Essee: Michel Houellebecq – oikealla mutta ulkopuolella ideologisessa sodassa

Suuri joukko ranskalaisia kirjailijoita nousi tänä keväänä taisteluun taantumusta vastaan.

Kasvot taantumukselle antoi konservatiivinen miljardööri Vincent Bolloré. Kirjailijat syyttivät Bollorén mediaimperiumia Vivendiä äärioikeistolaisen sanoman kaiuttamisesta.

Vivendi omistaa Ranskan suurimman kirjojen julkaisijan ja jakelijan Hachette Livren, joka puolestaan vaikuttaa Fayardin ja Grasset’n kaltaisten tunnettujen kustantamoiden sekä Relay-kirjakauppaketjun taustalla.

Huhtikuun puolivälissä julkaistussa avoimessa kirjeessä kirjailijat julistivat, etteivät suostu pelinappuloiksi autoritaarisuutta edistävään ideologiseen sotaan. Ensimmäisessä aallossa allekirjoittajia oli yli sata, myöhemmin mukaan liittyi lisää.

Kirjailijoiden esittämät syytökset eivät ole tuulesta temmattuja. Bollorén hallitsemat televisio- ja radiokanavat sekä sanomalehdet ovat kallistuneet vahvasti oikealle. 

Oikeistokallistuma alkaa näkyä myös kustantamoissa. Fayardin julkaisuohjelman kärkinimiin kuuluvat Kansallisen liittouman tähtipoliitikko Jordan Bardella ja patavanhoillinen esseisti Éric Zemmour.

TAANTUMUSTA vastaan nousseiden kirjailijoiden joukossa on monia suomalaisille lukijoille tunnettuja nimiä: Frédéric Beigbeder, Virginie Despentes, Vanessa Springora, Laurent Binet, Emmanuel Carrére.

Ketään tuskin yllätti, että Michel Houellebecq loisti poissaolollaan. Hän ei ole innostunut kulttuuriväen hellimistä liberaaleista ja vasemmistolaisista arvoista.

Sananvapauden suurimpana uhkana Houellebecq pitää vasemmiston harjoittamaa sensuurimentaliteettia, ei oikeistolaista mediavaltaa. Hän väitti Interventions-kirjaan painetussa Christian Authierin haastattelussa, että Nietzschen, Schopenhauerin ja Spinozan kaltaisten ajattelijoiden tekstejä ei hyväksyttäisi nykypäivänä, koska ne koettaisiin poliittisesti ongelmallisiksi.

Romaaneissaan Houellebecq käyttää ironian, satiirin, parodian ja pilkan kaltaisia etäännyttäviä tyylikeinoja, mutta lehtiin kirjoittamissaan esseissä hän ilmaisee poliittisia kantojaan suorasanaisemmin, vaikka väittää, ettei oikeastaan jaksa seurata yhteiskunnallista keskustelua.

Houellebecqin paljastavimpiin poliittisiin teksteihin kuuluu essee, jonka hän julkaisi Harper’s Magazinessa Donald Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella.

Sen otsikko oli tarkoituksellisen provosoiva: ”Donald Trump on hyvä presidentti”. 

Trumpin politiikan tai hänen persoonansa analyysinä essee ei ole kiinnostava. Houellebecq luonnehtii Trumpia vastenmieliseksi henkilöksi, mutta väittää, että presidenttinä hän tekee hyvää niin Yhdysvalloille kuin maailmalle.

Vaikka Houellebecq on tarkastelevinaan Trumpia poliittisena toimijana, essee on pohjimmiltaan esitys siitä, minkälainen politiikka Houellebecqia itseään miellyttää ja minkälainen ei. Näkemykset tulevat hyvin lähelle Ranskan äärioikeistoa. 

Houellebecqilla ei olisi hädän päivää, vaikka Bollorén mediaimperiumi vahvistaisi entisestään otetaan maan kulttuuritarjonnasta.

”EUROOPPA on tyhmä idea, joka muuttui painajaiseksi, mutta lopulta heräämme siitä”, Houellebecq kirjoittaa esseessään. 

Hän toivoo, että globalistinen EU hajoaa, ja uskoo, että nationalismia, protektionismia ja liberalismin vastaisuutta levittävä Trumpin Yhdysvallat edistää toiveen toteutumista.

Venäjään Houellebecq suhtautuu myötämielisesti, ja kiittelee Trumpia siitä, että tämä kohtelee Vladimir Putinia arvostavasti. Esseen Venäjää käsittelevään kohtaan kätkeytyy Houellebecqin poliittisen ajattelun syvin ulottuvuus. 

Kun Houellebecq kirjoittaa toivovansa ekumeenista yhteyttä eurooppalaisten katolilaisten ja venäläisten ortodoksien välillä, hän ei tarkoita satunnaista kirkkojen välistä puuhastelua, vaan läntisen sivilisaation kristillisen arvoytimen elvyttämistä. Houellebecqin ajatukset kiinnittyvät kristinuskon vanhoilliseen ja patriarkaaliseen linjaan, joka korostaa perinteisiä hierarkioita tasa-arvoisuuden kustannuksella. 

Houellebecqin tuotannon lävistää käsitys modernisaation turmiollisuudesta. Modernisaatio tappoi uskonnolliset ja maalliset traditiot ja jätti jäljelle pelkkiä taloudellisia haluja ja seksuaalisia pyyteitä.

Yhteiskunnassa, jossa mikään ei ole pyhää, kaikki muuttuvat paheidensa orjiksi.

HOUELLEBECQIN läpimurtoromaani Alkeishiukkaset (suom. Ville Keynäs) on raivokas hyökkäys 1960-lukulaisia radikaaleja vastaan. 

Hippisukupolvi julisti vastustavansa kapitalismia, mutta halusi kapitalismin tavoin raivata pois yksilöä sitovat pidäkkeet ja juutalaiskristilliset moraaliarvot.

Alkeishiukkaset haikailee esimoderniin kristilliseen maailmaan, joka korosti vahvoja perhesiteitä, harrasta uskonnollisuutta, jyrkkiä valtarakenteita ja kiintymystä kotiseutuun.

Romaanin kertojan mukaan perhe ja avioliitto edustivat kristillisen yhteisöllisyyden viimeistä saareketta liberaalissa yhteiskunnassa: ”Seksuaalinen vapautuminen johti noiden yhteisöllisten välimuotojen tuhoutumiseen, jotka viimeisinä erottivat yksilön markkinavoimista.”

Hippien ja kapitalistien jäljiltä olemme pikemminkin omaa mielihyväämme maksimoivia kuluttajia kuin kulttuuriperintöömme kiinnittyneitä kansalaisia. 

Tai kuten Houellebecq ilmaisee asian Authierin haastattelussa: läntinen maailma ei sovellu inhimilliseen elämään, vaan ainoastaan rahantekoon.

AATEHISTORIOITSIJA Georgios Varouxakis nostaa Houellebecqin merkittävien lännen lopun teoreetikkojen joukkoon viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan The West: The History of an Idea.

Varouxakis kiistää vakiintuneen näkemyksen, jonka mukaan lännen idea syntyi 1800-luvun lopussa palvelemaan brittiläisen siirtomaavallan etuja. Lännen ideaa loivat ennen muuta ranskalaiset ja saksalaiset ajattelijat, heistä tärkeimpänä Auguste Comte.

Comte ja hänen hengenheimolaisensa kavahtivat Venäjää, koska pitivät sitä valloitushaluisena sotilasmahtina. Vaikka Venäjä nojautui kristinuskoon, se edusti itäistä toiseutta, lännen vastakohtaa.

Länttä Comte piti sairaana syntyneenä, koska sitä luonnehti muissa kulttuuripiireissä tuntematon oman menneisyyden halveksunta.

Varouxakis väittää, että lännen ideaa ovat alusta saakka määrittäneet Venäjän pelko ja sisäisen rappeutumisen uhka. 

Houellebecq pitää ortodoksista Venäjää esikuvallisena ja vie länteen kohdistuvan kritiikin äärimmilleen. Varouxakis huomauttaa, että Houellebecqin kulttuuripessimismi ei typisty 1960-luvun radikaalien kritiikkiin, vaan edustaa painokasta vastalausetta koko valistuksen perinnölle. 

Valistus lupasi vapauttaa ihmiset itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta, ja nosti ihanteekseen itsenäisen subjektin, joka ei anna auktoriteettien ja traditioiden määrittää ajatteluaan.

Houellebecq tyrmää tämän ilosanoman. Vapaus johtaa pakkomielteisiin: rahan, seksin, elämysten himoon. Nälkään, joka ei lähde syömällä. 

Vastalääkkeeksi tepsii vain uskonnon elvyttäminen ja kristillisiin arvoihin perustuva poliittinen järjestys. Ihmiset kaipaavat enemmän vakautta kuin vapautta.

ISLAM on paitsi ranskalaisen myös ylisemmin länsimaisen äärioikeiston perivihollinen. 

Houellebecqin teksteistä ja haastatteluista voisi vähäisellä vaivalla kaivaa ajatuksia, jotka sopisivat oikeistopopulististen kansanedustajien suuhun niin Ranskassa kuin Suomessa. Ehkä niistä koostaisi myös iskulausekirjan Bollorén mediaimperiumin kustannettavaksi.

Oikeus nautintoon -romaanissa (suom. Ville Keynäs) päähenkilö Michel kuuntelee, kuinka egyptiläinen biokemisti ja jordanialainen pankkiiri maanaavat islamin alimpaan helvettiin. Islamin kaltainen ääliömäinen uskonto on voinut syntyä vain viheliäisessä erämaassa.

Myöhemmin muslimiterroristit tappavat Michelin rakastetun, ja hän vajoaa hyytävään kostonhimoon: ”Joka kerta kun kuulin että palestiinalainen terroristi, lapsi tai raskaana oleva nainen oli ammuttu hengiltä Gazan alueella, värähdin riemusta ajatellessani, että taas on yksi muslimi vähemmän.”

Romaanin ilmestymisen aikoihin Houellebecq solvasi haastattelussa islamia maailman typerimmäksi uskonnoksi. Hän joutui oikeuden eteen, mutta selvisi ilman tuomiota.

OIKEISTORADIKAALIEN ajattelussa islamilla on kaksoisluonto: se on toisaalta koomisen takapajuinen ja toisaalta uhkaavan voimakas. Välillä sitä pilkataan, välillä demonisoidaan.

Yhdysvaltalainen konservatiivinen esseisti Christopher Caldwell on kuvannut liberaalia länttä itseään epäileväksi ja sisäisesti hajanaiseksi ja vastaavasti islamilaista maailmaa itseensä luottavaksi ja sisäisesti yhtenäiseksi.

Islamin kaksoisluonto on esillä myös Houellebecqin romaaneissa. Toisinaan hän kuvaa muslimimiehiä länsimaisissa iloissa, toisinaan terroristisissa puuhissa Allahin nimissä. 

Alistuminen (suom. Lotta Toivanen) tuo kuvaukseen uudenlaisen näkökulman. Islam ei näyttäydy Houellebecqille enää pelkän pilkan tai pelon kohteena, vaan hän osoittaa myös ihailua.

Houellebecqin arvostelijat rinnastivat Alistumisen Eurabia-kirjallisuuteen, koska romaanissa muslimipuolue voittaa presidentinvaalit ja luotsaa Ranskan uudenlaiseen komentoon. 

Maa islamilaistetaan, naiset määrätään käyttämään huivia ja jäämään pois töistä, miehet ottavat paikkansa perheen päänä ja heille sallitaan moniavioisuus. Avoin yhteiskunta ajetaan alas, vapaus minimoidaan, turvallisuus maksimoidaan.

Romaanin päähenkilö François on henkisesti väsähtänyt hahmo, joka välittää enemmän mulkustaan kuin ihmiskunnasta. Paremmat ajat kuitenkin koittavat, kun François hyväksyy uuden järjestyksen ja kääntyy islamiin. Elämä saa taas merkitystä ja mielekkyyttä. 

Alistuminen ei ole poliittinen dystopia, vaan pikemminkin käänteinen haavekuva. Islam onnistuu siinä, mihin liberaali länsi ei kykene – islamilla on voimaa palauttaa esimoderni uskontoon perustuva järjestys. 

KRIITTISET äänet väittävät, että Houellebecq tuo vaaralliset äärioikeistolaiset ajatukset takaisin ranskalaiseen kirjallisuuteen. 

On totta, että hänen tuotannossaan voi kuulla kaikuja Louis-Ferdinand Célinen ja Pierre Drieu La Rochellen kaltaisilta Ranskan kirjallisuushistorian pimeän puolen edustajilta. Samaa liberalismin halveksuntaa, samaa edistyksen epäilyä.

Mutta kuuluuko Houellebecq taantumuksellisten puolelle siinä autoritaarisuutta edistävässä ideologisessa sodassa, jonka Bolloréa vastustavat kirjailijat väittävät olevan meneillään?

Ei kuulu, hän kuuluu ulkopuolelle.

Houellebecqin romaanit eivät ole äärioikeistolaisuuden puolustuspuheita, vaan ne kuvaavat romaanitaiteen keinoin läntisen maailman merkityskatoa, joka altistaa niin populismille kuin hedonismille.

ALKEISHIUKKASTEN toinen päähenkilö Bruno harkitsee ryhtymistä Kansallisen liittouman kannattajaksi, mutta luopuu ajatuksesta, kun tajuaa, että äärioikeistolaisissa piireissä ei ole naisia, tai jos on, he ovat kiinnostuneita vain laskuvarjojääkäreistä. 

Erotomaani Bruno valitsee populismin sijasta hedonismin. Niin tekee moni muukin Houellebecqin romaanihenkilöistä. Merkityskadosta he eivät vapaudu, valitsivat kummin tahansa. Lääke voimistaa tautia.

Esikuvansa Balzacin tavoin Houellebecq havainnoi yhteiskuntaa yhdistämällä kirjallisen ja sosiologisen mielikuvituksen. Se tuo hänen romaaneihinsa tarkkuutta ja särmikkyyttä, joka viehättää myös vasemmistolaisia lukijoita. 

Kiinnostavaa Alkeishiukkasten ja Alistumisen kaltaisissa romaaneissa on diagnoosi. Hoito-ohjeet voi unohtaa, ellei paluu esimoderniin järjestykseen innosta.

Oikeistopuhuri, jota vastaan ranskalaiset kirjailijat osoittavat mieltään, ei ole noussut tyhjästä. Harva kirjailija on kuvannut sen syntymekanismeja yhtä ansiokkaasti kuin Houellebecq omasta kammiostaan.