Essee: En enää usko sivistyksen tulevaisuuteen

Muutama vuosi sitten pohdimme ystävän kanssa puolivakavissaan sanomalehden perustamista. Päätimme antaa lehdelle nimen, joka kuulostaisi siltä kuin se olisi ollut olemassa aina: Sivistyksen Ääni. Lehdessä olisi jatkokertomuksia, kritiikkejä, pitkiä esseitä ja kaikkia muita juttuja, joiden julkaisemisessa sanomalehtien päätoimittajien mielestä ei ole enää mitään järkeä.

En ole täysin hylännyt ajatusta Sivistyksen Äänen perustamisesta. Mutta olen aika lailla hylännyt ajatuksen sivistyksen tulevaisuudesta.

Julkinen keskustelu on nykyään masentavaa kilpailua huomiosta. Sivistys siinä ei ainakaan näy. Sen tilalla on ontto performatiivisuus ja oman minän korostaminen. Ihmiset toimivat huomiotalouden markkinoilla ja luovat itsestään helposti klikattavaa tarinaa, jossa sivistykseen kuuluva totuudellisuus on toissijaista.

SIVISTYKSEN kuolonkorinaa pohtivat nyt muutkin. Uusi Juttu julkaisi Hilla Körkön kirjoittaman jutun, jossa mentiin tutkimaan suomalaista makua ja sivistyksen rappiota helsinkiläiseen Rue Madame -ravintolaan.

Körkkö oli saanut juttuun inspiraation luettuaan Helsingin Sanomista Venla Rossin kirjoittaman ravintolakritiikin. Rossi kuvaa kahden tähden arviossaan merkkilaukkuja ja ruokaa myyvää ravintolaa hämmentäväksi kokonaisuudeksi, jossa ruoka on sivuroolissa.

Jutussa Körkkö näkee ravintolan sopivana paikkana tarkastella suomalaista makua ja kenties sen rappiota. Hän varaa pöydän itselleen ja kumppanilleen. Reportaasimainen juttu rakentuu pariskunnan dialogin varaan.

Sivistyksen osalta jutusta tuli parodia itsestään. Jo jutun alkumetreillä Körkkö alkaa epäillä oman hypoteesinsa toimivuutta. Ei kuitenkaan riittävästi, sillä juttu on julkaistu.

Kriitikko on olennaisessa roolissa hyvän maun portinvartijuudessa. Rossin kritiikin myötä Rue Madamesta tuli helsinkiläiselle luovalle luokalle kulttuurisen pääoman nyrkkeilysäkki, jota lyömällä voi nostaa itseään ylöspäin.

Jos olisi halunnut ottaa oikeasti riskin suomalaisen maun tarkastelun suhteen, olisi voinut mennä kriittisellä katseella vaikka Basbasin kaltaiseen arvostettuun paikkaan tai edes Harju8:n oranssiviinisaluunaan.

Sivistyksen rappiota edusti lopulta enemmän jutun lähtökohta, jossa oltiin ennakkoon päätetty naureskella Rue Madamelle. Performatiivinen ravintola, johon voi iskeä performatiivisuudella. Helppo maali, vaikka siihen laukoisi kehäkolmosen ulkopuolelta.

Sivistyksen ja maun validointi tapahtuu minän ulkopuolelta. Rivien välistä lukee, että jutun käsitys mausta ja sivistyksestä on jonkinlainen helsinkiläinen itsetietoisuus, joka perustuu sosiaalisen median representaatioihin. Täytyy tietää tietyt asiat ja omata niistä oikea mielipide. Tärkeintä on hallita jokin pintapuolinen ja kurantti sosiaalinen koodisto, jonka avulla käyttäytyä meemien ulkopuolella. Sivistykseen ei kuulu ottaa ruokakuvia tai vessaselfieitä. Entä jos joku näkee? Pääkaupunkiseudulla on viime aikoina myös mietitty sitä, voiko kirjaa lukea julkisella paikalla.

Körkön henkilökohtaisen tekstin voi myös lukea itsekriittisenä ja bourdieumaisena paljastusjuttuna, jossa keskiluokka tavoittelee maun kautta paikkaansa eliitissä ja epäonnistuu. En tosin ole ihan varma, mitä sellaisesta journalismista saa.

Performatiivisuus paljastuu taustatyön ja substanssin ohuudesta. Jäin kaipaamaan jutun otsikossa luvattua snobismia. Jos haluaa naureskella ja kritisoida ravintolakulttuuria, olisi hyvä tuntea sitä. Jutussa Körkkö tilaa croque madamen tietämättä, että se on leipä. Sitten Körkköä hävettää ja itkettää. He riitelevät kumppaninsa kanssa sivistyksen rappiosta jutussa, josta en oikein tajua enää mitään. Mutta minkäs teet, kun leipä on jo pöydällä.

SIVISTYKSEN määritelmä ei ole helppo. Eri ihmisille se tarkoittaa eri asioita. Se myös muuttuu ajan mukana erityisesti maun suhteen.

Joillekin sivistys on ollut yhtä kuin laaja lukeneisuus ja sitä seuraava ymmärrys maailmasta. Sanonnoissa se viittaa kaupunkeihin: paluu sivistyksen pariin. Mutta sosiaalisen median luomien kuplien aikana väitän, että aiempaa tärkeämpänä siihen kuuluu jonkinlainen ymmärrys myös muunlaisista todellisuuksista kuin omasta niin maantieteellisesti kuin ideologisesti.

Kun humanismin idea alkoi itää 1400- ja 1500-luvulla, oltiin pikkuhiljaa valmiita nostamaan ihmisen elämä ja teot etualalle. Omakuvan käsite tuli kuvataiteeseen. Tällä ihmiskeskeisyyden tiellä on oltu jo vuosisatoja hieman eri painotuksin, mutta näkyvin seurauksin.

2020-luvulla sivistyksen rappio ei ole vessaselfieissä, vaan siinä, että ihmiset näkevät niissä ainoastaan itsensä. Minä ilman historiaa ja ilman yhteisöä, koska individualismiin ei sovi epäseksikäs tarina siitä, että omaan kukoistukseen on tarvittu myös muita.

Minän ylivalta näkyy tällä hetkellä kaikkialla. Rankimmin sivistyksen rappio näkyy maailmanpolitiikassa, jossa totuus on kuollut: diktaattorit nousevat ja pysyvät vallassa avoimesti valehtelemalla. Aidosti vaarallinen Donald Trump uskoo ansaitsevansa Nobelin rauhanpalkinnon. Benjamin Netanjahu voi suorittaa Gazassa toisella kädellä kansanmurhaa, kun toisessa kädessä on mikrofoni YK:ssa.

IHMINEN julistaa olevansa ainutlaatuinen kokija ja asiantuntija milloin missäkin. Uskotaan mieluummin omaan ainutlaatuisuuteen kuin otetaan asioista selvää. Onhan siinä riskinä, että hypoteesi omasta uniikista havainnosta romuttuu.

Helsingin Sanomat julkaisi kirjailija ja teatteriohjaaja Elina Kilkun haastattelun, jossa hän kertoi hankkeestaan tehdä maailman huonoin kirja Koneen Säätiön tuella. Haastattelussa hän intoilee: ”Koko kirjallisuuden historiassa on pyritty siihen, että yritetään tehdä mahdollisimman hyvää tekstiä. Tuntui fantastiselta, että vielä tässä vaiheessa kirjallisuutta voi löytää jonkin aivan uuden tulokulman.”

Mikään ei nykyään ylitä ihmisen kykyä olla harhainen itsensä suhteen. Kilkulta on tainnut jäädä havaitsematta kirjallisuushistoriasta sellaiset suuntaukset kuin flarf ja postmodernismi tai ylipäätään laajemmin parodian käsite.

”Et voi tietää mikä on uutta, jos et tunne historiaa”, lauloi Tommi Liimatta vocoderin läpi Absoluuttisen Nollapisteen laulussa ”Veistän kehdolle kantta”. Yksinkertainen lause, mutta niin vaikea. Se voisi sopia yhdeksi sivistyksen motoksi.
 

KRIITIKKONA näen jatkuvasti kotimaisessa uutuusproosassa, miten into itsestä kirjoittamiseen on huomattavasti suurempaa kuin lukemiseen. Kirjoittajan virke ei valehtele. Jos sitä ei ympäröi lukeneisuus, sen huomaa. Sivistyksen rappiota on se, kun on enemmän kiire sanoa kuin miettiä, mitä ja miksi sanoa. Kuin valloillaan olisi pelko, että lukemalla muita oma sanottava loppuu.

Toimittajat ne vasta omasta ainutlaatuisuudestaan innostuvatkin. Kun toimittaja kirjoittaa mukatunnustuksellisen jutun siitä, miten jokin aiempi teko hävettää, ei selkeästi hävetä tarpeeksi.

Journalismissa on myös hullaannuttu kiihtyvään tahtiin toimittajan presenssistä. Se näkyy jutuissa, joissa toimittajat menevät tekemään reportaaseja ja näkevät lähinnä itsensä. Tai käsittämättömissä testausjutuissa, jossa toimittaja elää viikon eineksillä ja yllättää kaikki sillä, kannattiko. Lue ja sivisty!

Sivistyneen maun muuttumista voi arvioida esimerkiksi erilaisten asiantuntijaäänestysten kautta. Tasaisin väliajoin järjestetään äänestyksiä kaikkien aikojen parhaista kirjoista, levyistä ja mistä ikinä.

Osallistuin vuoden 2024 lopussa Helsingin Sanomien kyselyyn 2000-luvun parhaista kirjoista. Kirjallisuuden ammattilaisille suunnatun äänestyksen tulokset julkistettiin tammikuussa 2025. Tulokset saivat miettimään lukemiseen usein liitettävää sivistyksen roolia, ymmärrystä ja empatiaa erilaisia maailmoja kohtaan.

Mielestäni sinänsä ihan hyvällä listalla oli yksi selkeä puute. Lista oli hyvin sisäsiisti ja keskiluokkainen.

Vielä reilut kymmenen vuotta sitten samanlaisessa äänestyksessä Arto Salminen ylsi 30 parhaan teoksen joukkoon. Nyt yksikään hänen kirjoista ei päässyt sadan parhaan joukkoon.

Salmista pidettiin aikanaan työväenkirjailijana. Termi on sittemmin kotimaisesta kirjallisuudesta kadonnut. Salmisen puuttuminen kuvastaa osuvasti suomalaisen kulttuurin muutosta.

Salmisen kirjat eivät tapahdu minimalististen kotien ja valkoisten kirjahyllyttömien seinien sisällä. Paskateoriassa (2001) pieretään ja nussitaan jo ensimmäisessä virkkeessä.

Työväenluokka tai sen kuvaukset eivät enää kiinnosta. Media on usein hyvin sokea omalle keskiluokkaisuudelleen puhutellessaan lukijoita kuin kaikilla olisi omistusasunto ja kymppitonni ylimääräistä tilillä.

Perinteistä työväenpuoluetta Suomessa ei enää ole. Sen takia työväenluokkaiset äänestäjät liikkuvat muutaman puolueen välillä. He joutuvat jatkuvasti etsimään omaa paikkaansa ja pettymään, koska ketään ei kiinnosta, jos ei ole rahaa tai muunlaista pääomaa.

Isommassa kuvassa sivistykseen kuuluu ymmärrys tieteen, taiteen ja koulutuksen merkityksestä. Suomen talous vaatii korjausliikkeitä, mutta en ole vakuuttunut tämän hallituksen ymmärryksestä sivistyksen tulevaisuuden suhteen. Väestörakenteen muutoksen vuoksi tänne tarvitaan osaajia muualta. Se edellyttää monitahoista sivistystä, joka rasismin kylvämisen sijaan luo Suomesta kulttuurisesti houkuttelevan maan asua.

J'ACCUSE…!

Olen itsekin eksynyt ravintoloihin puhumaan sivistyksestä. Sivistyksen Ääntä ideoitiin halvan kaljan voimalla turkulaisessa murjussa, jossa on sekä kaupungin paras lehtivalikoima että valaistus heti kirjaston jälkeen.

Viime keväänä istuin puolestaan keskisuomalaisessa kapakassa, jossa Edith Piafin ääni hukkui kiviseinistä kimpoilevaan puheensorinaan. Samassa pöydässä istui eläkeläinen, joka oli tehnyt töitä maataloudessa. Hoitanut lampaita, vuohia ja muita pörheitä olentoja.

Päädyimme kiinnostavan lammaskeskustelun ohella puhumaan sivistyksestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Hän oli vuosien varrella nähnyt, kuinka maatilojen omistajat saattoivat olla julmia ja väkivaltaisia omistamiaan eläimiä kohtaan.

Kysyin, miten hän määrittelisi sivistyksen. Hän sanoi klassisesti, että yhteiskunnan sivistys mitataan siinä, kuinka se osaa pitää heikoimmistaan huolta.

Mielipidettä sivistyksen nykytilasta ei tarvinnut häneltä erikseen kysyä. Vastauksensa jälkeen hän alkoi itkeä.