Enemmän elokuvatukea mutta harvemmille. Kenelle?

Kenelläkään ei ole kivaa.

”Aina voi sanoa, että ainahan on ollut tällaista. Paitsi nyt”, sanoo tuottaja Riina Hyytiä.

Hyytiän tuotantoyhtiö, useita 2010-luvun suuria hittejä ja menestyssarjoja tehnyt Dionysos Films on yksi elokuva-alan monista firmoista, joilla on hyvin vaikeaa.

”Kenelläkään ei ole kassaa, jolla selviäisi useiden vaikeiden vuosien yli. Yle tekee päätöksiä kerran vuodessa. Kaupalliset kanavat tilaavat vain vähän. Katsojamääristä ei voi mennä takuuseen, joten elokuvien levittäjät eivät nosta ennakkojaan, vaan ottava niistä satojatuhansia pois.”

Eikä elokuvanteon kulurakenne muutu.

Suomalainen elokuva-ala on ahdingossa, ja suurin syy on raha.

Tätä juttua varten haastateltiin yhdeksää tuottajaa, ja kaikki ovat huolissaan. Kaikki eivät halua esiintyä omalla nimellään, kun aihe on herkkä.

Aihe ei kuitenkaan ole rahapula, vaan se, miten Elokuvasäätiön tukia pitäisi jakaa. Elokuvia ei tehdä pelkästään niillä, mutta tuet ovat siemen, jota ilman kaupalliset toimijat eivät yleensä lähde mukaan. Säätiö on kalliissa kansainvälisesti rahoitetuissa tuotannoissakin ensimmäinen mahdollistaja sekä välttämätön viesti, että hankkeeseen on luottamusta.

Suomen elokuvasäätiöllä on lakisääteinen tehtävä tukea suomalaista kulttuuria. Laki on elokuvanteon ekosysteemin peruskivi.

Suomessa tuet ovat kuitenkin merkittävästi pienempiä kuin muissa Pohjoismaissa. Pottia ei ole nostettu yli viiteentoista vuoteen. Vuoden 2018 jälkeen tukia on sen sijaan vähennetty viisi miljoonaa euroa.

Inflaation myötä ollaan tilanteessa, jossa Elokuvasäätiön tuet ovat yksinkertaisesti liian pieniä.

Elokuvan tekemiseen kuuluu nyt tavoitteista tinkiminen, ellei rahaa saada ulkomailta tai mennä kuvaamaan Suomeen sijoittuvaa elokuvaa Baltiaan, jossa paikallisen työvoiman kustannustaso on houkutteleva ja tuotantokannustimet ruhtinaalliset.

ELOKUVAN julkinen rahoitus väisti viime syksynä luodin. Kaavaillut jättileikkaukset Suomen elokuvasäätiön tuotantotukeen peruttiin.

Jos ne olisivat toteutuneet, suomalainen julkinen elokuvarahoitus olisi ollut Viron tasolla. Ei per asukas, vaan absoluuttisena lukuna.

Perumispäätöstä edelsi kiihkeä kampanjointi suomalaisen elokuvan puolesta. Asia oli yhteinen: elokuvaa ensisijaisesti kotimarkkinoiden liiketoimintana pitävät olivat yhtä lailla huolissaan ja kauhuissaan kuin ne, jotka tekevät taidetta ja tähtäävät myös maailmalle.

Alalla huokaistiin syvään. Kokoomuksestakin viestittiin, että jättileikkausaie oli vain virhe.

Vaikka rauha näytti laskeutuvan maahan, pulssi ei laskenut. Kaikki asioista perillä olevat tiesivät jo, että leikkausvaara on edessä myös tämän vuoden syksynä.

Merkit ovat ilmassa. Helmikuussa valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä muistutti kolumnissaan julkisen talouden sopeutustarpeen vain kasvavan, eikä mikään sektori ole turvassa leikkauksilta.

Säilyykö ymmärrys siitä, että julkinen tuki elokuvalle on välttämätöntä, jotta ala saa myös yksityistä rahoitusta ja kasvattaa valtion kassaa?

Elokuva on taiteellis-teollinen ala. Tehtiin sitten viihdettä tai art housea, tuotantotuki on kulttuurituki, mutta käytännössä myös yrityksen hankekohtaista riskinhallintaa.

Rahoituksen vavistessa ala kamppailee toisen haasteen kanssa: kotimaisten elokuvien suosio huojuu. Kaupallisemmat toimijat ovat helisemässä.

Yleisön käyttäytymistä ei ole koskaan ollut näin vaikea ennakoida.

”Nyt ei tiedetä, ovatko yleisön katsomistottumukset muuttuneet niin, etteivät lipputulot enää koskaan kasva. Silloin yksityinen riskiraha vähenee ja julkisen tuen tarve kasvaa”, sanoo tuottaja Nina Laurio.

”Jos potti ei kasva, pakostakin elokuvien määrä laskee, ja pakostakin tuotantoyhtiöiden määrä laskee. Meillä tehdään kunnianhimoisia yleisöelokuvia liian vähän. Pitäisikö niitä rahoittaa suuremmalla rahalla nimenomaan kulttuuriperustelulla?”

Aiemmin Solar Filmsillä ja Dionysos Filmsillä ollut Laurio on lehtori Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksella. Hän peräänkuuluttaa kansallista audiovisuaalista strategiaa.

”Kanavat mukaan, rahoittajat mukaan miettimään näitä suuntia. Keski-Euroopassa melkein kaikki elokuvat tehdään kansainvälisellä yhteisrahoituksella. Meillä se on nyt yhtäkkiä asia, jota on pakko ajatella.”

Suomesta on tullut 2020-luvulla useita kansainvälisesti noteerattuja elokuvia. Riittääkö seuraavien tekemiseen rahaa?

”Haluammeko antaa rahaa eteenpäin ajatteleville elokuville vai niille, joilla tekohengitetään jotain vanhaa systeemiä”, kysyy Jussi Rantamäki.

Hänen ja Emilia Haukan pyörittämä Elokuvayhtiö Aamu tuottaa muun muassa Juho Kuosmasen elokuvat.

Rantamäki paljastaa kysymyksellään kipukohdan, joka on yhtä vanha kuin Elokuvasäätiö.

Yksikään haastatelluista tuottajista ei ajattele, että alalla olisi ilmiriitoja, mutta kun niukkuutta jaetaan, kaksi ajattelutapaa – kaupallinen ja taiteellinen – ottavat väistämättä yhteen.

Toisin kuin ennen, taiteen puoli on yhä useammin myös onnistunutta liiketoimintaa. Kotimarkkina-ajattelu taas näyttäytyy mogulimeiningin sijaan hampaiden kiristelynä.

KUN ala puhalsi syksyn kriisihetkinä yhteen hiileen, haudattiin tietyt kiistat vain väliaikaisesti.

Yksi kiistelyn ilmentymä oli Suomen elokuvateatteriliitto SEOL ry:n kulttuuriministeriön virkamiehille ja Elokuvasäätiön hallitukselle huhtikuussa 2025 lähettämä kirje.

Se oli otsikoitu liiton elokuvapoliittisiksi tavoitteiksi.

Kirjeessä vaadittiin, että elokuvien julkiset tuet kohdistetaan tuotantoihin, joilla on ”merkittävä yleisöpotentiaali”.

”On elokuva-alan velvollisuus vaikeassa taloustilanteessa tehdä valintoja, jotka tuovat mukanaan mahdollisimman paljon yksityistä rahaa alalle”, liitto kirjoitti.

Kirjeen viesti oli selkeä ja sanamuodot käskeviä.

Liitto vaati Elokuvasäätiön toiminnan tärkeimmäksi tehtäväksi onnistua kotimaisen elokuvan kahden miljoonan vuosikatsojan tavoitteen täyttämisessä.

”Katsojatavoitteeseen pääsemisen pitää olla ensimmäisenä kriteerinä jokaisessa tuotantotukipäätöksessä ja tavoitteiden toteutumista pitää myös seurata”, kirjeessä luki.

Kirjeen lähettämisen perusteluksi mainittiin Elokuvasäätiön väitetty näkemys, että pelkästään yleisöelokuvan tukeminen rikkoisi säätiön toimintaa määrittävää elokuvalakia.

Elokuvateatteriliitto vaati, että kahta miljoonaa katsojaa tavoiteltaisiin ”kaikin keinoin” eli tuet pitäisi antaa ensisijaisesti elokuville, joiden oletetaan saavan paljon katsojia Suomessa.

Näkökulma on helppo ymmärtää. Elokuvateatterit ovat yksityisiä toimijoita ja täysin riippuvaisia siitä, onko niillä katsojia vetäviä uutuuksia.

Ulkomaiseen tuotantoon ei voi vaikuttaa, kotimaiseen voi.

Koko Suomessa kotimaisen elokuvan katsojaosuus on kolmisenkymmentä prosenttia.

Maakunnissa kotimaisten elokuvien liput ovat teatterien myynnistä puolet, joillain pienillä paikkakunnilla jopa yli 80 prosenttia.

Tiukka vaatimus keskittää tuet elokuvateatterien liiketoimintaa ylläpitäville oletetuille menestyselokuville tarkoittaisi muutamien tuotantoyhtiöiden suosimista kaiken kulttuuria uudistavan ehdoilla, ja siitä olikin kyse.

Näkemys poikkeaa Lasse Saarisen kymmenen vuoden ajan johtaman Elokuvasäätiön linjasta tukea elokuvataiteen monipuolisuutta.

Linja ei ole Saarisen, vaan sen määrittää elokuvalaki. Siinä määritellään elokuvalle myönnettävän valtionrahoituksen tavoitteiksi monimuotoinen ja ammattimainen tuotanto, laaja tarjonta ja jakelu, kotimaisen elokuvan kansainvälistyminen sekä elokuvakulttuurin kehittäminen.

Alalla odotetaan jännityksellä, miten elokuussa säätiön toimitusjohtajana aloittava Stuba Nikula tulkitsee pykäliä.

SUOMALAISET elokuvat voidaan jakaa kolmeen koriin.

On yleisöelokuvia, joiden tekemistä motivoi korkeiden katsojalukujen tavoittelu. Usein ne ovat tuotantoyhtiövetoisia hankkeita, joihin valitaan sopivat tekijät, kun aihe ja raamit on jo päätetty. Nämä ”käyttöelokuvat” saavat levitysyhtiöltä eniten riskirahaa, koska niillä on selkeimmät kaupalliset odotukset.

On kansainvälisesti rahoitettavia elokuvia, jotka ovat yleensä tekijälähtöisiä. Näistä kaupallisimmissakin, kuten toiminta- ja kauhuelokuvissa, on ohjaajansa (Jalmari Helander, Hanna Bergholm) tunnistettava kädenjälki. Rahoitusprosessi kestää vähintään pari vuotta. Ulkomaiset rahoittajat ovat tuotantoyhtiöitä, jotka hankkivat kotimaastaan julkista rahaa, ja osa työstä tehdään näissä maissa – joskus kuvaukset, joskus jälkituotantoa. Jotta hanke kiinnostaa Suomen ulkopuolella, sen täytyy olla universaali ja tekijöiden sellaisia, joilta voi odottaa vertailun kestävää laatua.

On myös kotimaisia tekijälähtöisiä elokuvia, joita ei kehitellä kaupallisuuden ehdoilla ja jotka eivät tähtää maailmalle. Askel kansainväliseen rahoitukseen voi jäädä ottamatta vain siksi, että se on ajallisesti haastava. Näiden hankkeiden budjetista joskus liki 70 prosenttia voi tulla Elokuvasäätiöltä.

Jos ei katsota ulkomaille, pitää elokuva yleensä rahoittaa kokonaisuudessaan levittäjän ja televisiokanavan ennakoilla ja Elokuvasäätiön tuella. Tämä kolmikanta on suomalaisen elokuvan rahoituksen perusmalli.

Yhteistyökumppaneilta voi saada rahaa kaupalliseen hankkeeseen. Hyvin harvojen suurten kansallisten aiheiden kohdalla kyseeseen tulee myös laajempi kotimainen yksityinen rahoitus.

Koska niin harva elokuva tekee voittoa, tuotantoyhtiöillä ei käytännössä ole omaa kassaa. Omarahoitusosuus voi tarkoittaa lähinnä tuottajan oman palkkion lykkäämistä ja hernekeiton syömistä.

ELOKUVASÄÄTIÖ kehitti yleisöelokuvien rahoittamiseen 50–50-mallin, jolla jaetaan noin joka neljäs pitkän leffan tuotantotuki.

Mallin ympärillä on monenlaista kipuilua.

Mallista haluttiin mekaanisempi ja siten nopeampi ja selkeämpi väylä harkinnanvaraisten eli taiteelliseen arviointiin perustuvien tuotantotukien rinnalle. Nimi tulee periaatteesta: vähintään puolet 50–50-tukea hakevan hankkeen rahoituksesta pitää tulla muualta kuin säätiöltä.

Laissa määrättyihin Elokuvasäätiön tehtäviin ei kuulu katsojalukujen tavoittelu, mutta korkea kotimaisten elokuvien katsojaosuus on ylpeyden aihe ja todiste säätiön tarpeellisuudesta niille, jotka näkevät vain numeroita.

50–50-mallissa hanke pisteytetään ennen kaikkea aiempien menestysten pohjalta. Tuotantoyhtiön, tuottajan, ohjaajan ja käsikirjoittajan aiemmat hitit tuovat pisteitä. Niitä saa myös levittäjän lupaaman ennakkomaksun perusteella, sekä sen mukaan, kuinka suuri kokonaisbudjetti on.

Elokuvasäätiön esittelijä antaa vielä omat pisteensä arvioimalla yleisöpotentiaalia ja vertaamalla hanketta kierroksen eli kalenterivuoden muihin hankkeisiin. Tämä harkinnanvaraisuus kattaa alle neljäsosan pisteistä.

Alalla epäillään, että pisteitä on välillä ”shoppailtu”: hakemuksessa voi olla hyvät pisteet tuova menestyselokuvien tekijänimi, jonka tuen saamisen jälkeen yllättäen korvaakin toinen henkilö. Vilpillisyyttä on mahdoton todistaa, sillä tekijät voivat toki vaihtua luonnollisesti.

Korkeimpien pisteiden hankkeet saavat säätiöltä 400 000–600 000 euroa tuotantotukea.

Se on enää ani harvoin puolta rahoituksesta, johon tukimallin nimi alun perin viittasi.

Tämän vuoden kierroksella hakijoita oli viisitoista, ja 50–50-tukia jaettiin neljä.

Yleensä hakijoita on ollut kymmenkunta. Sekin on paljon huomioiden, että nämä hankkeet ovat jo saaneet levittäjän sitoutumaan.

”Se osoittaa, että vaikeina aikoina kaivetaan hankkeita naftaliinista ja toivotaan, että osuisiko kohdalle”, kuvailee eräs tuottaja.

Elokuvasäätiön kevään 2026 ensimmäisessä tuotantotukien jaossa tukea myönnettiin seitsemälle pitkälle fiktioelokuvalle, joista kuusi on komedioita.

Kolme jatko-osaa sai 600 000 euron tuotantotuen.

200 litraa sahtia sai sen harkinnanvaraisena tuotantotukena.

50–50-tuen saivat yhdestoista Risto Räppääjä -elokuva, Queen of Fucking Everything -televisiosarjan elokuva-spin-off King of Fucking Everything, menestyksekkäitä Luottomies-elokuvia tuottaneen Red Carpet Film & TV:n leirintäaluekomedia Karavaanarit sekä ryöstökomedia Pankkineidit. Viimeksi mainitun kirjoittaa ja ohjaa Taneli Mustonen, jolla on kahdesta ensimmäisestä Luokkakokouksesta melkein miljoonan katsojan näyttö.

MITÄ levittäjät haluavat? Varmoja nakkeja. Niitä ei ole.

Kalevala: Kullervon tarina: 108 000 katsojaa.

Supermarsu ja suuri huijaus: 54 000 katsojaa.

Teräsleidit 2: 92 000 katsojaa.

Häjyt 2: 139 000 katsojaa

Tonttu: 60 000 katsojaa.

Syke-elokuva: Kipinöitä yössä: 58 000 katsojaa.

Kullekin näistä viime syksyn ja tämän kevään elokuvista epäilemättä toivottiin helposti kaksinkertaista katsojalukua tai sitäkin enemmän.

Jatko-osien kohdalla se oli myös tilastollisesti perusteltua. Kunkin edeltäjä sai reippaasti yli kaksinkertaisen määrän yleisöä.

Yleisöelokuvien katsojaestimaateista jäädään nyt kautta linjan puoleen, toteaa eräs tuottajista.

Poikkeuksellisen monet hiteiksi toivotut elokuvat ovat flopanneet jo muutaman viime vuoden aikana.

Tuottajat kiittävät kahta suurinta levittäjää, tanskalaisomisteisesta Nordisk Filmiä ja ruotsalaisomisteista SF Studiosia riskien ottamisesta yleisellä tasolla.

Taiteellisemmissa elokuvissa, joille ei voi perustellusti odottaa kuin pariakymmentä tuhatta elokuvateatterikatsojaa, on levittäjän ennakkokin pieni, usein nimellinen.

Mutta kun haetaan 50–50-tukia, pitää levittäjän panna tiskiin suurin mahdollinen raha, koska tuen saaminen edellyttää ennen kaikkea korkeaa levittäjän arvioimaa yleisöpotentiaalia ja sitä kautta suurta levitysennakkoa – milläpä muullakaan budjettipisteitä saataisiin.

Jonkun pitää perustella Kööpenhaminan ja Ruotsin konttoreihin yhtiön sijoitus tekeillä olevaan suomalaiseen leffaan. Menestyksen jatko-osalle voi tätä potentiaalia osoittaa ihan tilastollisesti.

2020-luvulla 50–50-tuen saaneet elokuvat ovatkin ennen kaikkea jatko-osia.

Vuosikymmenen seitsemällä hakukierroksella tuen on saanut yhteensä 27 elokuvaa.

Niistä 15 on jatko-osia, kolme elämäkertoja (mukaan lukien Dingo-leffa Levoton Tuhkimo), kaksi kirjafilmatisointia ja yksi remake ulkomaisesta menestysleffasta.

Loput kuusi ovat alkuperäisaiheisia elokuvia, joista ainoastaan Teräsleideistä tuli kunnon menestys.

Tuotantoyhtiöt ovat usual suspectseja: Solar Films (9), Yellow Film (7) ja Helsinki-filmi (4).

Muutamien haastateltujen mielestä 50–50-tukia olisi syytä myöntää enemmän: jos Elokuvasäätiö tulevaisuudessa kykenee tukemaan viittätoista elokuvaa vuodessa, 50–50-tukia pitäisi antaa ainakin viidelle. Tämän tukimuodon katon nostaminen merkittävästi saa ääniä samoilta haastatelluilta.

Levittäjä ottaa elokuvan rahoituksessa suurimman riskin ja tekee siksi tarkimman riskiarvion.

Siksi pisteytyksen täyttymisessä keskeisin merkitys on levittäjän panostuksella.

Tarpeeksi suuria levitysennakoita voivat tosiasiassa maksaa vain kolme suurinta levittäjää, Nordisk Film, SF Studios sekä Sanomaan kuuluva Nelonen Media, joka tuli kentälle vasta muutama vuosi sitten.

Nordisk Film on levittäjänä ylivoimaisesti useimmissa 2020-luvulla 50–50-tuen saaneissa elokuvissa, myös siksi, että se jakelee aina Solar Filmsin elokuvat. (Tanskalaisyhtiö osti puolet Solarista vuonna 2007.)

Kakkosena nimikemäärässä on SF Studios, mutta nyt Nelonen Media nousee kovaa. Sanoman markkinointikone on todistetusti ylivoimainen väline, joten sen riskit eivät ole yhtä suuria kuin muilla levittäjillä.

50–50-mallin koetaan antavan nyt Nelonen Medialle taas uuden etulyöntiaseman. Jos tämä levittäjä kykenee rahoittamaan elokuvia ketterästi sekä markkinoinnillaan tekemään niistä hittejä, 50–50-tuen tarkoitus täyttyy kirkkaasti.

50–50-malli on houkutteleva myös siksi, että se on niin nopea. Kun levittäjä ja televisiokanava ovat sitoutuneet, ja Nelonen Median tapauksessa ne käyvät käsi kädessä, tarvitaan vain Elokuvasäätiön tukipäätös ja päästään kuvaamaan.

Ei ole sattumaa, että 50–50-tuet jaetaan aina maaliskuussa. Elokuvat ehtivät lähes poikkeuksetta valmistua joulusta alkavaan ja helmikuun loppuun kestävään sesonkiin, jolloin suomalaiset käyvät eniten elokuvissa.

Levittäjän ei tarvitse pitää rahaansa kiinni pitkään ennen tuloutumista. Karrikoidusti sanoen ripeästi tehty halpis on suurelle levittäjälle oivallisinta elokuvaa, etenkin kun markkina on näin vaikea.

Tästä näkökulmasta kansainvälistä rahoitusta hakevat tuotannot näyttäytyvät tulppina. Niissä sekä levittäjän että elokuvasäätiön rahoituslupaus voi olla kiinni pitkään, vuoden tai pidempään, kun muuta rahoitusta työstetään.

Siihen verrattuna 50–50-malli pitää levitysyhtiöiden sekä isojen tuotantoyhtiöiden pyörät rasvattuina.

Mitä suurempi tuotantoyhtiö, sitä enemmän kuukausipalkkaisia työntekijöitä, joten elokuvia pitää päästä tekemään vähintään yksi vuodessa, ainakin jos käynnissä ei ole myös televisiotuotantoja ylläpitämässä kassavirtaa.

Kun menestyksiä on vaikea ennakoida, levittäjien kukkaronnyörit kiristyvät. Jos yleisöelokuville pitäisi saada entistä enemmän rahaa Elokuvasäätiöltä, niukkuuden ajassa se tarkoittaa jostain pois ottamista – todennäköisimmin kansainvälisesti rahoitettavista hankkeista, joissa tärkeintä on vertailun kestävä laatu.

”Ilman yleisöelokuvaa elokuvateatterit ovat pulassa. Jos on tehty liukuhihnalta heikkoja yleisöelokuvia, joista kansa ei välitä, niitä on vaikeampi tehdä lisää. Siinä voi olla peiliin katsomisen paikka”, sanoo eräs tuottaja.

IT’S ALIVE -yhtiön Jani Pösöstä tuli menestystuottaja kertarysäyksellä, kun 100 litraa sahtia nousi viime vuoden katsotuimmaksi kotimaiseksi.

”Elokuvan tekeminen on fantastista, mutta rahoittaminen todella tylsää”, sanoo Pösö.

Työparilla eli ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikillä ja tuottaja Pösöllä, joka usein myös osallistuu käsikirjoittamiseen, oli takana seitsemän elokuvaa, jotka saivat yhteensä kolmasosan sahtikomedian yleisöstä. Esimerkiksi kriitikoiden kehuma Jussi-voittaja Armomurhaaja sai nelisen tuhatta katsojaa.

”Aina ollaan etsitty puhtainta tekotapaa. Olen uskonut, että kotimaisen yleisön tavoittava elokuva voi olla myös taiteellisesti korkeatasoista ja intiimillä tavalla toteutettua.”

Pösö vakuuttaa, että kesällä kuvattava 200 litraa sahtia on tekijälähtöinen, vaikka se on jatko-osa. Myös Armomurhaajalle kaavailtiin eräänlaista jatko-osaa, koska siihen oli hyvä idea. Hän mainitsee myös kansainvälisen leviämisen monet muodot: Armomurhaajakin sai kaupallisen teatterilevityksen useissa maissa Yhdysvalloista Taiwaniin, ja hän lopetti ulkomaisilla festivaaleilla kertyneiden katsojien määrän laskemisen, kun 20 000:n raja oli ylitetty.

Menestyksiä tulee yllättävistä paikoista. Vaikka kaupallisten rahoittajien uskoa riittää etenkin jatko-osiin, televisioaiheiden lämmittelyihin ja elämäkertoihin, alkuperäisaiheilla voi pötkiä pitkälle, kun elokuva on hyvä.

100 litraa sahtia sai 236 000 katsojaa.

Solar Filmsin Myrskyluodon Maija oli riskihanke, josta tuli yli 470 000 katsojallaan menestynein suomalaiselokuva sitten uuden Tuntemattoman sotilaan. Yksikään ruotsinkielinen elokuva ei ollut päässyt edes puoleen siitä sitten 1960-luvun.

Tove (154 000), Hytti nro 6 (132 000) ja etenkin Kuolleet lehdet (311 000) ovat esimerkkejä 2020-luvun yllättäjistä.

Tosin Kuolleet lehdet myös osoitti, miten houkutteleva yleisösegmentti ovat eläkeläiset. Ei koskaan yksin (171 000), Helene (178 000) ja Teräsleidit (247 000) todistavat samaa.

Näistä vain Teräsleidit tehtiin 50–50-tuella.

Samaan aikaan hiteiksi ajatellut 50–50-tuetut elokuvat ovat viime aikoina usein pärjänneet merkittävästi heikommin kuin toivottiin.

Vuosi sitten tämän tuen saaneista neljästä elokuvasta kolme on saanut ensi-iltansa. Luottomies 2 oli melkein odotetun kaltainen hitti, Teräsleidit 2 ja Kaija Koo -elokuva Kaunis rietas onnellinen eivät.

Kaksi vuotta sitten 50–50-tuen sai neljä elokuvaa. Supermarsu 3 ja Häjyt 2 menestyivät selvästi huonommin kuin odotettiin. Italialaiskomedian suomalaisversio Täydelliset vieraat ei noussut hitiksi. Risto Räppääjä 10 sentään sai saman verran katsojia kuin edeltäjänsä.

Mikä mättää?

Jatko-osankin pitäisi vähintään valmistua ajoissa. Elämäkertaelokuvassa ei riitä tuttu nimi. Kaija Koo -elokuvan vaisua vetovoimaa pidetään erityisen huolestuttavana, sillä elokuva sai hyvät kritiikit ja yleisötutkimus paljasti, että katsojat todella pitivät näkemästään.

Heitä vain ei saavu toivottuina joukkoina. Tuttuuden rinnallakin pitäisi kulkea vielä isompi lupaus jostain uudesta, jostain valkokankaan arvoisesta.

JOS taistelu kuitenkin voitetaan laadulla, ratkaisu on tuottaa vähemmän elokuvia ja antaa niille isommat tuet.

”Mikään ei kehity tai parane, jos kaikille jaetaan kurjuutta”, sanoo Miia Haavisto, Tekele-yhtiön perustaja.

Hän toimi uransa alussa Elokuvasäätiön dokumenttien tuotantoneuvojana.

”Ymmärsin siellä, että pitää sanoa tarpeeksi monelle vain ei, jotta joillekin jäi rahaa tehdä kunnolla.”

Kaikki haastatellut tuottajat ovat Haaviston kanssa samaa mieltä. Kun Elokuvasäätiö nyt jakaa tuotantotuen 16–17 pitkälle näytelmäelokuvalle vuodessa, pitäisi siitä ottaa muutama pois. Pösö kuitenkin lisää, että projektikohtaisesti pienemmälläkin tuella voi pärjätä.

Perustelutkin ovat tuottajilla samat. Elokuva pitää tehdä hyvin, tai se on hukattu mahdollisuus. Onnistua ei voi, jos viime hetkellä tingitään liikaa siitä, mitä on vuosien ajan suunniteltu.

Kipurajan väärällä puolella tekeminen ei edistä mitään, se on lähinnä piilotettua elinkeinotukea.

Alalla muistetaan hyvin, kuinka tuotantotukien jakaminen oli vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä selkeästi vuorottelua. Pieniä tuotantoyhtiöitä pidettiin pystyssä ja joskus jalkansa oven väliin saaneita ohjaajia taputeltiin selkään antamalla tuki muutaman vuoden välein.

Se aika on nyt väistämättä ohi, sillä markkinat antavat turpiin osaavillekin konkareille.

Jo 1990-luvulta eli suomalaisen elokuvan uuden nousun alusta keskeisessä asemassa ollut tuotantoyhtiö MRP eli Matila Röhr Productions meni konkurssiin.

Lähitulevaisuudessa nähdään lisää konkursseja, tuottajat uskovat. Pudotuspelissä pienistäkin virheistä rankaistaan ankarasti.

Aurora Studios -kokonaisuuden rakentanut pääomasijoittaja ja kulttuurivaikuttaja Ari Tolppanen kuoli helmikuussa. Otavan osaomistamasta Aurorasta piti tulla art house -henkisempi, merkittävä ja kotimaisomisteinen elokuvien levittäjä Nordisk Filmin ja SF Studiosin rinnalle, mutta se pani levitystoiminnastaan pillit pussiin parin vuoden jälkeen.

Aurora osti myös Helsinki-filmin, yhden suurimmista tuotantoyhtiöistä.

Herää kysymys, miten käy konsernin tappiollisten yhtiöiden, mikäli rahoituksesta päättää joku, jolla ei ole Tolppasen intohimoja.

Joka tapauksessa edessä on sukupolvenvaihdos. Eläkeikä lähestyy 1990-luvun lopulla aallonharjalle nousseita tuottajia, kuten Markus Seliniä, Marko Röhriä ja Ilkka Matilaa.

Uuden tuottajasukupolven tulo on välttämättömyys, jotta suomalainen elokuva pysyy elossa ja uudistuu.

”Toistaiseksi on nähty enemmän sitä, että nuoret tuottajat otetaan vanhoihin firmoihin toteuttamaan toisten unelmia”, Miia Haavisto sanoo.

Hän sanoo suomalaisen elokuvan jämähtäneen yleisön aliarviointiin, joka on jo kostautunut: nuoremmat katsojat eivät odota kotimaiselta elokuvalta oikein mitään.

”Ihmiset ovat todella kuvalukutaitoisia. Meidän kronologinen ja selittävä tarinankerronnan perintömme käy tylsäksi ihmisille, jotka arjessa koko ajan laukkaavat ruudulta erilaisia kuvasisältöjä läpi. Meillä olisi mahdollisuus yllättää katsoja ja palkita oivaltamisella, eikä se tarkoita, että tehdään vaikeaa taidetta.”

Nyt suomalainen elokuva on naimisissa kirjaimellisen juonen kanssa. Kulmia pyöristetään kuvitteellisen yleisön makuun.

Rohkeus on ainoa tapa astua eteenpäin.

”Jos saadaan lupa tehdä elokuva, otetaan ne oikeudet, ei olla arkoja ja mennään näkemyksen perässä. Sentimental Value ei ole ollenkaan vaikea, ei tarvitse olla valtavan älykäs nauttiakseen siitä, mutta se on mielettömän runsas ja hieno.”

MYÖS tuottaja Petri Jokiranta peräänkuuluttaa isompaa harppausta ajattelumalleissa. Vakiintunut elokuvarahoituksen kolmikantamalli on hänen mukaansa ansa.

”Siinä Elokuvasäätiön tuen määrä määrittelee, minkä kokoista elokuvaa maksimissaan voidaan tehdä.”

Nyt siis pienempää ja pienempää.

”Jauhetaan samaa saturaatiota ja syntyy raskaasti subventoitu ekosysteemi. Monet tuotantoyhtiöt ovat tästä kuviosta riippuvaisia, eikä niillä ole tarvetta ajatellakaan laajentamista ulkomaisille markkinoille.”

Vanhaan tarttuminen ylläpitää suomalaista elokuvaa ilman pienintäkään kasvun mahdollisuutta, kun kotimarkkina ei kasva.

”Näin luodaan niukkuutta joka puolelle. Aliresursoitua tekemistä, joka ei oikein kehitä ammattitaitoa ja osaamista.”

Siksi kansainväliset markkinat ja laatuelokuva ovat ainoa uudistumisen tie.

Jokiranta teki kotimaista art housea, ”nimenomaan kolmikantaelokuvaa”, ja voitti kahdesti Vuoden elokuvatuottaja -palkinnon, kunnes päätti 20 vuotta sitten keskittyä tuottamaan Jalmari Helanderin elokuvia.

Hän on ainoana suomalaistuottajana onnistunut rahoittamaan useita elokuvia, joiden kansainväliset ennakkomyynnit ovat rahoituksessa mittavampia kuin Elokuvasäätiön tuki.

Samaan pystyisi toki Aki Kaurismäki, mutta hänen ei tarvitse: hän tekee pienimuotoiset elokuvansa pienin budjetein.

Helanderin, Kaurismäen ja Juho Kuosmasen ohjaamat elokuvat myös tuovat Suomeen merkittäviä rahoja maailmalta.

Jokiranta sanoo, etteivät Sisut ole mikään kopioitava malli, mutta toivoo, että ne ja esimerkiksi Daniel Kuitusen tuottama ja Hanna Bergholmin ohjaama Yön lapsi – joka myytiin ennen ensi-iltaa käytännössä kaikkialle maailmaan – nähtäisiin konkreettisina muistutuksena todellisista mahdollisuuksista.

Jokiranta muistuttaa, että myös Solar Films on onnistunut pitkän rahoitustien elokuvassa, vaikka se tekee ennen kaikkea ”käyttöelokuvaa”.

”Myrskyluodon Maijassa oli aivan erilainen malli kuin heillä yleensä, ja tuli melkein puoli miljoonaa katsojaa.”

Neljä miljoonaa euroa maksanut Myrskyluodon Maija on Solarin menestynein elokuva yli kymmeneen vuoteen.

Se on esimerkki yleisön muuttumisesta vanhemmaksi ja toisaalta vaativammaksi.

“Enää ei eletä siinä 1990-luvun lopun maailmassa, jossa saatiin 300 000 katsojaa viihteelle tutuilla naamoilla. Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet sai sen verran, koska vanhempi yleisöpohja vaatii ja arvostaa nyt laatua”, Jokiranta sanoo.

”Toivon Stuba Nikulan ymmärtävän, että säätiön tehtävä on edistää elokuvataidetta, joka voi olla myös tuottavaa bisnestä.”

Jokirannan mielestä suomalaisessa keskustelussa ja Elokuvasäätiön sisältä pitäisi myöntää, että tuotantotuet ovat paitsi kulttuuritukia myös yritystukia.

”Kun tämä sanottaisiin ääneen, olisi helpompaa miettiä instrumentteja kansainväliseen kasvuun, joka tarkoittaa ulkomaista rahoitusta suomalaisille elokuville. Se on yksinkertainen asia.”

JUSSI-PALKINTOJUHLAN ennakkosuosikki on 12 ehdokkuutta saanut Jossain on valo joka ei sammu. Se on Ilona Tolmusen Made-yhtiön ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva päätuottajana. Kansainvälisyys tuntuu: elokuva on periaatteessa paikalliselta kuulostava juttu raumalaisista nuorista aikuisista, mutta se leikattiin Norjassa ja sai maailmanensi-iltansa Cannesissa.

Kaikki parhaan elokuvan Jussi-ehdokkaat ovat kansainvälisiä yhteistuotantoja. Viime vuonna neljä viidestä oli, ainoana poikkeuksena omakustanne-elokuva Omenavarkaat.

Tänä vuonna Orendassa mukana ovat Viro ja Ruotsi. Valitut on ruotsalais-suomalainen tuotanto. Sisu 2:n suurin rahoittaja on Hollywood-studio Sony.

Myös 100 litraa sahtia sai ulkomaista rahaa, Italiasta, ”sata kertaa meidän firmaa suuremmalta toimijalta”, kuvailee Jani Pösö.

Italiassa sahtileffa pääsi valkokankaille ja on saanut viitisenkymmentä tuhatta katsojaa.

Taiteellisen ja uudistavan tekemisen puolelta nousee joskus esiin teoksia, jotka muuttuvat vastustajien lyömäaseiksi.

Yksi sellainen on Parvet, osallistavan tuotannon kokeilu, joka käsitteli inklusiivisuutta ja vähemmistöjä. Elokuvasäätiö myönsi 500 000 euron tuotantotuen. Katsojia tuli elokuvateattereissa muutama sata ja kritiikeissäkin todettiin, ettei juttu toimi.

Aihepiirikin ärsytti, eikä vain niitä, jotka ovat erikseen julistautuneet kulttuurivihamielisiksi. Parvia ei ole käytetty esimerkkinä Elokuvasäätiön epäonnistumisista ainoastaan populistipuheessa ja iltapäivälehdissä vaan myös alan sisäisten yhteisten tilaisuuksien puheenvuoroissa.

”Kyllä sillä naurut saa tietyiltä porukoilta, mutta vähän painavampi esimerkki voisi olla joku oikeasti kalliimpi leffa, josta jo tuen myöntämisen yhteydessä kaikki ovat ajatelleet, että voi ei, mitä ihmettä”, toteaa eräs tuottaja.

Taiteellisen riskin ottaja on helppo tehdä naurunalaiseksi, etenkin, jos yrittää jotain aivan uudenlaista. Ja vertailun vuoksi: Parvien koko tuotantotuki vastaa Kansallisoopperan kolmen-neljän päivän valtiontukea.

Jokaista elokuvaa lähdetään tekemään innolla, oli se sitten jatko-osa tai taiteellisimman laidan kokeilu.

”Kaikki haluavat löytää aiheen, joka palvelisi yleisöä sekä laatua. Kaikki haluavat tehdä hyvää elokuvaa. Kunnianhimoa on, ja toiset osaavat soveltaa sitä enemmän ja toiset vähemmän”, sanoo Yellow Filmin tuottaja Marko Talli.

Yellow Filmillä on kaupallinen maine, mutta Talli tuottaa myös esimerkiksi Miia Tervon uutta elokuvaa ja John Websterin dokumentteja, joilla on kansainväliset tavoitteet.

Hän haluaisi kasvattaa tuotantotukia, mutta toivoo rinnalle vaihtoehtoista mallia.

”Voitaisiin tehdä kolmessa viikossa kuvattavia esikoisia, sparrauselokuvia, jotka omalta osaltaan edistäisivät uutta tekemistä. Tällainen ajattelu meiltä puuttuu.”

Ketteryyden ja omaehtoisuuden edistäminen on ollut osa tanskalaista menestystarinaa. Suomessa alle 35-vuotiaat esikoisohjaajat ovat harvinaisuuksia. Osaamista kerryttää kuitenkin vain tekeminen.

OMAEHTOISUUS yhdistää juuri nyt kansainvälisesti menestyneimpiä suomalaisohjaajia. He ovat esikoiselokuvistaan alkaen tehneet juuri sitä, mitä haluavat. Juho Kuosmasen Hymyilevä mies ja Jalmari Helanderin Rare Exports poikkesivat valtavirrasta. Ne piti rahoittaa kansainvälisesti, ja niistä myös tuli kansainvälisiä ilmiöitä.

Joachim Trier ja Ruben Östlund aloittivat tekemällä taidetta. Nyt he tekevät norjalaisina ja ruotsalaisina tuotantoina Hollywood-tähtien kanssa elokuvia, joita katsotaan kaikkialla ja jotka loistavat paraatipaikoilla.

”Joachim Trierin Sentimental Value oli yhdeksän Oscarin ehdokkaana. Suomalainen elokuva on lähellä samaa tasoa. Juho Kuosmanen on jo ollut yhden askeleen päässä”, sanoo Jussi Rantamäki.

Hytti nro 6 pääsi parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-shortlistille, aivan ehdokkuuden rajalle –  ja vaikka sillä ei Suomessa ollut suurta levittäjää vaan art house-taho B-Plan, nousi se ensi-iltavuotensa toiseksi katsotuimmaksi kotimaiseksi.

Eikä siitä ole kuin muutama vuosi, kun Ruben Östlundin The Triangle of Sadness sai kolme Oscar-ehdokkuutta.

Östlundin ja Trierin Oscar-loisteen tuo esiin myös Petri Jokiranta.

”Sitäkin elokuvateollisuus on, eikä käpertymistä kotimaiseen katsojaosuuteen ja protektionismiin”, Jokiranta sanoo.

Östlund, jonka elokuvat ennen Turistia olivat kiistatta avantgardea, tekee nyt elokuvaa Keanu Reevesin, Kirsten Dunstin, Julie Delpyn ja Vincent Lindonin kanssa.

Se ei ole Hollywoodia, vaan ruotsalainen tuotanto. Keskeneräisen elokuvan pelkistä Yhdysvaltojen oikeuksista maksettiin keväällä 2024 ”kahdeksannumeroinen summa”, siis vähintään kymmenen miljoonan dollarin ennakko.

Suomen elokuvasäätiön pitkien kotimaisten fiktioelokuvien tuotantotukivarat olivat samana vuonna kaikkiaan 11 miljoonaa euroa.