Essee: Lukemisen ystävät pilasivat kirjallisuuden – ja seksikkyyden

Olen joutunut samaan tilanteeseen lukemattomia kertoja. Uskon, että moni julkisella paikalla kirjaa – siis kirjaa! – lukeva ihminen joutuu siihen. Tuntematon ihminen kysyy alentuvaan äänensävyyn, mitä luen.

Kirjallisuuskeskustelu ei ala, koska kirja ei sano hänelle mitään. Sen sijaan kanssakeskustelija kehuu, miten hienoa on vielä nähdä jonkun lukevan – ihan oikeaa kirjaa!

Kukaan ei koskaan ole sanonut, että lukemiseni on seksikästä. Syitä voi olla ainakin kolme.

Ensinnäkään minä en välttämättä ole kovin seksikäs, kun olen kumartuneena kirjani ääreen, ähisen innosta tai vaivannäöstä, ja asentoni paljastaa kahdelta rintamalta, päälaelta ja hiusrajasta, etenevän kaljuuntumisen. Naapuripöydässä luultavimmin huokaillaan Pedro Pascalin somekuville, ei sivuprofiililleni.

Toiseksi ihmisten seksikkyyttä ei ole tapana kommentoida suoraan toisin kuin lukemisen tärkeyttä. Seksikkyydestä viestitään epäsuoremmin. Kolmas vaihtoehto on, että lukeminen ei ole seksikästä. Siitä ollaan kuitenkin myös toista mieltä.

POLITIIKAN toimittajana kunnostautunut Robert Sundman teki Suomen Kuvalehteen jutun sosiaalisessa mediassa kuplineesta uudesta yhdistelmästä: seksikkyydestä ja lukemisesta. Hot girls read, ja seksihellettä voi viettää osallistumalla kuumana trendaavaan lukupiiriin.

Suomen Kuvalehden juttuun oli haastateltu Nuoren Voiman päätoimittajaa Johanna Osváthia, sillä lehti julkaisi keväällä Seksi-teemanumeron ja sen oheistuotteena seksikkäät silkkialushousut Nuori Voima -painatuksella. ”Meillä oli samaan aikaan käynnissä lehden tilauskampanja, ja alushousuja tilattiin enemmän kuin uusia vuosikertoja,” Osváth kertoo jutussa.

Ei ole sellaista lamaa, jossa ihminen ei tarvitsisi alushousuja – seksikkäitä tai ei, painatuksella tai ilman. Jos pitää säästää menoissa, kulttuurilehden tilaaminen vaatii enemmän perusteluja.

Osváth perustelee seksipuhetta sillä, että aiempi puhe kirjallisuuden merkityksestä ja välttämättömyydestä ei ole tehonnut esimerkiksi poliitikkoihin. Seksikkyys on jonkinlaista kapinaa, mutta näen korkeintaan yksityisiä lukuhetkiä mukavissa silkkipöksyissä.

En usko, että seksikkyyden korostaminen toimii alhaalta ylöspäin siten, että lopulta poliitikotkin havahtuvat siihen, miten seksikkään tärkeää kirjallisuus on. Strategia olisi voinut vielä toimiakin viime hallituskauden aikana, kun vallassa oli seksivasemmisto. Kokoomuksen, perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja RKP:n muodostama hallitus on kenties seksivastaisin mitä kuvitella saattaa.

Kapina kuulostaa yhtä ponnettomalta kuin Osváthin visio: ”Kun se [kulttuurin tärkeyteen vetoaminen] ei ole toiminut, pitää vedota yleisöön. Että jengi, kirjallisuus on seksikästä, nyt kaikki mukaan.”

”Nyt kaikki mukaan” parantaa kirjallisuuden rahoitusta yhtä tehokkaasti kuin Antti Rinteen puhe synnytystalkoista suomalaisten lisääntymistä. Jengi hei, kirja sivuun ja koitusta kehiin.

EHKÄ Osváthin sanoissa on ripaus ironiaa mukana. Väite lukemisen seksikkyydestä osoittaa hyvin, miten sosiaalisessa mediassa hokemasta tulee totuus. Somen julistuksiin ei tarvita pitkällistä pohdintaa.

Kun toimittaja kysyy, miksi lukeminen on seksikästä, perustelut pitää keksiä. Osváth tuskin havahtui lukemisen seksikkyyteen nähtyään lukevia ihmisiä. Lukemisen ja seksikkyyden paritus perustuu mielivaltaisuudelle.

Jos lukeminen olisi seksikästä, lehden kannessa olisi varmasti voinut näkyä enemmän kirjaa ja vähemmän paljasta pintaa. Nyt itse seksisymboli, kirja, jää lehden nimen alle, kun taas kuvan keskellä ovat farkkujen alta pilkistävät Nuori Voima -silkkistringit.

Siihen nähden, että Osváth haastattelussa kaipaa laveampaa kuvaa seksikkyydestä, Nuoren Voiman alusvaatemallit eivät vartalotyypiltään eroa muotitalojen vastaavista. Seksikkyyden kapeasta kuvastosta on helppo syyttää algoritmeja, mutta vaikea tehdä asialle mitään itse.

Sosiaalisessa mediassa seksikkyydestä on tullut synonyymi kannatettavalle. Suostumus on seksikästä. Kuitenkaan suostumuksen tarkoitus ei ole tehdä sen kysyjästä seksikäs. Tarkoitus on, että jokaisen oikeus päättää omasta kehostaan toteutuisi.

Pedro Pascal on seksikäs – koska hän on seksuaalivähemmistöjen ally, taistelutoveri, ja esittää järkeviä näkemyksiä haastatteluissa. Seksikkyydestä tulee hyve näiden rinnalle. Pascal on oikeassa ja vielä seksikäskin.

Keskivartalolihavan miehen oikeamielisyydestä ei saisi someilmiötä aikaiseksi. Suomen Kuvalehden juttuun haastateltu sosiologi Erica Åberg muistuttaa, että ulkonäköä korostavassa yhteiskunnassa seksikkäästä saattaa tulla kannatettavaa.

Metoon jälkeen seksistä on puhuttu varovaisesti, mutta seksikkyydestä on tullut itsenäistä voimaantumista ja arkipäivää kuvavirroissa. Milloin mitäkin yritetään kehystää seksikkääksi, mutta somessa seksikästä on lähinnä seksikkyys.

SEKSI-NUMERON pääkirjoituksessa Osváth kirjoittaa: ”Kuten useassa tämän numeron tekstissä tulee ilmi, halu ei tunne moraalia. Se ohjautuu säännöistä välittämättä. Tässä piilee halun tuhovoima.” (Nuori Voima 2/2025, s. 5.)

Loppukaneetti flirttailee moralismin kanssa. Ehkä numeron esseitä voi pitää vastauksina. Niissä halua ja nautintoa käsitellään monien hienosyisempien voimien kenttänä. Esimerkiksi Alina Virannon essee puolustaa nautintoa vapaana moraalista, mutta muistuttaa, että seksiin liittyy vaikeita tunteita, myös pelkoa.

Kenties uusmoraalisuuden aikakaudella ”seksi on liikaa” (24), lainatakseni kirjallisuudentutkija ja kriitikko Joonas Säntin sanoja Seksi-numeron kirjeenvaihtoesseestä toisen tutkijan, Hanna Samolan, kanssa. Kirjoittajat muistuttavat, että halu voi suuntautua myös moraalisesti tai feministiseltä kantilta arveluttaviin asioihin.

Toisaalta he saattavat löytää kenties ainoan kirjallisen todistuskappaleen lukemisen seksikkyydestä: Samola listaa joukon yliopistoromaaneja, joissa miespuolinen kirjallisuudenopettaja näyttäytyy naispuolisen opiskelijan silmissä haluttavalta, ja seurauksena on epäsovinnainen suhde.

Seksikkyys voi johtaa seksiin. Lopputulos voi olla moraalitonta tai metoon alle menevää, siis räikeästi ristiriidassa somemoralistien seksikkyyskäsityksen kanssa. Fiktiossa harmia ei toki pääse syntymään.

Yliopistoromaaneissa seksikästä saattaa olla oppineisuus, ei kirja kädessä istuminen. Samola ehdottaa, että lukemisen seksikkyys saattaa kuitenkin piillä kirjallisuuden syvällisessä tavassa käsitellä elämän kaikkia puolia. Siksi ”kirjallisuuden laitokset ovat sydänten akatemioita” (25).

Säntti kiteyttää sen, että kirjallisuus, vaara ja seksi ovat lähteneet eri laduille: ”Painettua sanaa ei ole enää aikoihin pidetty vaarallisena kulttuurisena voimana, mistä kertoo jo huoli nuorten lukemattomuudesta. Vanhoina hyvinä aikoina liika lukeminen oli epätervettä ja epänormaalia, mutta nyt lapsia usutetaan minkä tahansa kirjan pariin, edes vartiksi viikossa.” (25)

KUN seksikkyydestä tehdään hyveellistä, katoaa seksiin liittyvä transgressiivinen voima. Silvia Hosseini kirjoittaa Kirjallisuuden kiihottavan historian (Gummerus, 2023) esipuheessa, kuinka rivo kirjallisuus on ollut kapinoinnin keino. ”Pornografiset tekstit ovat olleet sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti kumouksellisia” (13).

Lukemisen seksikkyydestä keskustelu ei pääse kirjoihin asti. Kirjat ovat historiallisesti olleet vaarallisia, vietteleviä ja turmelevia. 1700-luvulla eniten epäluuloja kohdistui romaaniin.

Tietokirjassa 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia, eli Don Quijoten perilliset (Gaudeamus, 2010) kirjallisuudentutkija Teemu Ikonen kirjoittaa, kuinka moraalipaniikin huipennukseksi jesuiittaisä Charles Porée (1675–1741) vertasi romaaneja saastuneisiin elintarvikkeisiin. Romaanit olivat tosin vielä vaarallisempia, sillä ne levittivät ”rakkauden kuolettavaa myrkkyä” (236).

Kirjat ovat olleet kiihottavia, eivät lukijat. Seksikkyyspuhe kärsii historiattomuudesta. Suomen Kuvalehden jutun lopussa seisoo:

”Osváth muistuttaa, ettei ajatus lukemisen seksikkyydestä ole lopulta uusi. Hän pohtii vanhoja maalauksia, joissa on kuvattu lukevia naisia. ’Se on ollut sellainen voiman, älyn ja vapauden symboli. Näen, että tässä on kyse samanlaisesta asiasta.’”

Viktoriaanisiin, kaulaan asti napitettuihin leninkeihin pukeutuneet neidot voisivat koristaa artikkelia hakusanalle wholesome, tervehenkinen. Kirja kätösissä on luultavimmin katekismus tai käytösopas.

Seksillä on varmasti jotain tekemistä voiman ja vapauden kanssa, mutta eikö seksi ole vapautta älyn kahleista?

Kirja joutaa syrjään tai ruttaantuu, kun lukuharrastus vaihtuu lemmiskelyyn. Honoré de Balzac (1799–1855) on väitetysti todennut: une nuit d'amour, c'est un livre en moins, jokainen lemmenyö on yksi kirja vähemmän.

Seksikkyys ei ole mikään ikiaikainen ilmiö, vaan suhteellisen tuore nimitys samankaltaisille asioille, joita aiemmin pidettiin esimerkiksi eroottisina. Sana sexy, seksikäs, esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran vasta aivan 1900-luvun kynnyksellä, vuonna 1896.

SEKSIKKYYDESTÄ puhujien kirjallisuuskäsitys kuulostaa samalta kuin keskiverron tarinakonsultin turinat:

Read a book. Any book.

Kaikki lukeminen on seksikästä.

Aina on kerrottu tarinoita leirinuotiolla.

Aina on luettu seksikkäinä.

Osváthin mukaan puhe kirjallisuuden seksikkyydestä on vaihtoehto kirjallisuuden hyötypuheelle – empatiaväitteille ja kansalaiskunnolle. Seksikkyys korostaa lukemisen henkilökohtaista nautintoa.

Kapitalismia on tapana arvostella, kunnes siitä voi itse tavalla tai toisella hyötyä. Henkilökohtainen nautinto ei ole enää vuosikausiin ollut mitään radikaalia, vaan jotain, jolla myydä kokonainen tuoteperhe.

Seksi-numeron kirjeenvaihdossa Hanna Samola kuvaa, kuinka naisten masturboinnista on tehty ”yksilön teko terveytensä eteen” (Nuori Voima 2/2025, 23). Nyt on lukemisen vuoro muuttua terveysteoksi. Kirjan paikka on jossain kahvakuulan ja vibraattorin välissä. Joonas Säntti havainnoi kirjan paikan jo ennen kesän seksikkyyskeskustelua: ”Ihmekös tuo, jos taide ja kirjallisuus alkaa näyttäytyä identiteetin kuntosalina. Siinäkin pitää suorittaa.” (24)

Kirjoja ei lueta kirjojen, vaan aivojen vuoksi. Helsingin Sanomien lifestyle-toimittaja Maija Koivisto kirjoitti kolumnin, miten oli keskittymiskyvyn palauttamiseksi lukenut 60 kirjaa vuodessa. Yhtäkään kirjaa ei mainittu nimeltä.

OLEN pitkään pyöritellyt mielessäni vastakkainasettelua kirjallisuuden ja lukemisen ystävien välillä. Kuten kaikki metaforat, tämäkin on hutera, koska suhde kirjallisuuden ja ihmisen välillä on ystävyyttä kompleksisempi. Ystävyys on muutenkin kärsinyt inflaation, jota mikään määrä ystävämyyntejä ei korjaa.

Lukemisen ystävä luultavasti toteuttaa ystävyyttä myös konkreettisesti lukupiirissä. Niissä varmasti keskustellaan myös kirjallisuudesta, mutta ulospäin (someen) näkyy lähinnä sivistynyt, ehkä seksikäskin, seura, jossa kirjoja luetaan.

Lukemisen ystävä käyttää kirjoja metritavarana. Hänelle kirjat ovat lukumäärätavoitteita, paino sanalla määrä. Lukemisen ystävä osallistuu haasteisiin, joissa ”pitää” lukea kirja, jonka punaisessa kannessa on velholta kuulostava paikannimi. Lukemisen ystävä suosii lukuaikapalveluita, koska luulee niitä rajattomiksi.

Leo Stranius on lukemisen ystävien keulakuva. Hän kuuntelee enemmän kuin kirjan per päivä – tuplanopeudella – ja tekee kaksikymmentä kyykkyä joka vessareissulla. Kyykyistä saa taatusti seksikkään alavartalon, mutta mitä moisesta kirjavirrasta tarttuu mukaan?

Kirjallisuuden ystävät taas arvostavat kirjallisuutta instituutiona, luovana ja vaativana toimintana. Sen seurauksena syntyy kauniita esineitä, joita voi lukea. Kirjallisuuden ystävä lukee, mutta tietoisena siitä, että kirjat eivät lukemalla lopu. Kirjallisuuden ystävälle lukeminen on välineellistä ja kirja itseisarvo.

Uskallan väittää, että kirjallisuuden ystävät ovat myös kirjailijoiden oletus- ja toivelukijoita: kirjan äärelle on tarkoitus pysähtyä, paneutua sen monimutkaiseen kommunikaatioon ja arvostaa kirjaan käytettyä inhimillistä vaivaa ja osaamista.

Lukemisen nautintoa tärkeämpää on, että on kirjoja, vielä kirjallisuuden ystävän kuoltuakin. Kirjallisuuden ystävä ei viihdy kirjastossa niinkään ”uusien maailmojen” löytämisen vuoksi, vaan siksi, että kirjastoon sisältyy lupaus instituution jatkuvuudesta. Kansalliskirjastoon on lain nojalla kerätty vapaakappale jokaisesta vuodesta 1707 lähtien painetusta kirjasta.

Kirjallisuuden ystävä kantaa huolta kirjallisuusinstituutiosta poliitikkojen esitellessä lyhytnäköisyyttään eli leikkaamalla kulttuurista ja vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuesta ja nostamalla kirjallisuuden arvonlisäveron liki eurooppalaiselle ennätystasolle, 14 prosenttiin. Sittemmin kovimmin kirjojen myymistä verottanut Tanska on päättänyt luopua niiden arvonlisäverosta – vastauksena paitsi nuorten lukemattomuuteen myös somen kilpailuetuihin.

TOUKOKUUN lopussa eräästä kirjasta jaettiin niin paljon kuvia, että ellen olisi tiennyt aiemmin lukemani perusteella kirjoittajaa erinomaiseksi ja jopa odottanut samaista kirjaa, olisin somenäkyvyyden uuvuttamana saattanut jättää kirjan välistä.

Jakajat eivät kuitenkaan kommentoineet kirjan sisältöä kuin harvakseltaan. Kannesta jaettiin kuvia. Kenties kirjaa ei ollut luettu tai se oli vasta ”lukulistalla”. Pituudesta lukemattomuus ei voi johtua. Sivumäärä on 68+4, kuten se on armeliaasti jo kannessa ilmoitettu.

Antti Nylénin Vastalauseen kannessa on sivumäärän ohella mainittu asiasanat, joista yksi on epäseksikkäin mahdollinen: veropolitiikka. Nylén ihmettelee kirjassa veropäätöksen vähiä perusteluja ja lamaantunutta hiljaisuutta, jossa päätös otettiin vastaan.

Nylén on kirjallisuuden ystävä. Hän puhuu arkistoinnin arvosta: ”Kaikki – myös, ehkä etenkin se, mikä meidän silmissämme näyttää merkityksettömältä roskalta – on pantava talteen, sillä meidän arvostelukykyämme ei kysytä siellä, missä vastaanottaja on: täysin toisessa ajassa ja paikassa.” (9)

Nylén kantaa – aiheellisesti – huolta siitä, mitä tapahtuu kirjallisuudelle kommunikaationa ja instituutiona, jos lukeminen lakkaa. Lukemista tarvitaan kirjallisuuden säilyttämiseksi:

Lukeminen on vaativaa luovaa työtä. Luominen on uusien merkitysten hahmottelua ja synnyttämistä käsillä olevan materiaalin pohjalta. Lukeminen on aktiivista maailmassa toimimista, mineraaleista koostuvan todellisuuden mielellistämistä; kun joku jossain lukee huononkin romaanin, tulee maailmaan lisää merkitystä ja mieltä, elämä maan päällä on taas vähemmän vegetatiivista. Lukeminen tuottaa hämäriä oivalluksia ja odottamattomia mielenliikahduksia – jotka eivät koskaan ole puhtaasti sattumanvaraisia vaan perustuvat lukijan ainutlaatuiseen ruumiilliseen kokemukseen tämän ainoan maailman aineellisena osana – ja kaikesta tästä seuraava muutos, kehitys, kasvu, kaikki tämä lukijassa tapahtuva – toisin sanoen luominen, uuden synnyttäminen – on tärkeä osa lukemista. (17)

Poissaolollaan loistavat oheistoiminta, sivumäärätavoitteet ja helppous. Metaforana on synnyttäminen, jossa luodaan jotain uutta toisin kuin vessassa kyykätessä.

Lukemisen ystävät eivät nostaneet mekkalaa kirjojen arvonlisäveron nostamisesta. Ehkä siksi, että he ovat jo aikaa sitten optimoineet lukemiseen käytettävän rahanmenon: kirjastot, kaverilta lainaaminen ja lukuaikapalvelut tulevat apuun.

Lukemisen ystävälle kirjailija on samanlainen alustatalouden palveluntarjoaja kuin Wolt-kuski. Palvelusta voi jättää arvostelun, parempaa sopisi odottaa. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen flirttaili ajatuksen kanssa taannoin varsin suoraan, kun hän ehdotti ratkaisuksi alustapalveluiden epäreiluun tulonjakoon, että palvelut voisivat tarjota lukijalle mahdollisuutta antaa tippiä kirjailijalle.

Vastalauseessa Nylén palaa Kirjailijaliiton kampanjaan, jolla se yritti herätellä ihmisiä alv-korotuksen tuomittavuuteen. Kuvissa oli kirjoja veronkorotuksen jälkeen: 4,2 veljestä ja Hytti nro 3,6.

Kirjailijaliitto päätti historiallisen veronkorotuksen alla… lyödä leikiksi? Vitsi varmasti aukesi Lundia-hyllyihinsä nojaileville lukutoukille. Mutta mitä sanottavaa kirjallisuuden arvosta kansikuvahekottelulla oli poliitikoille tai valtionvelasta huolestuneille?

Kampanja tehtiin yhteistyössä viestintätoimiston kanssa. Edunvalvontajärjestö, jonka jokaisessa toimielimessä istuu yksinomaan kirjailijoita, ei osannut sanoa mitään järkevää veronkorotuksen seurauksista.

Ehkä kampanja olisi kannattanut tilata Nyléniltä. Vuoden seksittömimmän kirjan ohella Vastalause saattaa olla myös vuoden vakavin kirja. Aihe on vakava. Kirjojen kovakourainen verokohtelu on seurausta siitä, että suomalainen kulttuuripolitiikka on lähinnä sattumanvaraista saksien heiluttelua.

Vaikka Vastalause puhuu kauniisti kirjallisuuden erityislaadusta, argumentti vetoaa pikemminkin tunnustettuihin tosiseikkoihin. Yksi niistä on Euroopan parlamentin päätöslauselma Euroopan kirja-alan tulevaisuudesta syksyltä 2023.

Sen mukaan kirjat ovat korvaamaton tietämyksen ja kulttuurin lähde, ne lisäävät demokraattista osallisuutta. Jotta nämä lukemisen edut saavutetaan, koko ketjun kirjailijasta kustantamoon, kirjakauppaan ja lukijaan on oltava turvattu.

KUN keskustelu luku- ja seksihelteestä oli kuumimmillaan, silmiini osui Yliopisto-lehden nosto kolme vuotta vanhasta jutusta. Ingressiin on nostettu, että ”Tommi Uschanov lukee päivässä tuhat sivua”.

Toivottavasti Uschanov pysyttelee kodin tai työhuoneen piirissä. Jos väitteet lukemisen seksikkyydestä pitävät paikkansa, hän ei voi olla kiihottuneilta katseilta rauhassa missään.

Toimittaja ihmettelee hurjaa sivumäärää useaan otteeseen. Kuitenkin haastattelu paljastaa jotain muutakin Uschanovin lukemisesta. Hän kirjoittaa päivässä kahdeksan tuntia – siis kirjoittaa luettavaa muille – ja lukee lopun aikaa. ”Olen perheetön. En ole somessa. Enkä katso televisiota.”

Kirjalliselle kulttuurille omistautuminen on vaatinut uhrauksia. Uschanov näyttää luopuneen ainakin osasta nautintoja lukeakseen. Ajattelu tuottaa hänelle mielihyvää ja onnellisuutta. Maailmankatsomustaan hän kuvaa kyyniseksi, myös omaa kyynisyyttään kohtaan.

Seksikkään tai empaattisen sijaan lukeminen saattaa tehdä ihmisestä onnellisella tavalla yksinäisen ja kyynisen. Jos todella pitää lukemista seksikkäänä, on luultavasti ollut liikaa somessa ja lukenut liian vähän kirjoja.

Oikaisu 29.8. kello 12.30: Tekstissä luki aiemmin virheellisesti, että Kansalliskirjastoon olisi lain nojalla kerätty vapaakappale jokaisesta vuodesta 1829 lähtien painetusta kirjasta. Tosiasiassa vapaakappalevelvollisuus on ollut olemassa vuodesta 1707 asti.