical kirjoitti: ’Onko runo edelleen runo / kun se on itsekeskeinen’. Ajattelen, että yksi tapa pysyä aktiivisena ja läsnä työssäni on varmistaa aina, etten puhu vain omaa näkökulmaani yhä uudelleen ja uudelleen, vaan yritän ajatella ja kysyä, kuka ei päässyt puhumaan ympärilläni ja miksi? Ketä ei kutsuttu tänne, tähän huoneeseen kanssani tänään, ja miksi? Mitkä mahdollisuudet olivat avoinna minulle ja mitkä eivät olleet avoinna jollekin toiselle? Miksi? Ja kuinka pysyä tarkkaavaisena vaaralle menettää jotain omassa pyrkimyksessäni (joka ei ole kapitalistisesta narsismista vapaata) turvalliseen paikkaan yhteiskunnassa (joka näkee minut aina muukalaisena)?”

Yishai on vieraillut Suomessakin esiintymässä ja opettamassa useamman kerran, ja hänen Nora-teostaan esitettiin viime keväänä Turun teatteri Vertigossa. Lisäksi viime talven Read-lukudraamatapahtumassa esitettiin hänen Memoirs of Medusa (Like Lovers do) -näytelmä.

”Mielestäni on tärkeää muistaa, että taiteen ei pitäisi tehdä mitään”, kirjoittaa Yishai. Pitäisi-verbi on Ben Yishain mukaan vieras taiteelle ja vieras taiteilijoille. Hän sanoo palaavansa usein Brechtiin, joka sanoi, että taide ei ole peili, jota pidetään todellisuuden edessä, vaan vasara. 

”Tätä sanontaa ajatellen peilistä saattoi joskus nähdä myös (väärennetyn) vasaran heijastuksen.” Taiteilijat ovat hänen mukaansa aina vaarassa menettää tarkkaavaisuutensa. ”Huomaamme sokeasti ja vahingossa seuraavamme institutionaalista rasismia tai seksismiä ja teemme yhteistyötä sen kanssa tehdessämme ’innovatiivista’, ’poliittista’ taidettamme.”

Israelissa kasvanut, mutta Saksassa 13 vuotta asunut näytelmäkirjailija on ottanut myös vahvasti kantaa sen puolesta, että palestiinalaiset asiantuntijat saisivat äänensä kuuluviin. Saksassa lyötiin hiljattain lukkoon laki, joka vaikeuttaa pro-Palestiina-kannanottoja tekevien taiteilijoiden työskentelyä maan taideinstituutioissa. Yishai kirjoitti keväällä 2024 Der Spiegeliin esseen, jossa hän arvosteli sitä, miten Saksassa kyllä marssitaan natseja vastaan, mutta samaan aikaan tukahdutetaan palestiinalaisten ääni. 

Ben Yishai havaitsee syvällisen keskustelun puutteen paitsi (sosiaalisessa) mediassa, myös kulttuuri- ja teatterialalla. ”Palestiinalainen taiteilijaystäväni, joka työskenteli berliiniläisen teatterin kanssa palestiinalaisesta runoilijasta Dareen Tatourista kertovan monodraaman parissa, sai juuri uutisen, että tuotanto oli peruttu”, kertoo Ben Yishai ja päättää: ”Meistä on tullut meemejä, teattereistamme on tullut meemejä. –– Mielestäni tämä saksalaisten tiedotusvälineiden ja taideinstituutioiden tyypillisesti konflikteja välttelevä lähestymistapa on valtava epäonnistuminen, kun pitäisi luoda alusta laajalle, kriittiselle ja analyyttiselle keskustelulle.”

PHILIPP Ruch ja Sivan Ben Yishai asettuvat taiteilijoina keskelle yhteiskuntaa ja itseilmaisun sijaan manifestoivat – ei ottamalla kantaa yksittäiseen kysymykseen vaan tökkimällä yhteiskunnallisen ajattelun perusteita nimenomaan taiteellaan ja taiteilijoina. Heidän näkemyksensä on ennen muuta jonkun muun asettamista itsen edelle, jotta taiteilijuus voi toteutua maksimaalisesti.

Ehkä manifesti voi olla myös hämmennys, epätietoisuus, epävarmuus, mutta sellainen, joka kumpuaa lopulta rohkeudesta. Yksi vahva ehdokas sellaiseksi teatterimanifestiksi on Anne Naukkarisen koolle kutsuman kirjoittajajoukon Kyse on kaikesta -teos (2019). Siinä koreografi-kuvataiteilija keskustelee kirjeenvaihdon kautta kollegoidensa kanssa. He puhuvat taidealan hierarkioista ja ääneen lausumattomista säännöistä kerrankin suoraan, mutta kuitenkin aivan erityisellä pehmeydellä. Hapuillen, etsien, koko ajan muuta maailmaa keskusteluun sekoittaen.

Kirjan vahvimmat kohdat ovat juuri niitä, joissa mietitään, että pelkkä manifestoiminen ei auta – pitää löytää sille uusi muoto. Rea-Liina Brunoun, Sara Kovamäen ja Anne Naukkarisen kirjeistä välittyy ensikatsomalta löysä, mutta lopulta todella tinkimätön manifesti kollegiaalisuuden puolesta, menestyksen ulkoisten merkkien metsästämistä vastaan.

Anne Naukkarinen:

”Eräs Kuvan opettaja raivostui kerran työhuonetapaamisessa ja hänen suu huusi minulle: ’Nyt helvettiin toi kiltin tytön syndrooma.’ Hän oli naisoletettu. Mitä kirjoitit naisoletetuista ja siitä tietystä aggressiosta, jonka monet varmasti ovat oppineet selviytyäkseen tässä maailmassa on myös todella ongelmallista. Minulla on aggressiota, joka liittyy patriarkaalisiin rakenteisiin. Valitettavasti hänen toiminta puistatti minua. SHHHHHH. Haluaisin, että olisi mahdollisuus olla myös toisin, kiltisti, snälla, mutta kuitenkin vahvasti jokainen omina itsenään. Haluaisin, että herkkyys olisi arvostettua. Mutta siis herkkyys ja kiltteys ovat kuitenkin eri asioita. Kiltteyshän voi helposti kääntyä myös toisen manipuloimiseksi...Hei, mutta nyt menen työhuoneelle.

Anne”

Kyse on kaikesta -kirjasta on kuitenkin aikaa jo 6 vuotta. Huomaan maailman muuttuneen niin paljon, että sen jälkeen kaipaan jotain akuutimpaa. Sellaista tarjoaa yksi viime vuosien vahvimmista manifesteista, viime syksynä julkaistu turkulaisen Ehkä-tuotannon Ehkä esseet, sillä se astuu askeleen eteenpäin Kyse on kaikesta -kirjan rakenteiden kritiikistä.

Kirjassa manifestinomaisimmaksi nousee dramaturgi Even Minnin teksti, jossa hän haastaa taiteen olemaan jälleen yhteiskunnallisesti puhuttelevaa taidetta eikä vain puhetta taidekentän rakenteista: 

”Kritiikki kumpuaa siitä, että en halua enää kirjoittaa ja keskustella levosta. En halua enää yhtään seminaaria hoivasta. Haluan perustulon ja terveydenhuollon jokaiselle taiteilijalle ja ihan jokaiselle kollegalle riippumatta siitä, kuinka moni heidän näyttelyitään tai esityksiään käy katsomassa, riippumatta siitä kuinka moni säätiö on heitä tukenut, riippumatta pärstäkertoimesta tai CV:stä tai siitä, kuinka vaivaannuttavaa on, kun kohtaan heitä lämpiössä. –– Haluan maailman, jossa voimme tehdä taidetta jostain muusta kuin levosta ja hoivasta, koska luotamme, että maailma kannattelee meitä.”

Esseessään hän peräänkuuluttaa taiteilijoita irtautumaan kilpailutilanteessa kärvistelemisestä, jotta he voivat todella haastaa itseään ja muita taiteellaan. Minnin näkemys tuntuu suoralta jatkumolta Kyse on kaikesta -kirjan manifestiin, jossa haettiin tapoja irtautua kilpailusta. Nyt ollaan jo tilanteessa, jossa siitä on irtauduttu. Esimerkiksi Kulttuuritoimituksen kriitikko Juho Narsakka näkee Minnin tekstissä orastavaa ”vibe shiftiä” taidekentällä.

Ehkä minunkin pitäisi kriitikkona tehdä pientä ”vibe shiftiä” sen suhteen, mitä ylipäätään pidän manifestina? Sillä totta tosiaan, sen ei aina tarvitse olla kirjoitettu pamfletti vaan manifesti voi ilmetä muunlaisinkin tavoin, ennen muuta taiteessa.

KUN mietin noin vuoden–puolentoista perspektiivillä, mieleeni tulee erityisesti kolme teosta. Minna Lundin Tšehovin Kirsikkapuistoa ja Fight Club -elokuvaa yhdistänyt Message from Tyler – Memento Mori, Kirsikkatarha (2023) sekä hänen Viirus-teatteriin ohjaamansa Diptyk-esitys (2025) rakensivat kumpikin tavanomaista sosiaalista järjestystä horjuttavan tilan, muttei vanhanaikaisesti edgyn transgressiivisesti vaan oudon lämmön avulla. Etiikka voi syntyä siitä, että taide luo amoraalisen tilan ja pakottaa kohtaamaan ilman filttereitä ja ennakkokäsityksiä väkivallan ja kuoleman. 

Rajoja rikkovan esityksen ei tarvitse keskittyä osoittamaan katsojille, että heidän tapansa ajatella on kapea ja taiteilijoiden pitää se rikkoa – kuten menneiden vuosikymmenten transgressiivisen taiteen tekijät ajattelivat. Pakottaminen on tässä tapauksessa ennen muuta koko sosiaalisen järjestyksen luomista uudestaan sellaiseksi, että katse väkivaltaan ja kuolemaan muuttuu. Katsoja aistii sen, mutta häntä kohtaan ei hyökätä.

Toinen on Samuli Emeryn ja Jessica Piaseckin To be brutally honest -teos (2022), jossa Emery ja Piasecki toimivat tapahtumanjärjestäjinä, eivät esiintyjinä. Julkisuudesta on tullut tärkeää pääomaa nykypäivänä, joten sen(kin) tarjoamasta vetoavasta narsismista luopuminen on To be brutally honestin ytimessä. Esitys kulki nurinkurisesti: se alkoi jälkikeskustelulla ja eteni lopulta esitykseen ja siihen, että yleisölle jaettiin rahaa. 

To be brutally honest pani taiteen tukahduttavilla rakenteilla lekkeriksi ja rakensi niistä taideteoksen. Sen sijaan, että teos olisi jäänyt kritisoimaan rakenteita, se teki niistä taidetta, joka manifestoi jokaisessa yksityiskohdassaan sitä, mikä on elokapinasukupolven ”state of the art”. Teos kysyi: Miten taiteilija voisi alistua tekemään pelkkää viihdettä tässä maailman tilanteessa? Tai miten hän voisi tyytyä pelkkään täydellisen vapaaseen itseilmaisuun, kun sellainen ei ole mahdollista suurimmalle osalle maapallon ihmisistä nyt, saati ilmastokatastrofien runtelemassa tulevaisuudessa?

Vahva teatterimanifesti voikin olla nimenomaan kysymys.

KOLMAS esimerkki, jonka jätin tarkoituksella kuin sokeriksi pohjalle, tulee näytelmästä, jota ei vielä ole saatavilla kirjamuodossa suomeksi eikä se ole vielä saanut kantaesitystäänkään. Se on kuitenkin saatavilla ruotsiksi käännettynä. Kyseessä on E. L. Karhun uusin näytelmä Marian Blessing karkaa laitoksesta. Vuonna 2018 vanha nainen ampui poikansa, koska tämä oli viemässä häntä laitokseen, vaikka oli luvannut ettei niin tee. Tästä tositapahtumasta inspiraationsa saanut teos on vahvasti kantaaottava näytelmä, joka päättyy pitkään, tunnelataukseltaan voimakkaaseen hoiva-alan manifestiin.

Marian Blessing karkaa laitoksesta -näytelmästä ei ehkä voi alkaa edes puhumaan ilman että mainitsee Leonora Carringtonin surrealistisen romaanin Kuulotorvi, jossa Marian-vanhus saa uuden kuulotorvensa avulla selville, että hänen perheensä juonii hänen sulkemistaan laitokseen. Pian hän löytääkin itsensä mystisestä vanhainkodista. Pinnalta mielikuvituksellisen leikkisän romaanin ydin on hyvin synkkä. Karhun näytelmässä sen sijaan kuljetaan lopulta ratkaisuun, tai ainakin näytetään, että sellainen on olemassa, ihan käden ulottuvilla, jos vain tartumme siihen.

Näytelmässä ei kuitenkaan ole kyse siitä, että se käyttäisi teatteria hyväkseen saadakseen sanomansa perille vaan pikemmin se Brechtin hengessä leipoo yleisölle aktiivisen osan näytelmän sisään ja kuvittelee utopian, joka toteutuu myös taideteoksen muodossa.

Brechtistä ja taiteesta toisenlaisen todellisuuden kuvittelun paikkana paljon kirjoittaneen tutkija Eetu Virenin tekstit taiteen poliittisuudesta ovat olleet sekä Samuli Emeryn ja Jessica Piaseckin To be brutally honest -teoksen että E. L Karhun näytelmän innoittajina.

Marian Blessingin rakenne lyö ällikällä. Teoksessa on kertojan ääni, paljon mykkiä kohtauksia, slapstickiä, beat-boxia, kafkamainen oikeudenkäynti, road movie -tyyliä ja manifesti. Yleisö ei seuraa asioita sivusta vaan sille on kirjoitettu paikkoja, joissa sille läpivalaistaan yhteiskunnan rakenteita siten, että yleisö on milloin todistaja, milloin oppilas, milloin vanhuskaartin anarkistinen liittolainen, milloin ikään kuin osa mielenosoitusta. Ja samalla kaikki on hallittua eikä lainkaan rönsyilevää. Julistuksellisuus on vahvaa:

”TÄMÄ TEOS ON OMISTETTU

KAIKILLE KOTONAAN KUOLIAAKSI KITUVILLE

NIILLE JOTKA EIVÄT OLE

TÄÄLLÄ TÄNÄÄÄÄÄÄÄN!”

Vastaavalla tavalla transgressiivista teosta saa nykyään harvoin luettavakseen. Onko kyseessä siis hoiva-alan manifesti vai (ainoastaan) väkevä taideteos? Minusta ei oikeastaan kumpikaan vaan jotain enemmän. Marian Blessing karkaa laitoksesta manifestoi teatteritaiteen yhteiskunnallisuuden.

Essee on toinen osa neljän kirjoituksen sarjaa, jossa käsitellään teatterikirjoittamisen nykytilannetta. Sarjan kaksi seuraavaa osaa julkaistaan Kritiikin Uutisissa. Sarjaa varten kirjoittaja on saanut SARV:in Kopiosto-apurahan. Kirjoittaja on TUA-kustantamon toinen perustaja. Kustantamo on julkaissut Anne Naukkarisen ja E.L. Karhun tekstejä.