Essee: ”Täytyihän meidän, tämä on Amerikka” – HBO:n muistokirjoitus

Tummaihoinen poika makaa ammuttuna baltimorelaisella kadulla. Rikospoliisi kysyy uhrin ystävältä tapahtumien kulkua. Murheellinen todistaja kertoo, että kaverilla oli ärsyttävä tapa osallistua kulmalla aina samaan noppapeliin, varastaa potti ja paeta.

Tällä kertaa homma eskaloitui järkyttävästi, ja joku pelaajista ampui varkaan.

”Hetkinen”, poliisi kysyy. ”Jos hän joka ikinen kerta varasti potin ja juoksi, niin miksi oikein annoitte hänen pelata?”

Todistaja ei tunnu edes ymmärtävän kysymystä. ”Täytyihän meidän. Tämä on Amerikka”, hän vastaa.

HBO:N kuolemattoman mestariteoksen ja kenties kaikkien aikojen parhaan televisiosarjan The Wiren (2002–2008) avauskohtaus tiivistää jotakin olennaista itse sarjasta mutta samalla myös koko yhdysvaltalaisen kulttuurin pohjalla vaikuttavasta ideologiasta – ja tuoreesta yrityskaupasta, joka saattaa koitua HBO:n perinnön kohtaloksi.

Lyhyesti kerrattuna yksi Hollywoodin viidestä suuresta studiosta, Paramount Skydance, osti toisen, Warner Bros. Discoveryn. Warnerin mukana kauppaan kuuluivat sen tyttäret, mukaan lukien tv-yhtiö HBO. Diiliä edistettiin ja haastettiin kilpaa, mutta Paramountin omistaja David Ellison sai raivattua viimeisenkin esteen – 12 osavaltion koalition nostaman syytteen – kun oikeudenkäynnissä saavutettiin sovinto 30. syyskuuta. Viime viikolla aloittaneen megaviihdeyhtiön nimeksi tuli Skydance Corporation.

Vaikka kauppa meni liittovaltion arvioinnista läpi vailla kyseenalaistuksia, sitä haastoivat niin osavaltiot kuin media- ja viihdealojen vaikuttajatkin. Syitä on kaksi: journalismi ja elokuvateollisuus.

Näkyvin huoli on kohdistunut ymmärrettävästi journalismiin. Yhdysvalloissa uutismedia on jakautunutta: mediatalot valitsevat kohdeyleisönsä ja tuottavat journalismia, joka on poliittisesti kallellaan kohti oman ryhmän ideologiaa. Selkeästi arvokonservatiivisia ovat muun muassa New York Post ja Fox News, jonka propagandistiset päämäärät ovat jo kauan olleet niin näkyviä, ettei se enää oikeastaan täytä edes uutismedian kriteerejä. Arvoliberaalien suurten yleisöjen luotettuja palvelijoita sen sijaan ovat pitkään olleet CBS News ja CNN News.

Vaan ovatko enää?

Yritysfuusion myötä Ellisonin miljardööriperheen omistama megayhtiö hallinnoi nyt kumpaakin kanavaa. Suurin omistaja Larry Ellison on harvinaisen tunnettu republikaani eikä pelkästään sitä vaan nimenomaan trumpilaisen siiven edustaja ja tukija. Toimitusjohtajana työskentelevä David-poika puolestaan on bisnesopportunistina poukkoillut puolueesta toiseen mutta asettunut lopulta Donald Trumpin taakse hänkin. Trumpin hallinnon keskeisiä päämääriä on ollut uutismedian kontrolloiminen suorastaan venäläisin ottein. Vuosi sitten hankitun CBS:n kohdalla prosessi näyttää päätoimittajavaihdoksen myötä jo alkaneen.

Samalla kaksi isoa elokuvatuottajaa yhdistyvät kaupassa yhdeksi. Alalla pelätään, että Hollywoodin tuotantomäärät kutistuvat niin, että valmiiksi pienenevä teollisuus pienenee entisestään, elokuvateattereita menee nurin ja pahimmillaan Hollywood ennen pitkää kuolee pois some- ja tekoälyviihteen tieltä.

Mutta…

MONI unohtaa kolmannen arvokkaan resurssin, jonka kohtalo on samalla vaakalaudalla.

Se on resurssi, joka on lähes huomaamatta rakentanut yhdysvaltalaista – ja väistämättä koko maailman – kulttuuria piirun paremmaksi. Ja nyt se uhkaa tulla vedetyksi vessanpöntöstä alas.

Tuo resurssi on laadukas tv-draama.

Koko konsepti on edelleen nuori. Laadukkaan tv-draaman aikakausi käynnistyi vuosituhannen vaihteessa. 20 vuotta myöhemmin kävi toteen ajatus, joka olisi aiemmin kuulostanut järjenvastaiselta: amerikkalainen tv-sarjatarjonta alkoi suurta otantaa arvioiden näyttää keskimäärin jopa laadukkaammalta kuin sikäläisen elokuvateollisuuden tekeleet.

1990-luvun loppupuolella alkanut kehityskulku oli lähtöisin yksinomaan kaapelikanava HBO:sta, joka löysi kertarysäyksellä reseptin parempaan tv-draamaan.

HBO:N perintö on ollut vaakalaudalla aiemminkin. Kun sen emoyhtiö Warner fuusioi kanavan yhteen Discoveryn kanssa vuonna 2022, käynnistyi aivoja mädättävä operaatio, jossa suoratoistoalustan ohjelmatarjontaa alettiin ”rikastaa” roskasisällöllä.

Uusia yleisöjä houkuteltiin tosi-tv:llä ja kaikkea muuta kuin varsinaista yleissivistystä palkitsevilla kilpailu- ja visailuohjelmilla. Uudistuneen alustan nimestä jopa poistettiin kokonaan kolme ikonista kirjainta; kanavan nimi muuttui Maxiksi. Kaikille kaikkea!

Yleisö paskat nakkasi.

Sen sijaan, että Max olisi luonut uuden mullistavan tv-buffetin, data osoitti, että uudetkin katsojat halusivat palvelusta lopulta vain yhtä asiaa: HBO:n alkuperäissarjoja. Omistaja ei osannut odottaa, että kanavan uskolliset katsojat olivatkin uskollisia nimenomaan sen tarjoamalle, kilpailijoita älyllisemmälle viihteelle. Siksi nimellä oli arvoa.

Muutos oli pakko perua. HBO:n nimeen palasi HBO.

Nyt kun Paramount ja Warner ovat yhdistyneet maailmoja nieleväksi mutanttihirviöksi, jää vain arvailujen varaan, minkälaista tyhmentämisoperaatiota johtoportaassa suunnitellaan, jotta suurin ja vaikein kilpailija Netflix saadaan selätettyä.

Tähän mennessä peliliikkeet ovat viihteen parissa olleet samoja kuin journalismissakin: Ellison on ehtinyt jo laittaa Warnerin elokuvatuotantojen johdon uusiksi myötäilemään omaa strategiaansa. Julkilausuttu päämäärä on panostaa franchise-elokuviin, toisin sanoen liukuhihnatuotettuun brändiviihteeseen.

Tekee pahaa sanoa, mutta luultavasti HBO:n toimintasuunnitelma tulee ennen pitkää olemaan sama kuin suunnannäyttäjä Netflixillä: täyttää vähintään neljä viidesosaa palvelun bittitilasta roskalla.

MISTÄ HBO sitten syntyi, ja mikä sen perintö on?

Jo kauan ennen kuin internetin välityksellä toimivat suoratoistopalvelut toteuttivat suuren vallankumouksensa, tien niille raivasi tilaajapohjaisen tv-viihteen esihistoriallinen muoto: maksulliset kaapelikanavat.

Yksi varhaisimmista – ja ainoita tähän päivään asti selvinneitä – oli Home Box Office (lyhyemmin HBO), joka aloitti lähetystoimintansa vuonna 1972.

Se otti nopeasti käyttöönsä valttikortin, jolla se kykeni erottumaan kilpailijoistaan: kanava ei ainoastaan esittänyt sarjoja ja elokuvia vaan se ryhtyi myös tuottamaan niitä. Syntyi käsite maksullisen kaapelikanavan alkuperäisohjelmistosta.

HBO:n ensimmäiset inhouse-tuotannot olivat peruskauraa, lähinnä urheilu- ja muiden tapahtumien taltiointeja, mutta vuonna 1982 se otti käyttöönsä kovat aseet ja tuotti ja julkaisi oman sketsikomediasarjansa Not Necessarily the News (brittiklassikon Not the Nine O’Clock News amerikkalaisversion). Jo seuraavana vuonna katalogiin tulivat tv-elokuvat, hitaasti mutta tasaisesti kiihtyen.

SUORAAN maksulliselle kaapelikanavalle tuotetuilla tv-ohjelmilla oli heti lähtöruudusta yksi etu ylitse muiden. Yhdysvaltalaista tv-sensuuria ylläpitävällä telehallintovirasto FCC:llä ei ollut niihin valtaa. Eikä ole vieläkään. Siispä jokaisessa maksukaapeliohjelmassa saa edelleen sanoa niin monta kertaa kuin ikinä haluaa… fuck!

Eikä riemukulku jäänyt pelkkään kiroiluun. Pian ruutuihin ilmestyivät myös tissit ja niiden vanavedessä velttoina roikkuvat penikset. (Erektiossa olevan siittimen esittelyn rajalinjaa ei ole uskallettu ylittää vieläkään.) Eikä väkivaltaakaan tarvinnut turhaan kaihtaa; sarjoille ja elokuville lätkäistiin ”tarkoitettu aikuisyleisöille” -leima, ja veriooppera sai alkaa.

Massayleisön pahimmat moraalipanikoijat eivät kuitenkaan osanneet odottaa eivätkä välttämättä vieläkään täysin ymmärrä, että HBO ei tyytynyt käyttämään voimiansa pahaan. Kanavahan olisi voinut heittäytyä halvaksi šokkikoneistoksi. Sen sijaan se panosti laatuun, palkkasi käsikirjoittajiksi ja ohjaajiksi korkean luokan taiteilijoita ja valjasti rohkeutensa myös teosten sisältöön.

Tabumaisiakin aiheita voitiin yhtäkkiä käsitellä kotitalouksien kuvaputkien välityksellä, eikä pehmentäväksi verhoksi tarvittu edes naururaitaa.

LOPULLINEN mullistus koitti kesällä 1997.

Vaikka perinteiseen amerikkalaiseen televisioon oli onnistuttu budjetti- ja sensuurirajoitteista huolimatta vuosien varrella tuottamaan yksittäisiä onnistumisia, tunnin jaksoiksi pätkitty draama oli silti keskimäärin hyvin matalatasoista: heikommin kirjoitettua, halvemmin tuotettua ja laiskemmin ohjattua kuin isoveljen asemaa vuosisadan ajan pitänyt elokuvataide.

Mikään ei valmistanut kehityskulkuun, joka räjähti käyntiin, kun tv-maailman outolintu Tom Fontana sai myytyä kuulakärkikynällä ruutuvihkoon kirjoittamansa plarin HBO:lle.

Syntyi Oz (Kylmä rinki), kaiken maailmaa koskaan syleilleen pulp-viihteen huipentuma. Se oli nerokkaan hahmogallerian varaan rakennettu brutaali ihmissuhdekuvaus kokeellisesta miesten vankilasta, kuin kaapelikanavan väkivaltainen jatkumo Tennessee Williamsin ja Douglas Sirkin suurille amerikkalaisille sosiaalimelodraamoille.

OZ unohtuu helposti, kun puheeksi tulevat HBO:n lippulaivasarjat, jotka raivasivat tietä 2000-luvun laadukkaan tv-draaman aikakaudelle. Se oli ilmiselvä edelläkävijä mutta on jäänyt historiankirjoituksessa kaksi vuotta myöhemmin alkaneen aikalaisen varjoon.

The Sopranos oli David Chasen lapsi, jossa mafiaperheen kummisetä istuu psykiatrin vastaanotolla selvittämässä syitä paniikkikohtauksilleen. Sarja näytti gangsterielämästä sen kätketyimmän puolen: että New Jerseyn rikkaat rikollisetkin tasapainoilivat työstressin ja ruuhkavuosiin kuuluvien perhehuolien kanssa.

Tällaista ideaa kutsutaan viihdeteollisuudessa nimityksellä high concept. Se viittaa tuotteeseen, jonka pelkkä aihe on niin oivaltava, että sen avulla saa anteeksi lähes kaikki muut ongelmat ja vajeet. Mutta Sopranosin todellinen edistyksellisyys piili aivan muualla. Draama ei koskaan jäänyt pelkän aihepiirinsä varaan, vaan käsikirjoitustiimi hyödynsi jatkuvajuonisen sarjan todellisia mahdollisuuksia, ennen kaikkea hahmojen vaiheittaista inhimillistä kehitystä, jollaiseen ei parin tunnin elokuva pysty.

James Gandolfinin Tony Soprano ja Edie Falcon Carmela-vaimo nousivat yhdeksi ikimuistoisimmista tv-pareista, kun katsojan sympatiaa riepoteltiin puolelta toiselle. Oliko Tony lopulta tarinan sankari, antisankari vai antagonisti? Sarja ei koskaan antanut selkeää vastausta. Hahmot olivat moiseen pelkistämiseen aivan liian todellisia.

Samaa sapluunaa hyödynnettiin vielä astetta paremmin vuosikymmentä myöhemmin, kun kilpaileva AMC-kanava ojensi avaimet käsikirjoittaja Vince Gilliganille ja näyttelijöille Bryan Cranstonille ja Anna Gunnille. Syntyi Breaking Bad (2008–2013): mestariteos, josta on sittemmin tullut nerokkaan hahmokehityksen ohittamaton mittatikku.

Mutta onhan se myönnettävä: The Sopranos oli ensin.

OZIN ja The Sopranosin rinnalla samaan aikaan HBO:lla rullasi myös täysin toisesta maailmasta kaivettu edistyksellinen hitti, Darren Starin Sex and the City (Sinkkuelämää), joka houkutteli ruudun äärelle huomattavasti sankemman joukon naiskatsojia kuin sen kaikin tavoin miesvoittoiset aikalaiset.

Sex and the Citystä tuli nopeasti tärkein tienraivaaja pikku hiljaa yleistyneille sarjoille, joiden ytimessä on naishahmojen seksielämä. Konsepti kuulostaa ikiaikaiselta ja kuluneelta, mutta sarjan innovaatio vuonna 1998 olikin käsitellä aihetta nimenomaan naishahmojen omasta näkökulmasta, ei pelkkänä maskuliinisena fantasiana. Vaikka kyllä sitäkin sarjassa oli.

NUO kolme sarjaa todella herättivät yleisön huomion. Niin kuin herättivät Curb Your Enthusiasm (Jäitä hattuun, 2000–2011, 2017–2024), Band of Brothers (2001) ja Six Feet Underkin (Mulla alla, 2001–2005) tuomalla samalle kentälle omat ennennäkemättömät kikkansa. Portit oli avattu. 

Siksi niistä sisään onnistui pian lipsahtamaan todellinen Troijan hevonen, taiteilijaksi heittäytynyt rikos- ja yhteiskuntatoimittaja David Simon.

The Wire (Langalla) oli kaikkea, mitä tv-sarjan ei pitäisi olla: haastava, rauhallisesti kehittyvä, sosiaalipoliittinen, brutaali ja hyperrealistinen. Siis realistinen aidon dokumentaarisella tavalla, jossa todellisuuden tympeä puolikin sai näkyä, ei pösilön silotetulla ja tiivistetyllä tavalla niin kuin modernissa nordic noirissa.

Aluksi sarja ei uponnut suureen yleisöön. Katsojaluvut pysyivät hillittyinä, ja tekijät taistelivat koko viiden tuotantokauden ajan lopetusuhkaa vastaan. Vasta DVD-julkaisut, uusintakierrokset ja nyttemmin suoratoisto ovat nostaneet The Wiren sille kuuluvaan asemaan: lähestulkoon virallisesti kaikkien aikojen parhaaksi.

TELEVISION logiikka koki uuden äkkikäänteen vuonna 2013, kun omaa tuotantoa ryhtyi harrastamaan myös Netflix, internetin kautta toimiva sarjojen ja elokuvien suoratoistoalusta. House of Cards kirjoitti säännöt uusiksi, ja pian inhouse-formaatti laajeni kaikkien HBO:n isojen kilpailijoiden perustoimintamalliksi.

Vanha kaapeli-tv-malli tuhoutui lopullisesti, kun palveluntarjoajat rynnivät kilpaa internetiin. Ongelmaksi osoittautui uuden järjestelmän helppous loppuasiakkaille: halpoja kuukausimaksullisia tilauksia saattoi aloittaa ja lopettaa mielin määrin sen mukaan, mikä mieliala sattui milloinkin olemaan. Uskolliset katsojat olivat vähissä. Tuotantojen hintavuuden ja aaltoilevien liikevaihtojen yhteisvaikutuksesta kanavat tahkoivat pääosin tappiota.

Netflix kasvoi nopeasti markkinajohtajaksi, jolla oli valtava etumatka. Tv-ala alkoi matkata uhkaavasti kohti monopolisoitumista. Se, että pienemmät toimijat yhdistelevät nyt kirjastoja keskenään, on osa samaa ilmiötä. Ratkaiseva kysymys kuuluu enää, tullako myydyksi Netflixille vai yhdistyäkö oman kokoistensa kilpailijoiden kanssa.

Warner-kaupan valmistuttua Skydance alkoi jo niputtaa HBO Maxia yhteen Paramount+:n kanssa. Sama toteutunee myös Paramountin sisältöjä Pohjoismaissa esittävän SkyShowtimen tapauksessa.

Huoli suurten studioiden vähenemisestä, elokuva- ja tv-draaman tulevaisuudesta ja koko kulttuuri- ja viihdealan selviytymisestä on ollut Skydancen Warner-kaupan kohdalla suurempaa kuin pitkään aikaan. Iso ryhmä taiteilijoita Mark Ruffalon johdolla julkaisi kaupan alla julkisia vetoomuksia alan pelastamiseksi.

Ellisonin leiristä kritiikki ammuttiin alas alhaisimmalla mahdollisella tavalla: syyttämällä Ruffaloa antisemitistiksi. Niin naurettavan kortin pelaaminen oli tilanteen huomioiden pelkästään törkeää.

KYSYMYKSET ovat enemmän kuin ajankohtaisia ja kaikin tavoin valideja.

Nykytodellisuudessakin HBO on jatkanut laadukasta perinnettään: In Treatment (2008–2010), Boardwalk Empire (2010–2014), Veep (2012–2019), The Leftovers (2014–2017), True Detective (2014–2015, 2019), Silicon Valley (2014–2019), The Night of (2016), Chernobyl (2019), Mare of Eastown (2021), The White Lotus (2021–)… Puhumattakaan Successionista (2018–2023), joka tuntui omaleimaisuudessaan niin tajunnanräjäyttävältä, että se kilpailee vakavasti jopa kaikkien aikojen parhaiden joukossa.

Mutta kiinnostaako uutta omistajaa pitää yleisön saatavilla kaikki HBO:n vuosikymmenten varrella tuottamat laatusarjat? Kiinnostaako sitä jatkaa niiden viitoittamaa tietä ja käyttää budjettia Tiktok- ja tekoälyviihteen vastaiseen taisteluun? Uskooko se, että laadukas tv-draama voi edelleen löytää suuria yleisöjä, jos yleisöt vain pääsevät sen äärelle ja oppivat myös historian kautta, mikä laadusta tekee laatua?

Ja ennen kaikkea: miten koko laadukkaan tv-draaman aikakauden nyt käy? Ajoitetaanko sen loppu tulevaisuudessa vuoteen 2026?