Essee: Onko teillä hetki aikaa riidellä kaanonista?

Välittääkö kukaan enää kaanonista? Yllättävän moni, ainakin jos siitä saa tapella.

Taiteen kaanon muodostuu yleisesti arvostetuista teoksista, jotka historia itse on merkinnyt kestäviksi, kiinnostaviksi ja puhutteleviksi.

Tämä, ymmärtääkseni, on yleinen käsitys kaanonista.

Kaanonin ideaa ruumiillistaa ranskalaisen taidehistorioitsijan Thomas Schlesserin viime vuonna ilmestynyt romaani Monan katse. Kymmenvuotias tyttö sairastaa, ja sokeutuu noin vuoden kuluessa. Hänen ukkinsa päättää käyttää jäljellä olevan ajan tehokkaasti. Hän näyttää Monalle viikoittain vuoden ajan jonkin taideteoksen Pariisin museoista: ”Mona pääsisi ihastelua syvemmälle ja ymmärtäisi, mitä taiteilijat kertovat elämästä ja miten he voivat ylevöittää elämää.”

Sentimentaalinen tarina on tietysti tapa puhua kuvataiteen kaanonista lukijalle lähestyttävällä tavalla. Arvattavasti mukana ovat Botticelli, Michelangelo, Goya, Degas. Naistekijöitäkin on, vaikkapa Rosa Bonheur, Frida Kahlo ja Niki de Saint Phalle.

Monan katse ei lähesty teoksia juhlapuheiden kielellä, kuten klassikoita usein. Se pyrkii välittömään havaintoon, konkreettisuuteen ja arkisuuteen, selittäähän se taidetta lapsipäähenkilölle. Mutta kaanoniaan se ei perustele. Kaanon vain on, politiikan, maun, rodun, luokan ja itse ajankin tuolla puolen.

KAANON ei kuitenkaan ole vain miellyttävä taidetaivas, vaan keskeinen osa yhteisön itseymmärrystä. Siksi se voi osoittautua kiistanalaiseksi.

Elokuun alussa Helsingin Sanomat julkaisi toimittaja Ndéla Fayen esseen. Siinä hän perustelee, miksi välttää valkoisten miesten, ja naistenkin, kirjoittamien kirjojen lukemista. Hän myös tietää, että ei-valkoisten kirjoihin keskittyminen ärsyttää muita:

”Yleisin vastaväite kuuluu: ’Tuohan on ihan yhtä syrjivää kuin jos joku päättäisi olla lukematta mustien ja ruskeiden kirjailijoiden kirjoja.’

Mielestäni tässä päästään asian ytimeen. Kun valkoiset asetetaan syrjään – jopa vain henkilökohtaisella lukulistallani – se koetaan epämiellyttävänä. Sen sijaan harva reagoi, kun mustat ja ruskeat kirjailijat jätetään järjestelmällisesti kulttuurikaanonien ulkopuolelle.” 

Faye ei ole kokenut valkoista kaanonia samaistuttavaksi. Se on painava asia, se ei merkitse samaa kuin se, että mekkoa ei löydy omassa koossa. Se koskee yhteisöön kuulumista. Mahtuuko minun kaltaiseni ihminen tähän porukkaan?

Kaanoniin ei samaistuta kuten romaaniin, jossa on itsen kaltainen ihminen. Kyse on sivistykseen, kulttuuriin, ryhmään kuulumisesta. Itse tekstit voivat olla outoja, etenkin kun niitä luetaan ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden päästä. Kun luen Suvivirttä (suomennettu virsikirjaan 1701), voin sekä ilahtua sen kauneudesta että hätkähtää sen outoutta. 1700-luvun Suvivirressä on kuusi esoteerista säkeistöä, joita en täysin käsitä. Sanoista kuultaa helpotus, kiihko, kiitollisuus, ja kyllä, kevät! Sen tunnistan. Tekstiin on uuttunut jotain hyvin vanhaa, arveli virren historiaa tutkinut Tuomas M.S. Lehtonen Ylellä vuonna 2017. Ikivanhan tuntu on siinä yhä, ja se on ylittänyt kielten, kulttuurien ja aikakausien rajoja.

Suvivirttä ei tietenkään veisata 324 vuotta vanhassa asussa, vaan virsikirjan käyttöteksti on uudistettu monesti. Sen läsnäolo koulujen kevätjuhlassa herättää tunteita. En samaistu virteen henkilökohtaisesti, vaan kulttuurisesti. Minusta se on kuin toistuva köynnöskuvio valtavassa kankaassa: se on teksti, joka on jaettu sukupolvien ajan, ja ymmärretty suunnilleen samalla tavalla. Niinpä minäkin jollain tapaa rakastan Suvivirttä, vaikka suorastaan inhoan sitä kulttuurisodan symbolina.

Klassikoissa on kyse juuri yhteisöstä: koenko kuuluvani siihen yhteisöön, joka arvostaa tätä teosta tällä tavalla? Kysymys on jopa kipeä. En koe ongelmatonta osallisuutta yhteisöstä, jolle Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen, Väinö Linnan Tuntematon sotilas sekä Pohjantähti-trilogia edustavat itseymmärryksen ja sivistyksen korkeinta tasoa. Ne valittiin 1900-luvun tärkeimmiksi kirjoiksi Ylen Vuosisadan kirja -äänestyksessä. Koen iloista kuuluvuutta niihin yhteisöihin, joita rakentavat Tove Janssonin tai Sirkka Turkan tuotannot.

Faye kirjoittaa: “Representaatiossa ei ole kyse vain samaistumisesta, vaan mahdollisuudesta nähdä kaltaisensa ihmiset haastamassa mielikuvituksen rajoja.” Kaanon on siis yhteisöllisen mielikuvituksen hahmo, tai kuten kirjailija A.S. Byatt muotoili: kulttuurin kaanon on erilaisten yksityisten kaanoneiden jatkuvasti kehittyvä konsensus. Yhteisöllä täytyy siis olla aktiivinen suhde kaanoniinsa.
 

MAAILMANKIRJALLISUUDEN idea taas on peräisin romantiikan ajan suuruudelta, J. W. von Goethelta. Hänen ihanteensa mukaisesti, ja Napoleonin sotia vasten, suurten kirjailijoiden teosten kaanon eri puolilta maailmaa yhdistäisi ihmisiä.

Saksalaishumanisti Erich Auerbach kirjoitti suurteoksensa Mimesis (1942–45) maanpaossa Istanbulissa toisen maailmansodan aikaan. Nimensä mukaisesti Mimesis käsittelee jäljittelyä, todellisuuden kuvausta länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Se alkaa Odysseuksen arvesta ja päättyy ruskeaan sukkaan Virginia Woolfin Majakassa. Filologi Auerbach käsittelee esseissään eri aikoina ja eri kielillä kirjoitettuja tekstejä.

Suomennos ilmestyi vuonna 1992, ja sai takakanteensa luonnehdinnan: ”vuosisatamme humanismin perusteoksia, eurooppalaisen hengen uljas historia”. Historian uljaudesta voi olla monta mieltä, mutta tällaista kaanonpuhe on.

Mimesiksen englanninkielisen laitoksen (2003) esipuheessa palestiinalais-amerikkalainen kirjallisuudentutkija Edward W. Said palaa Goetheen. Saidin mukaan Goethen maailmankirjallisuuden utopia on perustavanlaatuinen yleisen kirjallisuustieteen (comparative literature) kannalta. Se oli minunkin oppiaineeni yliopistossa. Sen synnyn ja kehittymisen ytimessä oli, kuten Said sanoo, ”synteesi koko maailman kirjallisuudesta, joka ylittää valtioiden ja kielten rajoja, mutta ei kuitenkaan kadota yksilöllisyyttään ja historiallista konkretiaansa”.

Said on tehnyt tunnetuksi orientalismin käsitettä. Hän siis keskittyi siihen, miten länsi katsoo itää. Saidin näkemykset ovat saaneet osakseen aiheellista kritiikkiä, mutta hänenkin teoksiaan on suomennettu osana mielenkiintoa, joka kohdistuu muuhun kuin länsimaiseen kirjallisuuteen. Ainakin viimeisen 50 vuoden ajan kirjallisuustiede on pitänyt paikan, globaalin vallan, ihonvärin, sukupuolen ynnä muiden tekijöiden vaikutusta keskeisenä kirjallisuuden tuotantotavoissa ja lukemisessa, ja kohdannut omia kriisejään kaanonin määrittelyssä. Kyllä, määrittelyt ovat huojuneet, niitä on arvioitu uudelleen. Saidkin huomauttaa, että Auerbachin lähtökohdat näyttäytyvät nykyään suorastaan naiiveina.

Mutta kirjapuhe lilluu yhä länsimaisessa pilvessään: WSOY:n ja Tammen parhaillaan julkaistava Maailmankirjallisuuden klassikot -sarja ei ainakaan tällä haavaa sisällä ainoatakaan teosta Aasiasta, Afrikasta tai Etelä-Amerikasta.

KAANONIT arvostuksen tai historiallisen totuuden tai jonkinlaisen kehityskaaren osoittajina ovat kyseenalaisia ja jopa haitallisia. Auktoriteetti niiden takana on näkymätön. Kukaan ei oikeastaan ole vastuussa siitä, mitä yleisesti arvostetaan. Paitsi tietysti silloin, jos käyttöön otetaan kansallinen kulttuurikaanon. Suomessa keskustelu virallisesta kaanonista on ollut suhteellisen laiskaa, mutta Ruotsissa on ryhdytty toimeen. Tanskassa taas on ollut valtion vahvistama kulttuurikaanon vuodesta 2006.

Ruotsissa hallituspuolueet ja ruotsidemokraatit asettivat vuonna 2023 komitean selvittämään kulttuurikaanonin toteuttamista. Tämän vuoden alussa komitean selvitys valmistui. Kulttuurikaanonia alettiin muodostaa ehdotusten pohjalta. Se on jaettu selvityksessä kahtia. Ensimmäinen osa on taidekaanon, jonka teokset ”ovat tehneet kestävän vaikutuksen ja ovat tärkeitä viittauskohtia ruotsalaisessa kulttuurissa ja perinteessä”. Toinen osa on yhteiskunnallinen, ja siihen kuuluvat tuotteet, paikat, tapahtumat tai dokumentit, jotka ”ovat jättäneet kestävän jäljen ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja tulleet tärkeiksi viittauspisteiksi ruotsalaisessa julkisuudessa ja itseymmärryksessä”.

En kulturkanon för Sverige -sivusto oli auki ehdotuksille: sieltä löytyivät Ahlgrens bilar -karkit, juhannus, jokaisenoikeudet, kasvitieteelliset piirustukset ja luokittelu (eli Carl von Linné), Astrid Lindgrenin ja Ingmar Bergmanin tuotantoa, The Final Countdown, puolukkahillo, ruotsinkielinen Wikipedia ja ironikon näppäimistöstä ”Olof Palmén murhan ratkaisun luvannut lehdistötilaisuus (2020)”.

Forskning & Framsteg -lehti haastatteli viittä professoria, jotka eivät keksineet monta argumenttia kulttuurikaanonin puolesta, vastalauseita kylläkin: Valitut teokset joutuvat kultaiseen häkkiin, muut taas jäävät näkymättömiin. Kulttuurikaanon saattaa osoittautua esteettisen sensuurin muodoksi, koska sen avulla auktoriteetti kertoo mikä on arvokasta, ja mistä näkökulmasta sitä on soveliasta katsoa. Kaanon jähmettyy nopeasti, eikä pysty vastaamaan yhteiskunnan ja maun muuttumiseen. Ulossulkeva virallinen kaanon ei kuulu moniarvoiseen yhteiskuntaan.

Ruotsalainen kaanon julkistettiin syyskuun alussa. Se sai jo etukäteen laajaa kritiikkiä vähemmistönäkökulmista, etenkin kun kaanonkomitean puheenjohtaja, historioitsija Lars Trägårdh avoimesti torjui kielivähemmistöjen huomioimisen.

Julkaistu kaanon on jaettu kahteen osaan. Yhteiskuntaan keskittyvä Folkets kanon sisältää pelejä (Minecraft), leikkejä (poliisi ja rosvo), ruokia (hernekeitto ja pannari), tapakulttuuria (fika) ja historiaa, sekä kiinnostavan luvun ”Suomi Ruotsin kulttuurikaanonissa”, johon on poimittu muun muassa Mikael Agricolan kääntämä Uusi testamentti (1548), meänkielinen runoilija Anders Mickelsson Keksi (1622–1705) ja Norrbottenin läänin alueella toteutettu kansanmusiikkihanke Projekt Älvdal (1974–2003).

Painokkaampana on kuitenkin otettu vastaan asiantuntijoiden kokoama kulttuurikaanon. Listassa on sata vähintään viisikymmenvuotiasta teosta tai innovaatiota eri aloilta. Lista ei ole kovin yllättävä, ja tietysti August Strindberg ja Ingmar Bergman on huomioitu parillakin noteerauksella. Vähemmistöt erottuvat odotetun huonosti: saamelaisteoksista on mukana yksi kirja, pari joikua ja saamelaisten asemaa turvaava Lappi-kodisiili (1751), jonka Ruotsi ja Norja laativat rajasopimuksen oheen. Kulttuurikaanon luo myös uuden vähemmistön: sen tekijöistä naisia on viidennes.

Arbetarbladet tiivistää Ruotsissa käytyä keskustelua: tämä ei ole kulttuuripolitiikkaa, vaan valtapolitiikkaa. Ruotsi ei näytä vain Bellmanilta ja Strindbergilta, huomauttaa Feras Abdullah kolumnissaan, vaan myös saamelaisilta, työläiskirjailijoilta ja maahanmuuttajilta.

Dagens Nyheterin kolumnissa valtiotieteilijä ja liberalistisen ajatuspajan Timbron kustantaja Andreas Johansson Heinö toteaa, että kansakunta ei ole luontoa, vaan sosiaalinen rakenne. Olennaista ei siis ole kiista siitä, miltä ruotsalaisten kuuluu näyttää, vaan Heinön mukaan kysymys kuuluu: tarvitaanko nationalismia nyt enemmän vai vähemmän?

Kansalliset kaanonit liittoutuvat helposti kansallismielisen ideologian kanssa. Venäläiskirjailija Mihail Šiškin varoittaa tästä teoksessaan Viha ja kauneus (2024). Esimerkiksi Fjodor Dostojevskia ei tarvitse paljoakaan väännellä nationalistisen propagandan tarkoituksiin, hän kun löytää usein absoluuttisen ratkaisun henkilöidensä umpikujiin Kristuksesta ja kirkosta. Se on voimaannuttava, historiallista oikeutusta antava sanoma vallanpitäjälle, jonka taskussa on Moskovan patriarkka.

SUOMESSA kulttuuri ja kirjallisuus eivät kai kiinnosta niin paljon, että niitä käytettäisiin kansallisen itsekohotuksen välineinä. Vuoden 2024 presidentinvaalien alla Helsingin Sanomat sentään julkaisi ehdokkailta hieman kiusallisia kirjallisuusesseitä. Sen lähemmäs esivallan tulkintaa kaanonista ei ole aikoihin päästy.

Toisaalta kaanon kulttuurisodan verukkeena kiinnostaa aina. Ndéla Fayen essee ei ole ensimmäinen, joka synnyttänyt vastustusta ja myös tahallista väärin ymmärtämistä.

Keskustelu kuumeni ainakin Olli Löytyn Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle -teoksen myötä (2021). Ja kun Koko Hubara arvosteli vuoden 2015 Finlandia-voittaja Oneironia stereotyyppisestä rodullistettujen hahmojen käsittelystä, käytiin suunnilleen samankaltaista keskustelua. Joka ainoa kerta avaukset herättävät suuttumusta.

Kirjallisuus ja kaanon eivät ole eetteriä, jonka läpi yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja historialliset seikat vain seilaisivat siihen vaikuttamatta. Juuri siksi on mielekästä kysyä: Kun puhumme kirjallisuudesta, millaisista tekijöistä ja lukijoista puhumme? Onko toisenlaisia kirjallisia mielikuvituksia kuin tämä, johon olemme tottuneet?

Yhdysvaltalaiskirjailija Toni Morrison selvittää kirjassaan Soittoa pimeässä (1992), miten ”kirjallinen valkoisuus” ja ”kirjallinen mustuus” rakentuvat. Hän viittaa ihonväriin yhdysvaltalaisen kirjallisuuden perinteissä. Hän huomauttaa, että huolimatta kirjailijoiden ihonväristä yhdysvaltalaisen fiktion lukija on aina mielletty valkoiseksi.

Morrisonille kysymys nousee juuri Yhdysvaltain kirjallisuuden kaanonista: musta ihminen on sen monisatavuotinen kanssaeläjä, eikä hän puutu vain näyttämöltä, vaan myös katsomosta. Siksi kyse on lukijan vapaudesta. Se on myös Fayen tekstin ydin: emme kaikki katso kaanonia samalla tavalla. Ja siksi hän, lukijana, on ottanut vapauden omiin käsiinsä.

SILLOIN kun kaanon on osa elävää kulttuuria, sen kehkeytyminen ei koskaan lakkaa. Tutkimuksen ja näyttelyiden vuoksi esimerkiksi Ellen Thesleffiä ja Maria Wiikiä ei voi enää sivuuttaa tärkeinä suomalaistaiteilijoina yhdessäkään uskottavassa taidehistorian kertomuksessa.

Viime vuosina Tammi on julkaissut Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamaa Suurteoksia-sarjaa. Kolmessa osassa kuutisenkymmentä kirjallisuutemme naistekijää on valinnut itselleen tärkeän naisen kirjoittaman teoksen ja kirjoittanut siitä.

Kaanonteko, aivan selvästi. Toimiakseen se tarvitsee kaanonia kummitusjunana: kaanonia, joka pakottaa opiskelijat Shakespearen näytelmien raakuuksien ääreen tai kaatamaan teetä näyttämöllä, kuten Turunen arvosteli naisen roolia teatterin klassikoissa. Saa kuvan, ettei naisia olisi ollenkaan, mutta edes Virginia Woolf kaanonkriittisessä Omassa huoneessaan (1928) ei väittänyt näin, vaan piti naisten läsnäoloa esimerkiksi romaanitaiteen kaanonissa kunnioitettavana saavutuksena.

Silvia Hosseini kirjoittaa arviossaan Suurteoksia-sarjan ensimmäisestä osasta osuvasti: ”Unohtuu, että tiiliskivet ovat tiiliskiviä siksi, että niiden päälle on muurattu uutta. Klassikot, myös naisten kirjoittamat, ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempään kirjallisuuteen.”

Suurteoksia-sarja esittää kaanonin henkilökohtaisten, jopa huonosti perusteltujen valintojen mosaiikkina. Se ei kanna vastuuta omasta lukemistostaan, ehdotuksestaan kaanoniksi. Sen ehdotukset sijoittuvat pitkälti 1900-luvulle, jonka aikana naiskirjailijoiden osuus on ollut jo merkittävä – ja tunnustettu.

Toisenlainen kaanonteko on Katy Hesselin yleisesitys Taiteen historia ilman miehiä (2022). Se viittaa nimellään taidehistorioitsija E.H. Gombrichin vaikutusvaltaiseen Taiteen historia -teokseen (1950). Hesselin teos on vanhaan kunnon miestyyliin yhden ihmisen kirjoittama yleisesitys massiivisesta aiheesta. Ja vaikka sillä on auktoriteettia vaihtoehtoisena kaanonina, Taiteen historia ilman miehiä ei korvaa Taiteen historiaa (ilman naisia). Historiat eivät kumoa toisiaan, eikä ei-valkoinen kaanonkaan kumoaisi valkoista.

Kaanon on läsnä tekstien tiheydessä, viitteikköissä, ryteiköissä, se on tekstien ekologia eikä postimerkkikansio täynnä merkittäviä miekkosia. Kysymys on näkökulmasta.

Ihannetapauksessa kaanon olisi kuin Theseuksen laiva, jota korjataan ja paikataan uusilla osilla niin kauan, ettei alkuperäisiä ole jäljellä. Tämä ei tarkoita vain itse teosten vaihtamista, vaan niiden uudelleen tulkitsemista. Käytännössä kaanon kuitenkin usein on suomalaisen mytologian hölmöläisten peitto, jota jatketaan siitä itsestään leikatuilla palasilla.

Kirjallisuutta:

Erich Auerbach: Mimesis – todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. Suom. Oili Suominen. SKS 1992. (Mimesis: dargestellte Wirklichkeit in der abendländischen Literatur, 1946)

Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä. Suom. Sini Linteri. Otava 2024. (The Story of Art Without Men, 2022)

Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Teos 2021.

Toni Morrison: Soittoa pimeässä: valkoihoisuus ja kirjailijan luova mielikuvitus. Suom. Marja Alopaeus. Tammi 1996. (Playing in the Dark: Whiteness and the Literary Imagination, 1992)

Edward Said: Introduction. Teoksessa Mimesis: The Representation of Reality in Western Literature. Princeton University Press, 2003.

Thomas Schlesser: Monan katse. Suom. Lotta Toivanen. Otava 2025 (Les yeux de Mona, 2024)

Suurteoksia I, II ja III. Toim. Petra Maisonen ja Saara Turunen. Tammi 2021, 2023 ja 2025.

Virginia Woolf: Oma huone. Suom. Kirsti Simonsuuri. Tammi 1980. (A Room of One’s Own, 1928)