Erkka Filander puhuu haastavamman kirjallisuuden puolesta

Jokea olisi katsottava tarkemmin. Esimerkiksi Orajokea, joka virtaa Sodankylän kunnassa: se lähtee Orajärveltä ja yhtyy Kitiseen linnuntietä alle seitsemän kilometrin päässä. Vesimassa päätyy Kemijoen, Kemijärven ja Ounasjoen kautta lopulta Perämereen. Jotkut väittävät, että Orajoesta saisi siikaa, toiset taas, ettei se ole kummoinenkaan kalastuspaikka.

Orajoen varrelle, Paavonpolun kävelyreitille, on rakennettu jokilaavu ja joen rannalle puinen penkki. Näin lähellä jokea pääsee istumaan vain harvoin; vesi virtaa lähes maanpinnan tasolla. Pulputus on perinpohjaisesti hivelevää. Pajulintu livertää, paitani sisään kapuaa muurahainen ja toinenkin. Keltaiset kullerot kohentavat uoman reunat kuin pitsit.

Kymmenen kilometrin päässä pauhaavat Sodankylän elokuvajuhlat, Orajoki heijastaa valoa toisin. Pilvet ovat vetäytyneet.

”Tuollaisessa kirkkaudessa ja kimaltelussa on aina sokeutumisen vaara. Sellainen, että tulee täyttyneeksi valosta”, sanoo Erkka Filander, joka istuu tässä myös. Olemme saapuneet jokilaavulle keskustelemaan hänen kesän alussa ilmestyneestä runoteoksestaan.

Siemenholvin (Poesia) piti olla teos, jota Filander ei osaisi kirjoittaa; kirja, joka vaatisi tekijältään niin paljon, ettei sitä voisi tehdä. Yritys, joka siis jäisi kesken ja epäonnistuisi. Kävi kuitenkin niin, että kahdeksan vuoden kirjoittamisen jälkeen epäonnistuminen epäonnistui.

”Se on tavallaan se kiusallinen puoli siinä, että se on valmis ja oikeastaan se ei epäonnistunut. Koen onnistumisen jälkeistä suurta väsymystä”, Filander kertoo.

YLI kolmekiloinen Siemenholvi on matkustanut Suomeen Italian Trentosta pari viikkoa aikaisemmin. Trentossa sijaitsee yksi harvoista Euroopan painotaloista, joka pystyi suoriutumaan Siemenholvin 300 x 400 millimetrin ja 354:n sivun mittaisesta haasteesta. Olen lukenut Filanderin uutta teosta kyljelläni, mahallani, seisaallani, lyhyitä hetkiä myös epämukavassa kiemurassa istuen. Jokainen sivunkäännös on tuntunut painokkaalta päätökseltä.

Ainoastaan lähestyvän haastattelun aikapaine on kuronut kokoon varmuutta siirtyä seuraavalle aukeamalle, joka on jälleen avautunut laajalle kuin maalaus.

Siemenholvia voi puhtaalla omallatunnolla kuvailla vaikeasti lähestyttäväksi teokseksi. Sen massiivinen sisältö pohjaa mittavaan määrään kielellisiä rekistereitä, ja teoksen viitepisteitä ovat esimerkiksi alkemistinen praktiikka, Raamatun kirjat, antiikin Kreikan myytit, numerologia ja unohdetut runoperinteet. Kirja koostuu säkeellisistä runoista sekä laajoista fragmentaarisista osuuksista, jotka hyödyntävät asetelmallisuutta ja teoksensisäisiä peilirakenteita.

Ilmavan, usein yhteen teemaan ja rekisteriin luottavan kotimaisen nykyrunouden teoskontekstissa Siemenholvi raivaa itselleen uutta peltoalaa. Kuten kriitikko Anna Kallio kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä, Filanderin teos tarjoilee ”nykyrunouden ilmaisupalettiin vakiintuneen, väljästi asetellun fragmentin sijaan pöheikkömäistä anteliaisuutta”.

Se ikään kuin siementää aavistuksia lukijansa maaperään. Jotkut jäävät itämään.

JOKILAAVULTA linnuntietä noin 1200 kilometrin päässä sijaitsee Norjan Huippuvuorten siemenholvi, jolta Siemenholvi on saanut nimensä. Huippuvuorten siemenholviin on talletettu heinäkuuhun 2025 mennessä yli 1,3 miljoonaa siemennäytettä yli kuudeltatuhannelta eri kasvilajilta ympäri maailman.

Yksi näytteistä on trollius europaeus, kansanomaisemmin kullero. Lapin maakuntakukka, Orajoen kultareunus. Kulleroa pölyttävien hyönteisten on osattava tunkeutua sulkeutuneeseen kukkaan, sillä kukka aukeaa vasta lakastumisen alkaessa.

Kullero on siis kauneimmillaan menettäessään elinvoimansa.

Ihminen taas on selviytynyt ja tuhoutunut katastrofeissa ennenkin. Siemenholvissa asia käy harvinaisen selväksi: katastrofin keskiö on ihmiselle harvinaisen tuttu paikka. ”Mikä on mitattu, laskettu ja näynomaisesti rakennettu / tuhoksi, on laskelmissa jo tapahtunut, ja on tapahtuva”, Filander kirjoittaa teoksessaan.

Luonnonkatastrofiin, taivaalliseen interventioon, tuhoisaan ilmastonmuutokseen, globaaliin ydinsotaan tai muuhun maailmanlaajuiseen täystuhoon varautuessaan ihminen säilöö, tallettaa, työntää eläimet pyhään arkkiin ja siemenet tuomiopäivän holviin. Jos tulee päivä, kun joet ehtyvät ja metsät palavat, kalat nousevat ensin vatsa edellä löyhkäävän veden pintaan ja painuvat sitten kuivan uoman pohjalle, on ajatus tulevaisuuden kullerosta periaatteessa vielä mahdollinen.

Säilömään pyrkii myös Siemenholvi. Filander kertoo, että teokseen oli tarkoitus tulla osio, joka säilöö erilaisten kasvien nimiä runokollaasitekniikalla. Kirjoittamisen loppuvaiheessa Filander ymmärsi, että juuri niin hänen ei tule tehdä. Kirjastothan tekevät tuon työn jo.

”Tärkeämmät kysymykset ovat, minkälaisia lukemisen tapoja, lukemisen asentoja ja keskittymisiä Siemenholvin kaltainen kirja voi säilöä. Jos lukemiselle antaa aikaa, se alkaa ohjata lukemisen nopeutta ja muita asioita: milloin luetaan yhteyksiä, milloin luetaan pintaa, milloin taas kokonaisarkkitehtuuria? Nämä vaativat kaikki hyvin erilaisia lukemisen lihaksia.”

LUKEMINEN on vaativaa mutta mielekästä työtä, jonka lukija tekee, kuvailee kirjailija Antti Nylén keväällä julkaistussa Vastalause -pamfletissaan (Bokeh). ”Kaunokirjallisuuden lukeminen on mielellisenä suorituksena ja luovana tekona monimutkaisimpia mihin ihmislaji kykenee”, hän kirjoittaa.

Juuri vaativuudestaan Siemenholvi saa Helsingin Sanomissa ylistystä: ”Tällainen luottamus lukemisen yksilöllistä ja yhteisöllistä työtä kohtaan on poikkeuksellista”, kirjoittaa kriitikko Maaria Ylikangas.

Siemenholvi on poikkeuksellinen siksi, että yleisesti ottaen kirjallisuudesta on tullut helpompaa. Mediaympäristön muutoksen, sosioekonomisten erojen kasvamisen sekä kirjallisuus- ja kulttuurivihamielisen politiikan myötä heikentynyttä lukutaitoa on pyritty elävöittämään tuomalla kirjallisuutta lähemmäs sellaista ihmistä, joka ei ole tottunut lukemaan. On päätelty, että lukijat eivät halua enää ottaa riskejä. He eivät jaksa sitoutua.

Miksi kirjailijoidenkaan siis pitäisi?

Filander ajattelee, että asiaa pitäisi tarkastella päinvastaisesta suunnasta, sillä juuri kirjailijoilla on hänen mielestään vastuu. ”Ehkä keskittymiskyky ja lukutaito on hapertunut sen takia, että runoilijat eivät keskity enää muotoon”, hän sanoo nauraen, ja jatkaa sitten:

”Lukijat vastaavat siihen, mitä kirjoittajat heiltä vaativat. Jos kirjoittajat lakkaavat vaatimasta, myös vaikean kirjallisuuden hahmottamisen kyvyt, lukemisen nautinnot ja poikkeuksellinen tieto, joka liittyy vaikean lukemiseen, alkaa vääjäämättömästi surkastua.”

Filander ei niele ajatusta siitä, ettei lukijoita kiinnostaisi haastavampi kirjallisuus.

”Tietävätkö ihmiset edes, kiinnostaako heitä, jos sitä kykyä ei pääse koettamaan?”

Samaa ovat pohtineet muutkin kirjailijat. Filanderin tavoin Poesia-kustantamossa vaikuttavat Kristian Blomberg ja Olli-Pekka Tennilä kirjoittavat niin&näin-lehdessä (4/2024) julkaistussa poeettisessa manifestissaan siitä, miten runouden ilmaisuvoima kärsii kirjallisen nykykulttuurin vaatimuksista: ”Jos lukijat ja julkinen keskustelu osaavat lukea runoudesta vain ne merkitykset, jotka sanotaan suoraan, mihin runoutta tarvitaan?” V.S. Luoma-aho jatkaa Blombergin ja Tennilän ajatusta Nuoren Voiman (2/2025) kolumnissaan kirjoittaessaan, että kirjallisuus pohjaa yhä useammin nopeisiin nautintoihin: ”Voittaja on se, joka saavuttaa toivotun tuloksen kuluttamalla kaikkein vähiten energiaa, oli kyse sitten teoksen lukemisesta tai kirjoittamisesta.”

Samaan aikaan paikat, joissa haastavan lukemisen mielekkyyttä on mahdollista sanoittaa, joutuvat taloudellisesti ahtaammalle. Kulttuurin ja ympäristön tuhoa ei voi erottaa toisistaan, Siemenholvi muistuttaa.

”Kyse on siitä, minkälaista ihmisyyttä ja ihmistä me haluamme olennoida. Kirjallisuus ja taide voivat näyttää meille kuvan ja mahdollisuuden erittäin rikkaasta olemisesta täällä. Kukoistuksesta onnettomuuden keskellä”, Filander kuvaa.

VAIKEASTI lähestyttävään kirjallisuuteen liittyy myös eräs sosiaalisesti hankaava puoli: kooltaan ja sisällöltään massiivinen kirja on mahdollista nähdä suureellisena, ja suureellisuus on osa maskuliinisen kirjoittamisen perinnettä. Vaikka Siemenholvin varhainen vastaanotto on ollut pääosin varsin innostunutta, jopa ihastunutta, kuului ennen teoksen julkaisua kirjallisuusmaailman sisältä joitakin kriittisiä ajatuksia. Niiden mukaan tällaisen teoksen julkaiseminen on suureellisuudessaan maskuliininen ele, voimannäyte.

Olisiko nainen voinut kirjoittaa tämän, kysyi eräskin ystäväni kirjaa selaillessaan.

Kirjallisuudentutkija Laura Piippo kuvasi vuonna 2023 Helsingin Sanomien haastavaa kirjallisuutta käsittelevässä haastattelussa vaikeamaineisten suurromaanien maskuliinista traditiota itseään ylläpitäväksi sosiaaliseksi rakennelmaksi: ”Meille on syntynyt katse, joka löytää helpommin miesten kirjoittamia suuria kirjoja – – ja sitten traditiosta saattaa syntyä kilvoittelun laji osalle kirjailijoista.”

Filander asettelee jokilaavulla sanansa tarkasti: ”On selvää, että suureellisuus on traditio, joka on historiallisesti kuulunut miestaiteilijoiden alueelle. Mahdollisuudet on annettu heille ja otettu toisilta samaan aikaan pois. Mutta en ole varma, onko asia ollut viimeisiin vuosikymmeniin enää niin – ettei monelle suomalaiselle nykyrunoilijalle, joka ei ole mies, olisi tällaisen kirjan tekeminen mahdollista.”

Filanderille aihe on selvästi herkkä, ja joitakin kriittisiä ääniä on kantautunut myös hänen korviinsa. Siemenholvin on Filanderin mukaan tarkoitus näyttää, että tällaisen kirjan tekeminen on ylipäätään mahdollista.

Vastaanotto muotoilee avauksen suunnan. Siksi Filander kokee, ettei ole vielä tässä vaiheessa oikea henkilö käymään keskustelua aiheesta. Hän pitää pitkiä taukoja ja summaa asian: ”Jos kokisin, että on selvästi joku alue, joka on mahdollisuuksineen varattu miehille, kokisin suurta kuvotusta operoida sillä alueella.”

VUONNA 2023 Hanna Nikkanen kirjoitti Long Playlle jutun Norjan Huippuvuorten siemenholvista. Nikkanen käy jutussaan läpi tapoja, joilla vuonna 2008 perustetusta siemenholvista on puhuttu mediassa. Ei ole yllättävää, että nimitykset ovat läpeensä raamatullisia: tuomiopäivän holvi, Eedenin puutarha, Nooan arkki. Ikuinen, kaiken kestävä.  ”Ihmiset – – näyttävät janoavan suurta suunnitelmaa, lupausta siitä, että itseaiheutetun apokalypsinkin jälkeen voi pelastautua”, Nikkanen kirjoittaa.

(Nikkasen jutusta tosin ilmenee, että mahtipontisesta maineestaan huolimatta siemenholvi on vuotava, fossiilienergian varaan rakentuva huone. Se siitä ikuisuudesta.)

Nikkanen tulkitsee Huippuvuorten siemenholvin olevan pohjimmiltaan optimistinen ele: ”Siemeniä ei ole jemmattava siksi, että ne pelastaisivat meidät ydinsodan jälkeen, vaan siltä varalta, että asiat ovat joskus paremmin.”

Ajatusta parempaa maailmaa vasten kirjoittamisesta Filander ei tunnista: ”Lähdin hahmottelemaan Siemenholvissa viimeistä kirjaa edeltä. Eräänlainen hautajainen, edeltä käsin. – – Ehkä tulevaisuudessa Siemenholvi on kääritty kankaisiin, josta se avataan ja joihin se taas suljetaan.”

Siemenholvi itse muotoilee asian näin: ”Esine tulee ajassa paikaksi”.

Kollektiivisessa mielikuvituksessamme maailmanloppu lankeaa yllemme viimeisen tuomion lailla. Synnit on sovitettava eikä kärsimykseltä säästytä, mutta myös taivaallisia ihmeitä on odotettavissa. Kulttuuriseen itseymmärrykseemme on naitettu apokalypsin, sovituksen ja pelastuksen kuvasto, joka läpäisee taiteen lisäksi yhteiskunnallisen keskustelun. Jumala rankaisee vaikkei ole Jumalaa, joka rankaisee.

”Elämme yhteiskunnissa, jotka perustuvat pitkälti kristillisille rakenteille ja ajatuksille esimerkiksi yksilöstä. Kuitenkin alta on kaavittu pois kristillinen aines, joka luo koheesion siihen, miten hahmotamme maailman. Kulutuskapitalismi on eräänlainen kiihdytetty sekulaari kristinusko, jossa lunastus toteutuu kulutuksen kautta. Meiltä puuttuu henki, joka elävöittää ne jäänteet”, Filander kuvaa.

Hän kokee, että uskonnollisessa taiteessa ja kirjoituksissa on piirteitä, joista on luovuttu väärässä kohtaa.

”Niiden uudelleentarkastelu voi antaa välineitä tämän kaltaisen valtavan ajallisen ja totaalisen paradigman muutoksen kohtaamiseen ja käsittelyyn.”

KUN on tapahtumaisillaan jotain suurta, kollektiivinen kokemus ajasta voi pingottua. Aika ikään kuin tiivistyy, jännittyy.

”Uudessa testamentissa, kirjeissä ja myöhemmin kirkkoisät esittävät tällaista ajatusta, että Messiaan aika on jännittynyttä aikaa. Eli ajan laatu voi muuttua, siitä tulee toisenlaista”, Filander kertoo. Tällöin se hänen mukaansa ”kutsuu ensimmäistä kertaa toimimaan”.

Ajan jännittyneisyys houkuttelee siis esiin kollektiivista liikettä kohti suurta muutosta, toisin sanoen vallankumousta.

Yksi Siemenholvin leimallinen piirre on sellainen väkivaltainen kieli ja kuvasto, johon ei usein nykyrunoudessa törmää. Teoksen runot langettavat kirouksia ympäristön tuhoajille, ne mässäilevät graafisella väkivallalla ja kostolla. Filander kertoo, että on halunnut kirjoittaa hänelle vaikeasta, mutta myös todellisesta kokemuksesta: aika elinkelpoisen planeetan säilyttämiseksi käy vähiin ja tuntuu vaativan mitä tahansa tekoa synnyttääkseen edes pienen muutoksen kohti parempaa. Tässä mielessä Siemenholvin runot ovat poliittisia.

Filander korostaa, että runot eivät ole ohje tietynlaisille teoille, vaan paikkoja olla kuristuksen äärellä: ”Ne teot, joita teemme täällä, ne kylvävät koko ajan. Ja kaikki se, mikä valaisee tai valmistelee tekoa, on äärimmäisen vastuun aluetta. Runo voi olla sellainen paikka. Se voi alkaa hioa esiin sitä, mitä lukijan on tehtävä.”

Filander nostaa esiin surrealistirunoilija René Charin ajatuksen siitä, että runon ei tarvitsisi seurata tekoa, vaan edeltää sitä.

Siemenholvi muotoilee asian näin: ”Teko kylvää siemenen / ja jokaisen ajatuksen hylsy on siemen / ja sana on siihen suhteessa.”

Näin pääsemme takaisin siihen, mitä lukeminen oikeastaan on. Filanderia nimittäin kiinnostaa, millaista ajan laatu on silloin, kun luemme: ”Onko lukeminen poistettua aikaa maailmasta? Onko lukemisen aika se, joka meillä kestää lukea runoa, vai olemmeko silloin toisen laatuisen ajan kanssa tekemisissä?”

Tällaisten kysymysten kautta voidaan Filanderin mielestä tarkastella sitä, mitä aika on ja miten voimme toimia käytettävissä olevan ajan puitteissa. Juuri runouden kohdalla hänen mielestään kysymys ajasta terävöityy: ”Onko Rilken kirjoittama runo satavuotias vai tuore silloin kun se luetaan?”

Runo on Filanderin mukaan ”radikaali kärjistymisen paikka”. Hän kertoo halunneensa piirtää Siemenholvin avulla tämän radikaaliuden esiin, jotta se ei unohtuisi.

KUTEN sanottua, jokea olisi siis katsottava tarkemmin. Joki virtaa läpi Siemenholvin, se muistuttaa ajan kulusta, pitelemättömästä voimasta ja yhteydestä suurempaan, ”aina paikassaan ei paikallaan”, kuten kirjassa lukee.

Filander kertoo, että joki edustaa hänelle liikettä liikkumattomuudessa. Joki on hahmo, joka voidaan piirtää, silti sen sisällä liikkuu koko ajan jokin. ”Joki – miten rauhalliselta se voi näyttää ja miten hillittömään voimaan se voi kasvaa. Siinä edelleen samassa hahmossaan”, Filander sanoo.

Jesajan kirjassa joki ehtyy ja kuivuu. Se löyhkää. Ruoko ja kaisla virran varsilla lakastuvat, kalastajat murehtivat ja nääntyvät.

Jos ”elämä merkitsee, että aineiden vaihtuessa muoto säilyy”, kuten Thomas Mann kirjoittaa Taikavuoressa, olisi jokea ja sen muotoa todellakin katsottava tarkemmin.

Varma tuhon merkki: joki menettää hahmonsa. Kartalla Orajoki vesiympäristöineen on kuin vuoristo tai käärme puun ja hedelmän välissä. Keskikesään puhjennut kullero.

Auennut vasta lakastumisen alkaessa.