Essee: Miksi kiinnostua lantusta?

Kävely kirpeässä ja harmaassa pakkassäässä tuntuu vaellukselta, vaikka matka ei ole pitkä. Reitti Tampereen ydinkeskustasta Hämeenpuiston läpi kohti Sara Hildénin taidemuseota kulkee niin pastellinsävyisten kivitalojen kuin kohoavien betonihirmujen ohitse.

Miksi ihmiset vaeltavat? Yleensä tavoitteena on kokemus, jolla he haluavat täydellistää itsensä. Jotkut etsivät kultaa, toiset kaupungin parasta pastaravintolaa. Jotkut vaeltavat löytääkseen hiljaisuuden.

Joskus hiljentymiseen tarvitsee mestarin.

Pentti Kaskipuro (1930–2010) oli kotimaisen taidegrafiikan pioneeri, joka tunnetaan parhaiten keittiöaiheisista asetelmistaan. Hän oli pitkälti itseoppinut taiteilija, josta tuli opettaja. Kaskipuroa kutsuttiin myös nimellä Mestari K.

Sara Hildénin taidemuseolla on tämän maan leveimmät hartiat kattavan Kaskipuron näyttelyn kokoamiseen. Hildén alkoi kerätä Kaskipuroa vuonna 1966. Vuoteen 1980 mennessä hän oli hankkinut yli kuusikymmentä Kaskipuron työtä.

Hildénin kuoleman jälkeen Sara Hildénin Säätiö on hankkinut kokoelmiinsa lisää teoksia. Vuonna 2005 säätiön kokoelmaan tuli Kaskipuron koko arkistovedoskokoelma, eli yksi esimerkkivedos jokaisesta teoksesta.

Kaskipuro kuoli vuonna 2010. Hän oli testamentannut Sara Hildénin Säätiölle koko taiteellisen jäämistönsä, jonka myötä kokoelmaan tuli 1 400 teosta lisää. Nykyään kokoelmaan kuuluu yli 2 000 Kaskipuron vedosta. Kelpaahan siitä näyttelyn järjestää.

Sara Hildénin betonisen arkaainen taidemuseo sopii Kaskipuron näyttämöksi täydellisesti. Näyttelytilat eivät turhia pröystäile. Perillä odottaa kaivattu Mestarin hiljaisuus.

MITÄ hiljaisuus on? Hiljentyminen on sisäänkirjoitettu asetelmien genreen, mutta Kaskipuron yhteydessä se on mielestäni rauhaa ja mietiskelyä, jota välitetään eteenpäin. Yhteinen kokemus.

Kaskipuron hiljaisuus puhuu ja pyrkii dialogiin kokijan kanssa sen sijaan, että taide kääntyisi sisäänpäin tyytyväisenä omaan täydellisyyteensä – kuten käy mielestäni monien briljeeraavien asetelmien kohdalla. Tai puhumattakaan vaikka Anselm Kieferin massiivisesta tekstuurimässäilystä, vaikka usein hienoja teoksia ovatkin!

Kuten Sara Hildénin taidemuseon entinen johtaja Päivi Loimaala kirjoittaa näyttelyn yhteydessä julkaistussa artikkelissaan Kaskipuron hiljaisuudesta: ”Hiljaisuus on Kaskipuron asetelmassa vielä syvempää kuin itse genreen sisältyvä hiljaisuuden käsite. Se on niin voimakkaasti läsnä hänen teoksissaan, että saa ikään kuin tahtomattaan katsojan reagoimaan.”

Omalla vaelluksellani näen hyvin konkreettisesti, miten Kaskipuron asetelmien hiljaisuus suorastaan provosoi tässä ajassa monen näyttelyvieraan katsetta. 2020-lukulaisessa runsaudenpulassa ja ärsyketulvassa lanttuaiheinen grafiikka muuttuu suorastaan vallankumoukselliseksi.

On lauantai, vilkas museopäivä. Kuulen usean ihmisen suusta ihmettelyä ja naureskelua, miksi tässä teoksessa on vain lanttu. Humanismi on runsaassa 500 vuodessa lyönyt läpi sen verran mukavasti, että muotokuvan yhteydessä samaa kysymystä ei esitetä: miksi tässä on vain ihminen.

Suomalaiset ovat aina arvostaneet kovaa työntekoa. Kaskipuron teoksissa on paljon pikkutarkkaa ja aikaa vaativaa työtä. Mutta joiltain tämä työ näyttää hukkuvan aiheiden ja niiden yksinkertaisuuden alle.

Ropografia viittaa asetelmissa näennäisesti merkityksettömään aiheeseen, kun taas megalografia kuvaa mytologioiden kaltaisia suurtarinoita taidehistorioitsija Charles Sterlingin termien mukaisesti.

Mitättömiltä vaikuttavat aiheet ovat Kaskipurolta silmänisku, joka luo taidenäyttelyssä herkullisen asetelman. Kaskipuro jopa heittää katsojalle pienen hiljaisuuden haasteen. Kovaa työtä ja harjoittelua vaativa tekniikka yhdistyy näennäisesti mitättömiin ja arkisiin aiheisiin, jotka vaativat pysähtymistä ja dialogiin asettumista. Miksi mennä museoon katsomaan lanttuja?

Kysymys on sinänsä hyvä.

PENTTI Kaskipuro syntyi vuonna 1930 kuusilapsiseen työläisperheeseen. Jatkosodan aikaan hänet lähetettiin Ruotsiin, jossa hän innostui taiteesta ja piirtämisestä. Ruotsin-vuosien jälkeen hän pyrki opiskelemaan taidetta, mutta ei päässyt.

Kaskipuro alkoi opiskella grafiikan tekemistä itsenäisesti ja työskenteli ikkunasomistajana. Hänellä oli yksityisiä opettajia ja koulussa hän opiskeli taidegrafiikkaa vain yhden kevätlukukauden verran.

Kaskipuron taidegraafikon ura alkoi viivasyövytyksillä. Myöhemmin vakiintunut akvatinta ja kuivaneula on hänen tunnetuin tekniikkansa.

Sara Hildénin näyttely etenee tutun kronologisesti. Kahteen kerrokseen levittäytyy taiteilijan koko ura.

Ensimmäisessä salissa Esteetikon muotokuva (1961) on Kaskipuron omakuva ja koko näyttelyn lukuavain. Näyttely kertoo huippuunsa hiotun ja hillityn estetiikan tarinaa: viivan, valon ja varjon tutkimista yksinkertaisilla aiheilla.

Jo varhaiset 1950-luvun teokset ovat kuin kokeneemman tekijän viivaa. Niissä Kaskipuro ei ole kuitenkaan vielä löytänyt pääaihettaan eli keittiön vaatimattomia jokapäiväisiä hetkiä. Varhaiset teokset näyttävät nuoren taiteilijan pikemminkin etsimässä. Hän toisintaa šakinpelaajien kaltaisia klassikkoaiheita, tutkii Helsingin ja Vantaan välisellä työmatkalla näkemiään karuja kallioita tai teollisuusmaisemia.

Sodanjälkeisessä modernismissa kauneus oli tärkeää. Kaskipuron aiheet eivät useinkaan edustaneet konventionaalista kauneutta. Töissä näkyy laajalti vaikutteita alkaen klassisesta hollantilaisesta asetelmataiteesta moderneihin tulkintoihin saakka. Asetelmiaan Kaskipuro pelkisti vielä italialaista Giorgio Morandia enemmän. Myös 1950- ja 1960-luvulle tyypilliset geometriset muodot sekä hienoiset kubistiset vaikutteet olivat läsnä.

Mustavalkoisessa estetiikassa näkyy ruotsalaisen Axel Fridellin vaikutus. Heidän töissään on samankaltaista rauhaa ja pysähtyneisyyttä. Surrealismia sisältävissä teoksissa näkyy puolestaan belgialaisen René Magritten tai italialaisen Giorgio de Chiricon vaikutus. Viimeksi mainitulta on peräisin useissa teoksissa näkyvä perspektiivi, jossa taivaalla on iso pinta-ala suhteessa muuhun ainekseen. Se luo kuvaan surrealistisen ja painostavan ilmapiirin. Magritten peruja on yllättävä toismaailmallisuus, kuten kuin avaruudessa kelluvat sileät makkarat.

Kaskipuron oma vaikutus kotimaiseen taidegrafiikkaan on merkittävä. Hän synnytti kokonaisen koulukunnan, johon kuuluvat esimerkiksi Esa Riippa ja Outi Heiskanen. Kaskipuron vaikutus suomalaiseen taidegrafiikkaan näkyy edelleen myös nuoremman sukupolven tekijöissä.

Itseoppineen ja sodan eläneen työläistausta näkyi Kaskipuron töissä uran loppuun saakka. 1960-luvun alussa Kaskipuro löysi pääaiheensa keittiöstä ajan informalismia ja liiallista kosmisuutta vasten. Ihmiset alkoivat jäädä hänen töissään taka-alalle ja tilalle tulivat asetelmat juureksineen. Ihmisiä hän kuvasi enää lähinnä surrealistissa töissä, joissa ihmisen rooli oli korostetun pieni ja todellisuudesta etäännytetty.

Näissä teoksissa ihminen näytetään epätoivoisena mutta sympaattisena. Kaskipuron teokset eivät ole kyynisiä, vaan poikkeuksetta hyvin lämpimiä – silloinkin, kun ne tutkivat esimerkiksi valtaa. Vierekkäin ripustetut Kallio II (1978) ja Paketoitu monumentti (1977) näyttävät, kun ihminen antaa uskonsa jollekin itseään suuremmalle. Samaan aikaan katsoja on tietoinen koko asetelman melankolisesta koomisuudesta. Joissain teoksissa ihminen on samankokoinen kuin kuollut kala tai tuubi.

MIKSI siis tosiaan mennä museoon katsomaan lanttuja? Jos haluaa nähdä ihmisen, niin monissa Kaskipuron töissä ne tulevat läsnäoleviksi nimenomaan olemalla poissa. Teoksessa Sisäkuva (1975) näkyy sateenvarjo, tuoli ja käsine. Ne eivät ole osa luontoa, vaan keinotekoista ja jollekin kuuluvaa.

Kirjailija Fernando Pessoa kirjoitti Levottomuuden kirjassa, että ympäristö on esineen sielu. Tästä lyyrisestä ajatuksesta käsin on hyvä lähestyä Kaskipuron niin ikään lyyrisiä ja meditatiivisia teoksia.

Millainen on esimerkiksi ympäristön sielu teoksessa Keskiolutta vuodelta 1969? Teoksessa näkyy pöytä, kuusi avattua keskiolutpulloa ja irtokäsi tai käsine, joka näyttää lannistuneelta ja luovuttaneelta. Sitä voi tulkita tietenkin monin tavoin. Yksi on nähdä se alkoholismin kuvauksena. Voi myös olla, että ilta vain vähän venähti.

Teoksen kylkeen sopii esimerkiksi M.A. Nummisen hirtehinen keskiolutaiheinen laulu ”Se on tämä käden liike”. Keskiolutta nauttiessa kädelle tulee oma tahto. Kaskipuron teoksessa tämä käsi on lässähtänyt ja sammunut pöydälle.

Aiheiden puolesta asetelmia voi lukea usein luokkakuvauksina. Runsaat asetelmat puhuvat usein vaurauden, hedelmällisyyden ja kaikkivoipaisuuden kieltä. Kaskipuron asetelmat kaikkea muuta.

Kaskipuron teokset ovat arkaaisuudessaan korostetun skandinaavisia ja slaavilaisia, jopa karikatyyrisiä ja humoristisia. Keittiönpöydällä saattaa olla vain lantun pala, jonka muutamat harottavat karvat ovat kuin huolimaton kalju kuontalo. Hädin tuskin mikään hedelmällisyyden symboli, myyttinen sankaritarina tai Jumalan kuva.

Teosten ainekset ovat myös halpoja. Karuja kotimaisia aineksia vailla eksoottista viehätystä. Purjoa, makkaraa, sipulia, perunaa, kananmunia, leipää. Joskus ne ovat kuin omistajansa hylkäämiä. Kaskipuron töissä perunat usein jo itävät.

On myös sopivaa, että Kaskipuron työt ovat yhä myös pienituloisten ulottuvilla. Kehystetty vedos Kaskipuron grafiikkaa irtoa huutokaupassa helposti satasella. Uskon, että Kaskipuro olisi tilanteeseen tyytyväinen. Joskin havaittavissa on, että jotkut myyjät yrittävät nyt uuden näyttelyn verukkeella nostaa hintoja.

VAIKKA Kaskipuron asetelmissa on vaikutteita klassisista hollantilaisista asetelmamaalauksista, niiden eetos on moderni. Niissä yhdistyvät teknisyys ja kokeilevuus – tähtäimenä vaikkapa täydellinen sieni – mutta myös vertauskuvallisuus.

Kuiva lanttu (1993) on mielettömän koskettava teos. Kronologisesti kulkevan näyttelyn loppupuolella teosta tulkitsee elämän symbolina. Se kuluu ja kuluttaa, rypistää ja rutistaa.

Mitään ylimääräistä Kaskipuron proosallisissa kompositioissa ei ole. Ne viiltävät kuin terävin japanilainen kirjallisuus.

Nykyisessä ärsykkeiden tulvassa Kaskipuron teokset suorastaan härnäävät hiljaisuudellaan. Myönnän, että itselläni on hyvinkin usein vaikeuksia rauhoittua ja rentoutua yhden asian äärelle, mutta Kaskipuron teosten äärellä löydän usein rauhan ja mieltä tyynnyttävät kysymykset.

Taiteessa hiljaisuus voi puhua lujaa. René Magritten maalauksessa La force des choses (1958) on aina ollut jotain rauhoittavaa. Patonki ja lasi leijuvat ilmassa.

Miten mukava onkaan katsoa Kaskipuron makkaraa, joka on Magritten hengessä kuin laskeutunut Kuun pinnalle omalla makkarasukkulallaan. Entä miten suolakurkkujen pinnan voi jäljentää noin taitavasti? Ruislimppu on totisesti kiinnostavampi kuin patonki. Mitä järkeä on oikeastaan kuvata mitään muuta kuin erilaisia sipuleita?

Kaskipuron työt ovat pitkälti tutkielmia valosta. Taiteilijoissa hän on osa suomalaisten minimalistien joukkoa, johon luen esimerkiksi musiikin puolelta Mika Vainion (1963–2017). Myös Vainio tutki koko uransa ajan valoa ja varjoa, teki kokeiluja niiden välisellä suhteella, antoi hiljaisuudelle tilan myös puhua. Hänen viimeiseksi jääneen albumin Sysivalon (2025) materiaali on kuin tutkielmia tilasta, toisin sanoen liikkumista valon ja varjon suhteen välillä.

Pelkistäminen on sisäänkirjoitettu skandinaavisen taiteen sieluun. 2020-luvun runsaudenpulassa Kaskipuron grafiikka herkistää sillä, miten vähään voi tyytyä.

Elämän ja ulkonäön optimointiin keskittyvässä ajassa hiljaisuus on vaativa olosuhde, johon kuivan lantun kohtaaminen ei useinkaan sovi. Hiljaisuus on halvinta luksusta, johon ei ole varaa.

Hiljaisuus on kokemus, joka vaatii aikaa toteutuakseen. Hiljaisuutta ei voi kokea ohimennen. Vuonna 1982 julkaistussa Kaskipuron taidekirjassa professori Seppo Niinivaara kirjoitti: ”Ajattelen, että Kaskipuron asetelmat ovat sellaisia mietiskelykuvia, eräänlaisia mandaloita, että niitä pitäisi voida katsella yhtä kerrallaan ja jokaista hyvän aikaa.”

Ehkä siksi vaellan museossa sulkemisaikaan saakka. Sitten pitää päättää, mitä teosta katsoa viimeiseksi, mihin tunnelmaan haluaa jäädä. Valitsen ruislimpun ja haaveilen sen karheasta pinnasta.

Kaskipuron taide on antiteesi elämälle, jossa on pakko täyttää kahvihuoneen hiljaisuus viheltämällä. Sen sijaan: Kuppi lojuu pöydällä. Kahvi tippuu. Kohta se on valmis.