Essee: E.L. Karhun sabotoivan siskon monenlaiset ruumiit kirjassa ja näyttämöllä

Kömpelö ja kummallinen sisko asuu karismaattisen ja suvereenin veljensä kanssa. Toisinaan sisko jää veljen oven taakse kuuntelemaan, kun veli on vetäytynyt uusimman mahkuilijansa (tyttöystäväkokelaan) kanssa oman huoneensa rauhaan.

Näytelmäkirjailija ja dramaturgi E.L. Karhun Veljelleni, romaani ja monologi, rakentuvat täysin siskon näkökulman varaan. Sisko on ehkä syrjässä, mutta kovin juonikas.

SISKO on herkullinen päähenkilö: hän on epäluotettava kertoja, joka tekee hyvin tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja muista ihmisistä, mutta tulkitsee havaintojaan erikoisella tavalla. Siskon päätelmissä ja reaktioissa on vastaansanomatonta mustaa huumoria ja terävyyttä. Toisaalta hän saattaa olla psykopaatti, joka pystyy jopa hirmutekoihin. Ainakin hän on naiivi ja narsistinen, patologinen valehtelija ja kova manipuloimaan muita.

Tässä tekstissä emme silti ole kiinnostuneita vain siskosta. Teosparin nimen mukaisesti sisko motivoi toimintaansa veljen kautta. Hän näkee veljen säkenöivänä ja sporttisena malliuroksena, mutta onko veli todella sellainen uljaan maskuliinisuuden eduskuva, jollaiseksi sisko hänet piirtää?

Kirjoitamme tätä yhdessä – Heidi on esittävän taiteen kriitikko, Maaria taas kirjallisuuskriitikko. Veljelleni on olemassa sekä kirjana että monologimuotoisena näytelmänä. Näyttämöteosta ei voi tarkastella romaanisovituksena, vaan se on oma kokonaisuutensa.

Ennen kuin aloitamme, huomautettakoon: teoksen nimi on omistus. Se ei kerro veljestäni, vaan se on hänelle suunnattu. Ele? Vai lahja?

Veljelleni: Kansallisteatteri

Otto Sandqvistin ohjaama Veljelleni Taivassali-näyttämöllä on jaettu neljään monologiosaan. Näyttelijät Emma Pälsynaho, Niina Hosiasluoma, Herman Nyby ja Sara Melleri vuorottelevat siskon roolissa.

Näyttämöllä on valkoinen, kliininen koroke- ja lavarakennelma, jolle on ripoteltu hedelmämatokarkkeja. Niitä syödään ja tarjotaan yleisölle, niiden päälle tallotaan, niitä survotaan rintaliiveihin ja paidan alle. Lihallinen halu ja himo ovat läsnä, etenkin oraalisten nautintojen, mutta myös karkin puristelun ja ihokosketuksen kautta. Siskon totunnaisesta poikkeava halu ottaa näin muotonsa ikään kuin kiellettynä eleenä. Ruoallahan ei ole tapana leikkiä, eikä sitä ainakaan saa laittaa alusvaatteisiin.

Teoksen miljöötä luovat konemaisesti tuotetut äänimaisemat. Taustalla on koko lavan leveydelle ulottuva näyttö, jossa välkehtii erilaisia, aaltoilevia väripintoja.

Näyttelijät ovat pukeutuneet samanlaisiin, yksinkertaisiin valkoisiin, joskin tuhruisiin, vaatteisiin. Siskon oma fantasiointi ja sen käsittely korostavat etäännytyksen tunnetta, kertojan minäkuvaa, epäluotettavuutta ja hänen suhdettaan muuhun maailmaan. Yleisö on lähes täysin kertojan sanojen armoilla, eikä voi tehdä johtopäätöksiä juuri minkään muun tilassa näkyvän perusteella.

Painettu kirjakin on rakennettu kuin näyttämö: sen aukkoinen kansi avautuu siivekkeiksi. Kirjan ja sen tekijän nimet muodostuvat aakkoskarkkia muistuttavista, suunnikkaan muotoisista rei’istä. Nimetön minäkertoja on mieltynyt veljeensä, karkkiin ja sabotaasiin, kuten juustojen liialliseen kosketteluun ruokakaupassa.

Siskon esikuvat ja halut

E.L. Karhu kertoo kirjoittavansa epäsuosituista tytöistä. Siskon kaltaisia manipuloivia, jopa psykopaattisia hahmoja ovat esimerkiksi Auli Mantilan ohjaaman Neitoperho (1997) -elokuvan Eevi (Leea Klemola) sekä Richard Gaddin luoman Baby Reindeer -sarjan (2024) Martha (Jessica Gunning). Eevi muistuttaa siskoa: hänellä ei ole muita ihmisiä elämässään kuin sisarensa Ami (Elina Hurme). Kun Ami aloittaa parisuhteen ja ohjailee Eeviä asumaan omilleen, vääntää Eevi sisarensa keittiön lieden täysille ja heittää sanomalehden lieden päälle kytemään. Kaikkia kolmea hahmoa, siskoa, Eeviä ja Marthaa yhdistää pistämätön, musta huumori.

Eevin ja Marthan kaltaisiin vaarallisiin hahmoihin verrattuna sisko on varsin kesy: ”Minä en totisesti ole mikään tulinen kostaja, minä olen vain surkea karkinmussuttaja.”

Siskon sosiaalisen todellisuuden kulmakivi on hänen veljensä. Sisarukset ovat kuin sadun orvot, joilla ei ole äitiä ja isää. Hannun ja Kertun tarinasta tutun noidan sijaan sisaruksia uhkaa ennen kaikkea kummankin yksinäisyys ja kokemus siitä, että heitä ei nähdä tai hyväksytä sellaisena kuin he todella ovat.

Siskon intensiivinen ja vivahteikas mieltymys kaikenlaisiin ruumiillisiin, myös seksuaalisiin, iloihin on sen sijaan kuin sadun piparkakkutalo. Vaikka jokainen mahkuilija uhkaakin tulla siskon ja veljen väliin, sisko silti ihastelee heitä: ”Mahkuilijalla ei ole paitaa, hänen suuret suipot rintansa painuvat raskaina vasten hänen ihoaan – – minä yritän olla katsomatta liian pitkään, olla tuijottamatta tytön rintoja, kun ne painuvat hänen vartaloaan vasten.”

Kaunis ja rohkea harharetki: Sally Spectra

Piipahdetaan makuasioissa. Siskon lohturavinto ei varsinaisesti ole ruokaa, vaan saippuasarja Kauniit ja rohkeat (Bold And The Beautiful, 1987–). Nauhoittamiltaan VHS-kaseteilta hän katsoo ahdistustaan helpottaakseen kohtaukset, joissa Sally Spectra (Darlene Conley) on mukana. Sarja ankkuroi vaivihkaa Veljelleni-teoksen tapahtumat 1990-luvulle tai 2000-luvun varhaisvuosiin, jolloin Conley kävi Suomessa fanitapaamisissa.

Juuri fanitapaamisessa illuusio rikkoutuu: ”Punainen syöjättären hiuspilvi ympäröi kasvoja juuri oikealla tavoin, mutta Sallyn vaatteet ovat kerta kaikkiaan ja peruuttamattomasti väärät, lempihenkilöni ei kuuna päivänä suostuisi pukemaan päälleen noin mautonta paitaa, lempihenkilöni asut ovat aina räiskyviä mutta kuitenkin samaan aikaan huolitellun virallisia ja yksi asia, jota olen aina Sallyssa ihaillut, on nimenomaan tämä pettämätön tyylitaju.”

Sisko on äärimmäisen tarkka makuasioissa. Ei ole lainkaan yhdentekevää, mitä hän syö tai miten pukeutuu. Siskon koko maailma järkkyy Sally Spectran väärän paidan tähden.

”Todellisuus on vuotanut fiktioon ja tuhonnut ympäriltään molemmat”, huutaa sisko onnettoman episodin päätteeksi. Samalla Taivassalissa humahtaa matala, dramaattinen bassoääni.

Siskon katse

Siskon halu saa yllättäviä muotoja. Fantasia veljen maskuliinisuudesta muodostaa normaaliuden saarekkeen. Mutta velikään ei taida mahtua siskon muottiin.

Siskolle veli on väylä moniin sosiaalisiin tilanteisiin. Kun veli ottaa siskon mukaan vaikkapa pussikaljoille kaveriporukassa, tämä kokee olevansa näkymätön. Veljen huomio saa hänet kuitenkin suorastaan autuaaksi: ”Minä ajattelen, että tämä on elämää, tämä on elämää – – ei aina yksin huoneessa, ei aina videokasetit, ei aina aakkoskarkit, ei aina aina aina aina. Vaatteiden märkyys ja kaljanhaju tuntuvat minusta rakkaudelta – – minä olen veljelleni syvästi ja kiihkeästi kiitollinen.”

Sisko pyrkii kuvaamaan mahkuilijoita pinnallisina ja teennäisinä häiriötekijöinä itsensä ja veljen välissä, mutta pyrkii toisinaan vaivihkaa miellyttämään heitä. Jopa siskon fantasioissa naiset, jotka lähestyvät veljeä, ovat upeita leijonanharjaisia ilmestyksiä pienenpienissä oransseissa bikineissä täyteläisine rintoineen.

Veljen kuva murentuu siskon ihannoivasta katseesta huolimatta. Siskon kerronnan lomasta pilkahtelee epävarma, kriisissä oleva hahmo, joka kokee itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Hän suree suhdettaan niin mahkuilijoihin, ystäviinsä kuin siskoonsakin: ”He eivät näe minua, veljeni sanoo, he eivät näe minua, vaan lävitseni jonkun toisen.” Veli on tunteellinen ja herkkä surussaan ja saa jopa arvaamattomia raivokohtauksia.

Siskolla ja veljellä on kahden kesken myös mukavia ja hauskoja hetkiä, mutta aina kun kuvioon ilmestyy muita, dynamiikka muuttuu.

Teoriatärppi: queerkatse

Sisko on varsin queer hahmo. Se käy ilmi hänen haluissaan, aistillisuudessaan ja valinnoissaan. Queeriys ei tässä yhteydessä tarkoita vain seksuaalista halua, vaan yleisemmin ruumiillista suhdetta maailmaan.

Sisko soveltaa ristiriitaista, queerin värittämää normittavaa katsetta veljeensä. Queer-katse (queer gaze) teoretisoi katseen sukupuolittuneisuutta vapaalla kädellä. Kriitikko Molly Mossin mukaan se irrottautuu itse katsomisestakin, ja kieltäytyy jakamasta toimijoita yksiselitteisen passiivisiksi tai aktiivisiksi. Kun katse murtautuu katsomisen piiristä, siitä tulee ennemmin näkemys. Siskon henkilöhahmossa queeriys on koko olemisen tapa, ja jatkuvaa kriisiä tuottaa se, ettei sisko näe omia mahdollisuuksiaan olla oma omituisensa, eikä varsinkaan näe tapaa antaa samanlaista tilaa veljelleen.

Heidän suhteensa yltää kyttäyksestä ja kontrolloinnista kauniiseen, molemminpuoliseen huolenpitoon. Mutta vasta a) Sally Spectran tavanomainen pusero ja b) veljen palaaminen yhteen metkuilijana tunnetun petollisen ja dominoivan mahkuilijan kanssa saa siskon murtautumaan irti omasta katseestaan.

Ruumiit näyttämöllä – minkä katseen piirissä?

Lavalla nähdään siskot, jotka olemme nimenneet Sarkastiseksi, Rehentelijäksi, Draama Queeniksi ja Juonittelijaksi. E.L. Karhu kertoi, että hän ei ajatellut kirjoittavansa sen kummemmin romaania kuin näytelmääkään, vaan ennen kaikkea siskon hahmoa.

Nimeämämme neljä siskon tyyppiä ovat paitsi luonteeltaan ja ilmaisultaan myös ruumiiltaan erilaisia. Emma Pälsynaho, Sarkastinen, ja Sara Melleri, Juonittelija, edustavat nuorta ja hoikkaa naisoletettua tyyppiä. Niina Hosiasluoman tulkitsema Rehentelijä ja Herman Nybyn Draama Queen puolestaan ovat isoja, lihavia ihmisiä, jotka myös paljastavat kehoaan. Hosiasluoman Rehentelijä taputtelee mikrofonia vatsaansa vasten, ja Nybyn Draama Queen viettää merkittävän osan monologistaan kokonaan alastomana.

Rehentelijän vatsan paljastuminen vertautuu näyttämötekstissä siskon inhoamiin hyllyviin meduusoihin, jotka muistuttavat häntä hänen omasta ruumiistaan. Hän hekumoi meduusojen tallomisella litteiksi, hitaasti ja perusteellisesti. Ehkä hän fantasioi samalla itsensä tukahduttamisen ajatuksella.

Draama Queen puolestaan riisuutuu mökkikohtauksen aikana metsässä alasti. Hän jää maahan makaamaan, ja sieltä veli vie hänet lämpimään kylpyyn ja pesee hänet huolellisesti.

Kohtausta alustaa vieraannuttava, kohtalokkaaksi muuntuva pianomusiikki. Draama Queen kääntyy lähes pimeällä näyttämöllä mikrofoni kädessään yleisöön päin kuiskaten Tuhkimo-sadun kohtausta, jossa ilkeät sisarpuolet leikkaavat kantapäänsä verille mahduttaakseen lasikengän jalkaansa. Draama Queen on turhautunut siihen, miten sisarpuolille käy; hän halveksii sisarpuolten tyhmyyttä ja kyseenalaistaa itsensä nöyryyttämisen rakkauden tähden. Tilanne vertautuu alleviivatusti siskon ja veljen suhteeseen.

Itseinhon aiheuttaman itsensä satuttamisen ja itsesabotaasin mahdollisuus yhdistyy näin kahden paljaan, ison ruumiin esittämiseen näyttämöllä. Sarkastisen ja Juonittelijan eli näyttämön hoikkien ruumistyyppien iva, kritiikki tai kostonhalu puolestaan kohdistuu ennen kaikkea ulospäin ja muihin ihmisiin. On huomattavaa, että kellertäviä likarantuja ilmaantuu näyttämölle juuri lihavien ruumiin aikana, ja Draama Queen sotkee itsensä ja näyttämön hernekeitolla.

Miksi teoksessa on ylipäätään päädytty keskenään niin erilaisten ruumiiden mukaan ottamiseen? Itseinhon ilmeneminen juuri lihavien ruumiiden kautta on arveluttava kerronnallinen valinta. Kenties kyse on lopulta kertojan epäluotettavuudesta – sekä kirjassa että näyttämöversiossa. Ehkä kertoja kärsii sittenkin kehonkuvahäiriöstä, dysmorfiasta. Sarkastisen ja Juonittelijan hoikka ruumiinkuva puoltaisi osaltaan tätä harhaisen minäkuvan esittämistä. Emme kuitenkaan keksi tyydyttävää vastausta näyttämöruumiiden epätasapainoon. Muodostaako se siis häiritsevän, normiin palauttavan särön queeriin esitykseen?

Loppu: Veljelleni-klubi

Metkuilijana tunnettu mahkuilija palaa veljen elämään. Sisko ei luota Metkuilijaan ja lavastaa tämän myymälävarkaaksi. Veli ei välitä Metkuilijan petollisuudesta, vaan haluaa elää yhdessä tämän kanssa ja häätää siskon pois yhteisestä kodista.

Sisko asettuu lopulta mökille. Siellä hän kohtaa yhden petetyn mahkuilijan, Lenan. Sisko ja Lena löytävät toisensa rakastavaisina ja alkavat elää rappioidyllistä mökkielämää. Lena on mieltynyt erilaisten happojen keittelyyn. He perustavat yhdessä dj-duon, ja sisko järjestää mökille Veljelleni-klubin. Se on tribuutti poissaolevalle veljelle.

Kirjan sisko vapautuu veljestään lopullisesti, hyppää moottoripyörän selkään ja karauttaa maailmalle. Näyttämöteoksessa Sarkastinen, Rehentelijä, Draama Queen ja Juonittelija kokoontuvat yhdessä lavalle samalla kun nostattava tekno soi lujaa taustalla. Ensi kertaa he ovat yhdessä lähekkäin, heistä muodostuu yksi, eheä ihminen.

Siskon vallitseva näkökulma Veljelleni-teosparissa pakottaa katsomaan sekä kohti että ohi. Hänen maailmansa on aistillinen ja omituinen, inhottavuudessaankin kiehtova. Siskon ilmeiset ongelmat asettua omaan esteettiseen ja ruumiilliseen sfääriinsä kytkeytyvät pitkälti siihen normittavaan maskuliinisuuteen, jolla hän veljeään katsoo. Oletus tuottaa kitkaa ja läheisriippuvaisen suhteen. Irtaantuminen normin mukaisesta sukupuolittavasta maailmankuvasta näyttäytyy tapana karata julmuuden, itseinhon, juonittelun ja draamailun läpäisemästä maailmasta johonkin omaan. Sen luonne jää teoksen kokijan mielikuvituksen varaan.

Siskon katseen murtuminen sallii hänen itsensä valita elämäntapansa, kumppaninsa ja nautintonsa. Tribuuttiklubi Veljelleni – lahja tai ele – on nyökkäys veljen suuntaan. Nyt veli on poissa. Ja sisko on missä mielii.

Teostiedot:

E.L. Karhu: Veljelleni. Teos, 2021. Kannen suunnittelu Milena Huhta.

Veljelleni. Suomen kantaesitys Suomen Kansallisteatterissa 19.9.2024. Rooleissa: Niina Hosiasluoma, Sara Melleri, Herman Nyby ja Emma Pälsynaho. Ohjaus: Otto Sandqvist. Käsikirjoitus: E. L. Karhu. Tekstin dramaturgi: Georg Mellert. Lavastussuunnittelu: Virpi Nieminen. Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen. Valo- ja videosuunnittelu:Joakim Udd. Äänisuunnittelu ja musiikki: Vili Pääkkö. (Saksankielinen kantaesitys Für mein Bruder, 16.4.2022, Schauspiel Leipzig)

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö ja Suomen arvostelijain liitto ovat apurahoittaneet tekstin kirjoittamista.