Essee: Olisipa Israel voittanut Euroviisut

Israelin voitto Euroviisuissa ei ollut kaukana. Ääntenlaskun aikana aloin jopa toivoa sitä. Se olisi laittanut länsimaisen ja eurooppalaisen arvoyhteisön aitoon testiin. Ongelmia olisi pitänyt katsoa silmästä silmään. Ehkä jopa Ylen UMK:n päätuottaja Anssi Autio olisi joutunut sanomaan jotain.

Suomesta käsin Eurooppaa on pidetty osana länsimaista arvoyhteisöä. Mutta Eurooppa on ajautunut perusarvoiltaan hajanaiseksi. Sitä ei laulukilpailu pelasta.

Mikä länsimainen arvoyhteisö nykyään edes enää on, tai mitä se on koskaan ollut? Helmikuussa Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessä Janne Saarikivi tykitteli ansiokkaasti sen ristiriitaisista perustuksista ja merkityksestä: ”Yhdysvaltojen demokratia on pystytetty historian suurimman kansanmurhan hinnalla. Sen tieltä hävitettiin satoja kieliä ja kymmeniä miljoonia ihmisiä. Heidät olisi toki haluttu orjuuttaa, mutta valitettavasti he kuolivat nopeasti Euroopasta saapuneisiin tauteihin. Tilalle tarvittiin orjia Afrikasta. Heistäkin jopa kaksi kolmasosaa kuoli ennen kuin saapui edes perille”, Saarikivi kirjoitti.

Yhdysvaltoja johtaa nyt Donald Trump. Hän alkoi liehitellä Venäjää heti kautensa alussa ja poikkesi länsimaisen arvoyhteisön linjasta, jossa Venäjä oli ulossuljettu yksimielisesti. Trumpin toimissa kyse ei ollut ensisijaisesti Venäjästä, vaan Kiinasta ja valtapaikasta rahakirstun huipulla. Tällä hetkellä länsimaisen arvoyhteisön ydintä on oman edun tavoittelu.

Puheet arvoyhteisöstä tuntuvat aina hyvin höttöisiltä, kun jatkuvan talouskasvun ideologiassa arvot ovat aina kaupan. Millainen arvoyhteisö sellainen on? Käsitykseni mukaan sanan ’arvo’ pitäisi viitata siinä kontekstissa nimenomaan muihin asioihin kuin rahan arvoon.

Hanna Nikkanen kirjoitti Long Playn Perjantaikirjeessä, miten Gaza-aktivistien Euroviisu-boikotti oli tuomittu epäonnistumaan. ”Oli kaiketi alun alkaenkin selvää, että viisut järjestävä EBU ei irtautuisi Israelista, vaikka mitä tapahtuisi. EBU:n ja Israelin suhteessa EBU ei ole se, joka pomottaa. Kilpailun israelilaisen pääsponsorin tunnusvärit läpäisevät koko tapahtuman kuin muistuttaakseen vallasta”, Nikkanen kirjoitti.

En ole varma ulossulkemisesta parhaana vaikuttamiskeinona. Entä jos sellainen toiminta radikalisoi ja vie yhteisöjä entistä etäämmälle toisistaan? Ulossulkeminen on tällä hetkellä kuitenkin suosittu työkalu niin isommissa kuin pienemmissä viitekehyksissä. Mutta onko jonkin totaalisen yhteisen arvopohjan saavuttaminen enää lainkaan mahdollista? En usko, että on.

EUROVIISUT on viihdetapahtuma, mutta ei politiikan ulkopuolella. Lauluja ja musiikkia käytetään jatkuvasti poliittisen toiminnan välineenä. Israelin tämän vuoden kilpailubiisi New Day Will Rise on hyvin selkeästi linjassa maan tämänhetkisen poliittisen linjan kanssa. Minusta laulu kuulostaa nimeään myöten fasistiselta. New Day Will Rise kuulostaa Israelin esittämänä uhkaukselta. Kuin rakkauslauluun puettua propagandaa.

Lauluja käytetään yhteisöjen nostattamiseen. Yhdysvalloissa eri artistit ovat kilpaa kieltäneet Trumpia käyttämästä laulujaan hänen kannatustilaisuuksissa. Kun rasismikohussa ryvettyneet perussuomalaiset käyttivät puoluekokouksessaan Erika Vikmanin laulua Syntisten pöytä omaan poliittiseen viestintäänsä, se oli heiltä taitava taktinen teko. He omivat sukupuoli-, seksuaalivähemmistöille ja syrjityille suunnatun laulun itselleen.

Se oli oikein kunnon retorinen kiepsautus: yhtäkkiä syrjittyjä ja potkittuja olivatkin Suomessa ylintä poliittista valtaa käyttävät. Purra siteerasi laulun sanoja itku silmässä. Kuka säälisi Suomen valtion budjetin päällä istuvaa valtiovarainministeriä?

Jokainen valtio-opin johdantokurssilla istunut tietää, että lopulta kaikki on politiikkaa. Vikman ei halunnut ottaa kantaa Syntisten pöydän käyttöön osana perussuomalaisten politiikkaa ja totesi, ettei hän ole poliittinen henkilö. Hän onkin popartisti ja toimii popmarkkinoiden logiikan mukaan. Toisin sanoen hän on poliittinen silloin, kun se hänelle sopii, esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen puolesta puhuessaan.

Hedonistinen Ich komme keskittyy omaan nautintoon. Sen ympärillä oleva poliittinen sanoma on samaa helppoa popfeminismiä, jota Vikman on toistanut jo monta vuotta: jokainen saa olla juuri sellainen kuin on. Harva tästä sanomasta on varmaan eri mieltä.

Vikmanin laulussa ei toisin sanoen ollut mitään uutta tai sellaista, jota ei jo vuosikymmeniä sitten olisi laulettu. Silti Vikmanin hahmo oli monille liikaa ja vastustaminen toimi myös Vikmanin sanoman eduksi. Israelin jälkeen Vikman olisi ollut suosikkini voittajaksi. Silloin oltaisiin nähty, olisivatko suomalaiset olleet ensimmäistä kertaa pettyneitä voittaessaan Ruotsin. Kun miehet hassuttelevat saunomisella, se on sympaattista, mutta jos nainen ratsastaa tulta syöksevän mikrofonin päällä, se on mautonta. KAJ olisi varmasti saanut halutessaan heilutella vaikka grillimakkaroita haarojen välissä.

Tässä nykyisessä moraalimössön ajassa monet vaativat eri standardeihin perustuen popartisteilta milloin mitäkin, kuten poliittista asiantuntijuutta. Sosiaalisessa mediassa ihmiset suuntasivat avoimia kirjeitä Vikmanille sekä laulun tehneille Jori ja Christel Roosbergille viisujen boikotoinnin puolesta. Pohjimmiltaan kirjeet oli suunnattu kirjoittajille itselleen sekä heidän seuraajilleen. En nähnyt kuitenkaan suomalaisyhtye KAJ’lle suunnattuja kannanottoja. Olivatko he kilpailussa jotenkin eri asialla?

Kuten KAJ, myös Vikman tiimeineen oli Euroviisuissa osallistumassa laulukilpailuun. Hakemassa menestystä, ei taistelemassa Gazan puolesta. Se taistelu käydään valitettavasti ihan muualla, oikeilla tappavilla aseilla ja kaukana sosiaalisen median kiiltoviestinnästä.

ISRAELIN saama äänivyöry yleisöltä oli poikkeuksellinen. Israel myös kampanjoi poikkeuksellisen aggressiivisesti ihmisiä äänestämään. Tällä eleellä Israel teki viisuareenasta mitä poliittisimman näyttämön toukokuisena lauantai-iltana. Itse biisi ei todellakaan ole yleisön keskuudessa niin suosittu, mitä äänistä voisi päätellä.

Israel sai yleisöltä pisteitä 297, kun viisut voittanut Itävalta sai vain 178. Turkulainen Meri Virta kertoi Ylen haastattelussa äänestäneensä Israelia viisi kertaa protestin vuoksi. “Minua ärsyttävät Palestiina-protestit, joten halusin äänestää niitä vastaan. En myöskään pidä puheesta Israelin ulossulkemisesta kisoista”, Virta sanoi.

En usko, että Virta oli mielipiteessään yksin. En myöskään usko, että kukaan sydämensä pohjasta kannattaa viattomien siviilien tappamista. Mutta tässä ajassa protestointi voi ärsyttää ihmisiä niin paljon, että tärkeintä on vain olla sitä vastaan. Tiellä istuvat elokapinalaiset ärsyttävät, vaikka tuskin kukaan on sitä mieltä, että luonto ansaitsee tuhoutua. Jopa Pride-marssi ärsyttää, vaikka tasa-arvo ei ole keneltäkään pois.

Ihmiset suhtautuvat protestointiin ja mielipiteiden ilmaisuun nykyään helposti niin kuin ne olisivat ehdotuksia ainoasta oikeasta tavasta. Harva pitää siitä, että heille sanellaan ulkopuolelta, miten tulee toimia. Moni myös kokee, että heidän maailmankuvansa ja ideologiansa tulee haastetuksi. Sellainen helposti loukkaa ja horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Vaikeiden tunteiden käsittely tuntuukin olevan nykyihmiselle ylivoimaista.

Harva myöskään haluaa tulla canceloiduksi ja ulossuljetuksi yhteisöistä. Siksi ihmisillä on myös kiire olla moraalisesti oikealla puolella. Silloin menee myös helposti yli, kuten vaatimuksissa saada sisältövaroituksia kirjoihin yliopistolla. Tuskin nämä ihmiset ovat oikeasti kyvyttömiä lukemaan fiktiota, jossa on väkivaltaa. He luovat identiteettiä näennäisen edistyksen avulla.

MIELESTÄNI tässäkin lainauksessa Janne Saarikivi sivaltaa osuvasti länsimaisen arvoyhteisön kompastelua omaan mahdottomuuteensa: ”Perinteinen ihmistyyppi, joka yhä elää maailman marginaaleissa, sitoutuu paikkaan, perheeseen ja sukuun. Se ei lähde mylläämään maata aina uusilla teknologioilla ja ideologioilla. Me länsimaiset ihmiset taas olemme ekstremistejä. Olemme varmoja teknologiamme, edistyksemme, kapitalismimme ja moraalimme ylemmyydestä kuin mitkäkin jihadistit.”

Cancel-kulttuurissa monia ärsyttää ulossulkeminen. Usein se onkin vain hyvin helppo ja yksinkertainen ratkaisu suurempaan ja monimutkaisempaan ongelmaan, jonka ratkomisen syvemmät mekaniikat voi sulkea pois mielestä cancel-kirveellä. One Morning Leftin Puppy vaikutti olevan UMK-biiseistä suosituin ja viraalein ennen yhtyeen hajoamista ja cancelointia. Olin melko varma sen voitosta. Kuka muuten enää edes muistaa koko biisiä? Se vaiettiin kuoliaaksi parissa päivässä ja kaikki alkoivat puhua Vikmanista.

Entä jos Israel olisi suljettu ulos ja canceloitu viisuista, mitä sitten? Olisivatko boikottia vaatineet protestoijat istuneet tyytyväisinä katsomassa viisuja mahaa taputellen: nyt on hyvä. Israel canceloitu, nyt voi vallita jälleen hiljaisuus.

Samaan aikaan Israelin sotatoimissa tai Suomen ja Israelin välisessä asekaupassa tuskin olisi tapahtunut mitään muutosta. Jos Benjamin Netanjahu haluaa pommittaa koko kaistaleen maan tasalle ja ottaa Gazan itselleen, miten sellaisen vihamielisen asenteen voi muuttaa?

Israelin ulossulkeminen viisuista ei olisi muuttanut mitään, mutta olisimme saaneet siirrettyä syrjään omia vaikeita tunteitamme Euroviisuihin liittyen. Kuten häpeää siitä, että Eurooppa arvoyhteisönä ei ole ihan niin edistyksellinen kuin olemme ajatelleet. Sensuurilla ja moraalisen kompassin oikomisella emme voi muuttaa historiaa. Gazalaisten tappaminen ja pakkosiirto on lopulta osa samaa kolonialismin ja väkivallan jatkumoa, jonka pohjalta länsimainen arvoyhteisö on luotu. Tulevaisuuden inhottavaa historiaa luodaan silmiemme edessä koko ajan.

JO vuosien ajan toukokuussa Eurooppa-päivän perinteeni on ollut kuunnella Tanjalotta Räikän kappale Huominen Eurooppa. Räikkä osallistui Gösta Sundqvistin tekemällä dystooppisella laululla Euroviisujen karsintoihin vuonna 1989.

Unohtunut helmi on hieno osoitus siitä, miten suomalainen disko oli 1980-luvulla Kylmän sodan aikaan usein hyvin kantaaottavaa, vaikka rocklehdistön aikakaudella genre typistettiin pinnalliseksi hötöksi, joka vie oikean soittamisen pois musiikista.

Räikän kappale on tuntunut viime vuosina hyvin ajankohtaiselta: se on kuin peili länsimaisen arvoyhteisön edessä. En ihmettele miksei se päässyt kisoihin aikanaan. Laulu ei ole iloluontoinen. Siinä Räikkä laulaa sodan kauhuista, viimeisistä auringonlaskuista ja kertosäe huipentuu sanoihin: ”Kenties huomenna ei ole Eurooppaa / Eikä maailmaa / Silti rakkaus elämään ei kuolla saa / Jos se kuolla saa / Minä häpeäisin.”