Elina Knihtilä ei ole koskaan osannut tehdä päätöksiä yksin

Miten hirmuhallitsijaksi tullaan?

Sitä pohtii Pirkko Saision palkittu Suliko-romaani, ja nyt asiaa miettii myös näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä. Hän esittää romaanin näyttämösovituksessa Josif Stalinia. Harjoitukset alkoivat keväällä, ensi-ilta on Q-teatterissa syyskuussa.

Harjoitusjaksojen välissä Knihtilä on kuvannut Teemu Nikin 100 litraa sahtia -elokuvan jatko-osaa, 200 litraa sahtia. Siinä tekemäänsä Pirkon roolia hän kuvaa klassisen suomalaisen miehen stereotyypiksi.

”Pirkkohan on pärjääjä, joka ei apua pyydä. Hänen on vaikeaa olla hauras ja heikko. Se ruokkii Sulikon päähenkilön työstämistä, ja toisin päin. Ajattelen välillä Stalinia, kun näyttelen Pirkkoa.”

Knihtilä uskoo, että näyttelijä kehittyy eniten näyttämöllä. Näyttelijän vastuu omasta työstään on teatterissa suurempi kuin kameratyöskentelyssä, jossa viimesijaisista valinnoista vastaa ohjaaja.

Knihtilä ja Q-teatterin johtaja, ohjaaja Juho Mantere työskentelevät Stalin-esityksessä ensimmäistä kertaa yhdessä.

”Juholla on älyä ja lempeää auktoriteettia, eikä sen oma ego vie tilaa muilta”, Knihtilä luonnehtii. ”Olen itse rehellisesti sanottuna kauhusta kankeana, mutta luotan siihen, että ohjaaja viheltää pelin poikki, jos homma lipeää mahdottomuuksiin. Sellaisessa luottamuksen ilmapiirissä on ihanaa tehdä töitä.” 

Mantere on sovittanut kirjasta kohtauksia, jotka työryhmä muokkaa yhdessä esitykseksi. Näyttelijöitä on seitsemän, myös kameroita käytetään paljon.

Työryhmän dynamiikka syntyy keskinäisessä vuorovaikutuksessa, mutta harjoitusten alussa kaikki saattavat olla epävarmoja ja huolissaan. Silloin on löydettävä tapa kommunikoida ulos pelosta.

”Olen oppinut, että oman egon kanssa pitää tehdä ihan hirveästi työtä. Projektin alussa hävettää suunnilleen kaikki, ja silloin pintaan puskee yllättävän helposti se loukkaantunut viisivuotias, joka pelkää, että ohjaaja rakastaa jotain toista näyttelijää enemmän.”

Se on lapsellista ja naurettavaa, Knihtilä tietää, mutta ei tunnu muuttuvan kokemuksenkaan myötä helpommaksi.

Oltuaan välillä muutaman vuoden poissa teatterista Elina Knihtilä huomasi alkaneensa puhua opiskelijoille puppua:

”Olin selittänyt, että teos on suurempi kuin näyttelijä ja aina pitää mennä teos edellä. No sehän on se ideaali. Mutta sitten kun harjoitukset alkaa, se onkin oma ruumis, jonka kanssa sinne pitää asettua ja jotenkin sietää sitä, että ei ole vielä mitään. Ainoa mikä on iän myötä kehittynyt, on tieto siitä, että aina sieltä jotenkin on rämmitty johonkin suuntaan.”

IDEA Sulikon tuomisesta näyttämölle oli Mantereen. Hän oli lukenut kirjan ja soitti Knihtilälle. 

Käytiin dialogi: 
– Haluatko näytellä Stalinia? 
– Haluan!

Pian jo testailtiin hahmon habitusta: tehdäänkö toveri Stalin viiksillä vai ilman, puolinaamiolla vai kenties kokomaskilla.

Tehtiin kokeita. 

Knihtilä kävi kioskilla, matkusti ratikalla ja patsasteli Eduskuntatalon portailla sekä Mannerheimin ratsastajapatsaan edessä Staliniksi puettuna ja maskeerattuna. Kaikki kuvattiin, ja kuvattua materiaalia arvioitiin.

”Me päädyttiin full on -Staliniin, ainakin toistaiseksi. Jotkut itävaltalaiset nuoret turistimiehet kysyi, aionko viedä heidät gulagiin. Ja yksi virolainen juoksi sanomaan, että mulla on väärä käsi takin sisällä. Ihmeellisen vapauttavaa oli se, että suomalaiset ei ilmeisesti tunnistaneet mua sieltä maskin alta, tuijottivat vain mitään sanomatta.”

Knihtilän pää on nyt täynnä Stalin-dataa. 

Taustatyö luo turvaa, mutta välillä näyttelijä pelkää uppoavansa suohon, jossa historiallinen henkilö, romaanin Stalin ja näyttämöhahmo menevät keskenään sekaisin. Sitten hän hakee lohtua tilaamalla Amazonista lisää Stalin-kirjoja ja merkkailemalla niihin lyijykynällä yksityiskohtia, kuten mikä oli Stalinin lempiooppera.

No, mikä oli Stalinin lempiooppera?

”Sen tytär väittää, että Boris Godunov. Sitä se ainakin kävi katsomassa. Tytär [Svetlana Allilujeva] ei hirveästi arvosta isänsä kulttuurin ja taiteen tuntemusta. Päinvastoin se on sitä mieltä, että isä oli aika juntti ja sitä kiinnosti enemmän huumori ja viihde ja elokuvat. Että Gogolia luki ja jotain georgialaista runoilijaa, mutta Tolstoita ei. Oopperassa Stalin kävi, koska se kuului tapoihin. Boris Godunovista hän halusi aina nähdä yhden tietyn kohtauksen, jossa joku vanhempi mies johdattaa puolalaiset sotilaat kuolemaan.” 

Knihtilä kertoo rakastaneensa Suliko-romaania, joka osui hänen diktaattorihermoonsa ja siihen ”kuolevan vanhan miehen sieluun”, jollaisen hän kokee sisällään elävän. Hänelle ei kuitenkaan tullut kirjaa lukiessaan edes mieleen, että niin runollisen, minäkertojan päänsisäisen ja kahdessa aikatasossa kulkevan kerronnan voisi siirtää näyttämölle.

Sen jälkeen hän on haalinut Isä Aurinkoisesta niin valtavan määrän tietoa, että siitä voisi tulla roolia työstäessä jo ongelma. Onnekseen hän tietää unohtavansa kaiken lukemansa.

”Kiinnostavinta on yrittää ymmärtää sitä ihmistä. Mikä se on? Mitä sille on tapahtunut? Miten kaikki se, mitä Stalin teki, ylipäätään tuli mahdolliseksi? Pohjimmiltaanhan siinä on kysymys pahasta. Miten ihminen voi tehdä niin paljon pahaa yksittäisille ihmisille ja ihmiskunnalle ja vielä oikeuttaa sen?” 

YHTÄKKIÄ Elina Knihtilä sanoo, ettei ole koskaan osannut tehdä yksin päätöksiä. 

”Olen aina tarvinnut siihen muita. Sikäli on jännää, että minua kiehtovat tällaiset ukot kuin Hitler tai Stalin, jotka olivat aika yksinäisiä ja tekivät kaikki isot ratkaisut ilman ketään muuta. En olisi tehnyt Macbethiakaan, ellei Pirjo [Lonka] olisi yllyttänyt.”

Vuosi oli 2008. Teatterikorkeakoulussa opettanut Philip Boulay oli jo hieman aiemmin ohjeistanut, että Knihtilän kannattaisi näytellä joku Shakespearen kuningasrooleista sen sijaan, että esitti milloin Julian, milloin taas Hamletin äitiä.

Q-teatterin silloinen johtaja Antti Hietala suunnitteli Macbethin ohjaamista, ja päärooliin oli mitä todennäköisimmin ajateltu Jani Volasta. Knihtilä ajatteli, että voisi hyvässä lykyssä olla Lady Macbeth. 

”Oltiin Manalan baarissa, kun aloimme Pirjon kanssa fabuloida mahdollisuudesta näytellä yhdessä pääparia. Antti Hietala kuuli keskustelumme ja tarttui ajatukseen. Se otti kulauksen kaljaa ja sanoi, että joo, hell yes, tuohan on loistava idea! Volanen ei ollut baarissa, joten siinä tehtiin sisäpiirikauppaa.”

Macbethin tekstiin tutustuminen avasi näyttelijän silmät.

”Tajusin, että herrajumala, tämä on melkoista tavaraa. En ollut siihen ikään mennessä saanut näyteltäväksi sellaista määrää tekstiä, joka käsitteli vieläpä jotain muuta kuin ihmissuhteita. Eihän naisille kirjoitettu!” 

Harjoitusajan Knihtilä muistaa antoisana. Näytön paikka loi paineita, mutta ohjaaja luotti, ja parhaan ystävän kanssa oli ilo näytellä.

”Aika nopeasti alettiin Pirjon kanssa ajatella, että Macbeth ja Lady ovat periaatteessa yhden ihmisen eri puolet. Pohdittiin sodasta palaavan sankarin sisäisiä motiiveja ja parisuhteen dynamiikkaa ja sitä, miksi heillä ei ole lapsia tai onko lapsi kenties kuollut. Mietittiin, tuleeko valta juuri siihen tyhjiöön. Olimme itse alle nelikymppisiä, mutta luimme sitä tekstiä myös keski-iän kriisin kautta.”

Lisäksi Knihtilä heittäytyi tutkimaan maskuliinisia eleitä ja ominaisuuksia.

”En yrittänyt näytellä puhtaasti miestä, mutta tykkään esittää niin sanottuja housurooleja. Se kiehtoo, koska siihen liittyy kysymys vallasta ja kehtaamisesta.”

Knihtilä toteaa olleensa lapsena hentoinen ja herkkäitkuinen, eikä uskaltaisi vieläkään ottaa samalla tavalla tilaa ja käyttää aikaa kuin monet miehet. 

”Puoliso tosin saattaa olla tästä eri mieltä. Hänen mielestään minä kävelen maanomistajan elkein joka paikkaan.”

Hienon draaman ominaisuuksiin kuuluu Knihtilän mukaan myös, ettei se tule koskaan täysin valmiiksi. Vaikka teatteri on toiston taidetta – ”mikä onkin vittumaisinta tässä hommassa” – Macbethin tulkinnasta tuli jokaisessa esityksessä hieman erilainen.

”Menin teatterille aina sellaisella fiiliksellä, että mitähän tänään. Shakespearen teksti antoi niin vahvan pohjan, että se oli aina jollain lailla uusi. Joka kerralla tajusi jotain, mitä ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt.” 

Samalla Knihtilä sai huomata astuneensa alueelle, jolle hänellä ei joidenkin mielestä olisi ollut mitään asiaa. Kollega työryhmän ulkopuolelta tarjosi pyytämättä neuvojaan, toinen tivasi, miksi Knihtilän näyttelemä sotasankari itkee. 

”Muistan, että loukkaannuin ihan tavattomasti. Mikä oikeus miesnäyttelijöillä muka on käsitellä sotasankaruutta, eihän kukaan niistä ollut sodassa eivätkä kaikki olleet käyneet armeijaakaan? Ymmärsin kyllä, että olin päässyt viivalle, jossa tullaan kahdella kädellä kättelemään tyyliin, että oot meidän miehiä nyt.” 

KUN Elina Knihtilä nyt ajattelee Macbethiä, Hitleriä tai Stalinia, hän näkee sukupuolta selvemmin kaavan, joka toistuu. 

Valtaa himoitaan, sitä saadaan ja otetaan, sitten se korruptoi ja mädättää ihmisen sielun, jos tällä sellainen on. Lopulta jäljellä on enää sokeus eikä mitään menetettävää.

Stalin ei ole, ainakaan vielä, tullut Knihtilän uniin.

”Olisi ihanaa, jos tulisi! Voisi olla kiinnostavaa. Nyt kun sanon näin, saatan vähän manipuloida itseäni. Laitan sitten viestin, että nyt se perkeleen ukko tuli, enkä ymmärtänyt yhtään mitä se puhui, venäjää tai georgiaa. Hänhän ei ollut mikään puhujamies, toisin kuin Hitler, joka oli loistava esiintyjä. Stalin oli enemmänkin logistiikkahirmu, taitava panemaan asioita nippuun ja deletoimaan ihmisiä, jotka olivat potentiaalisesti vaarallisia.”

Knihtilä vertaa hahmoa ”tyypilliseen työssäuupujaan”.

”Samahan koskee kaikkia diktaattoreja. Että kukaan muu ei muka pysty tai osaa, ja kaikki tuhoutuu, jos en minä tee. Tulkitsen tätä niin, että ei se henkilö ole paha. Sitä pidetään ehkä sankarina, mutta se on väsynyt ja uupunut keski-ikäinen ukko, joka täyttää jotain riittämättömyyden aukkoa, ei luota kehenkään ja jää tosi yksin. Macbethillä on sentään Lady, Hitlerillä oli Eva Braun. Mutta Sulikossa totaalinen yksinäisyys Stalinin ympärillä on ihan jäätävää.”

Kun Knihtilä lukee uutisia Vladimir Putinista bunkkerissaan, hän ajattelee, että tarina on täsmälleen sama. 

”Ei olisi ihme, jos Putin alkaisi nähdä metsän liikkuvan.”

Kirjojen lisäksi Knihtilä on metsästänyt videoklippejä. On käynyt ilmi, että he ovat hyvin samankokoisia, hän ja Stalin, sekä pituudeltaan että kengän koon puolesta. He vievät ilmakehästä samansuuruisen tilan.

YKSITYISKOHTIA voi bongailla ja yhteyksiä hakea prosessin alkuvaiheessa, mutta kun harjoitukset toden teolla alkavat, niistä on päästettävä irti. Knihtilä tietää tämän hyvin senkin vuoksi, että hän on näytellyt olemassa olevia ja edelleen eläviäkin ihmisiä.

Q-teatterin Putoavia enkeleitä -esityksessä vuonna 2005 hän näytteli kirjailija Aila Meriluotoa. Hänen puolisonsa Tommi Korpela taas näytteli Meriluodon aviomiestä, edesmennyttä kirjailija Lauri Viitaa.

Ennen harjoitusprosessin alkamista ohjaaja Heikki Kujanpää vei esityksen pääparin sekä Aila Meriluodon illalliselle.

”Jännitin tapaamista ihan hirveästi, koska koin itseni hyvin toisenlaiseksi kuin Aila, niin habitukseltani kuin muutenkin. Tommia jännitti niin paljon, että se oli melkein šokissa, että hän ei pysty niitä Viidan saappaita täyttämään. Oltiin sellaisessa pienessä italialaisravintolassa, jota ei ole enää, ja Aila oli aivan ihana! Hänessä oli sellainen tyttömäinen keveys yhdistyneenä viiltävään älyyn. Yhtäkkiä hän sanoi, että ’Elina kuule, teet sinä mitä tahansa, sinä et ole minä’.”

Lause vapautti Knihtilän. Hän ymmärsi, että näyttelijä ei voi yrittää muuttua keneksikään. Voi vain tehdä tulkinnan, niin kuin lukijat tekevät tulkintoja kirjailijan teksteistä, ja hoitaa oman osuutensa näyttämöllä. 

Amerikkalaiset sen sijaan ovat ottaneet niin sanotun metodinäyttelemisen vahvasti osaksi elokuvien markkinointia. Metodinäyttelemiseksi kutsutaan tekniikkaa, jossa näyttelijä pyrkii eläytymään esittämäänsä hahmoon mahdollisimman pitkälle ja muuttumaan myös ulkoisesti tämän kaltaiseksi. Knihtilä vierastaa ilmiötä.

”Siihen liittyy turhaa mystifiointia. Kristen Stewart taisi kysyä jossain livehaastattelussa, että tiedättekö muuten yhtään naispuolista metodinäyttelijää. Jos taas puhutaan siitä, että joku rooli jää päälle, silloin on kyseessä työuupumus taikka mielenterveys- tai päihdeongelma.”

Merkkejä roolista voi kyllä jäädä joksikin aikaa näyttelijän fysiikkaan. Tästäkin Knihtilällä on omakohtaista kokemusta, joka liittyy hänen rooliinsa Leea Klemolan Minä, Askartelija -esityksessä (Q-teatteri, 2021).

”Hahmostani Hana Häkkäsestä voisi sanoa, että hän oli vähintäänkin vahvasti muunsukupuolinen. Hänellä oli tietynlainen asento ja tapa kiristellä hampaitaan, mitä olin tehnyt harjoituksissa aika paljon. Elettiin korona-aikaa, ja kun kouluun tuli uudet ensimmäisen vuoden opiskelijat, oltiin sovittu esittäytymistapaaminen Tervasaareen. Tajusin yhtäkkiä, että seisoin siellä vähän niin kuin hanahäkkäsenä askartelukurssin alussa ja puristelin hampaitani. Ajattelin, että opiskelijat varmaan pitävät mua ihan umpihulluna.”

Roolin ulkoisessa rakentamisessa on puvustuksella, jalkineet mukaan lukien, samoin kuin maskeerauksella suuri merkitys. Joskus turvaudutaan irtoneniin, piilolinsseihin tai peruukkeihin.

Stalinin ulkoiseen olemukseen kuuluvat olennaisesti pönäkkyys, pöyheä tukka, isot viikset ja tuuheat kulmakarvat. Jos esityksessä käytetään kokomaskia, paketti pysynee kasassa. Toivotaan, että viiksiliimakin pitää. 

MIKÄ on Elina Knihtilän suurin pelko tulevan roolin edessä?

”No se että ei riitä. Ettei ole kapasiteettia. Mutta se kuuluu tavallaan asiaan, aina se pelottaa.”

Miro Lopperi näyttelee Q-teatterin esityksessä nuorta Stalinia, Elina Knihtilä vanhaa. Knihtilä muistuttaa itseään toistuvasti siitä, että esitystä ei tehdä yksin.

Edellisessä roolissaan Opettaja. Nyt -esityksessä (Q-teatteri, 2025) Knihtilä näytteli itseään. Se vasta pelottavalta tuntuikin. 

”Ajattelin, että tämä ei voi kiinnostaa ketään. Olin aivan sokea sille sisällölle. Opin vasta harjoitusprosessin myötä, miten hieno ja tarkasti kirjoitettu teksti se on, mutta ennen harjoituksia en tajunnut siitä mitään. Paukutin kesämökillä reploja päähän ja ajattelin, että tästä tulee katastrofi.”

Sama tapahtui Joitakin keskusteluja merkityksestä -prosessissa 2023. Siihen kuului vaihe, jossa näyttelijät arvelivat, että nyt heidät niitataan lopullisesti, jos katsomossa edes on ketään. Akse Petterssonin ohjaamaa esitystä esitettiin Q-teatterissa yli 40 kertaa, jonka jälkeen se siirtyi Kansallisteatterin pienelle näyttämölle ja sieltä vielä isolle.

Staliniin on Knihtilän mukaan joka tapauksessa helpompi mennä. Rooli suojaa näyttelijää etenkin silloin, kun se on etäisyyden päässä omasta persoonasta. Sen sijaan kun Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori näyttelee Teatterikorkeakoulun opettajaa, voi pelätä paljastavansa itsestään jotain, mitä ei haluaisi näyttää kenellekään.

VALTA ei ole hirmuhallitsijan yksinoikeus. 12 vuodessa oman alansa professorina Elina Knihtilä on tullut hyvin tietoiseksi vallasta ja vastuusta niin näyttelijänä kuin opettajanakin.

Näyttelijä on roolityönsä lisäksi vastuussa siitä, että osaa toimia ryhmässä. Rajat ja siirtymät ovat selkeitä: kun harjoitukset päättyvät, alkavat esitykset, ja kun esitykset päättyvät, tehdään jotain muuta. 

Opettamisessa vastuu on laajempaa, yhtä aikaa sekä pitempää että leveämpää. Asiat eivät ala ja lopu samalla tavalla kuin teatterissa, jossa työryhmä tulee joka ilta loppukiitoksiin kumartamaan. 

”Jos opettaja ajattelee saaneensa hoidettua jonkun asian, sinä aikana muita asioita on tullut kymmenen lisää”, Knihtilä huokaa.

Aloittaessaan näyttelijäntyön professorin tehtävän Hannu-Pekka Björkmanin kanssa kaksikolla oli ”ihan hirveästi ajatuksia ja mielipiteitä” siitä, mitä näytteleminen on. Sittemmin varmuus asiasta on karsiutunut. 

”Olen kuitenkin oppinut näyttelemisestä opettajana enemmän kuin jos olisin vain näytellyt koko ajan. On melkein törkeää, että minulle vielä maksetaankin siitä! Koulussahan ollaan koko ajan sen asian äärellä. Siellä on todella hyviä opettajia, joiden työtä saa seurata, ja mielettömän taitavia opiskelijoita, joita katsomalla oppii paljon.” 

Knihtilä on kiitollinen myös siitä, että Taideyliopiston professoreilla on oikeus tehdä taiteellista työtään opettamisen ohessa. On tärkeää pitää tuntumaa yllä. Kuplasta on pakko päästä välillä ulos myös siksi, että ymmärtäisi, mitä maailmassa tapahtuu ja mihin suuntaan asiat muuttuvat.

Ne nimittäin muuttuvat, usein myös hyvään suuntaan.

Kun Elina Knihtilä aloitti uransa 1990-luvulla, vallalla oli autoritaarisen ohjaajan malli. Sellaista toteutti myös Q-teatterin perustaja Antti Raivio, vaikka työ uudessa teatterissa olikin aikaisempaa enemmän ryhmälähtöistä. 

Knihtilä sanoo, ettei ole antanut kenenkään rikkoa itseään, mutta arvelee ajan jättäneen häneen tarpeen ohjaajan hyväksyvälle katseelle.

”Ihmisethän ovat aina oman aikansa kasvatteja. Omassa nuoruudessani ohjaajille ei annettu mitään johtajakoulutusta vaan oletettiin, että parikymppiset ovat sisäsyntyisiä henkilöstöjohtajia omissa työryhmissään. Se oli ihan kohtuuton vaatimus ja tuotti kaikenlaista epäterveellistä dynamiikkaa.”

VASTUUN lisäksi Knihtilä mainitsee vaikeimmaksi – ja tärkeimmäksi – osaksi työtään opiskelijavalinnat. Se, ketkä otetaan Taideyliopistoon, määrittää varsin pitkälle sitä, minkälaisia taiteilijoita Suomeen kasvaa ja minkälaisesta ajattelusta he lähtevät liikkeelle.

Knihtilä luottaa siihen, että prosessi toimii. Teatterikorkeakoulussa on tehty aktiivista työtä valintakokeiden kehittämiseksi, mahdollisuuksien tunnistamiseksi ja asioiden sanoittamiseksi. Esimerkiksi hakuilmoitukset pyritään kirjoittamaan selkokielisinä, jotta ne tavoittaisivat monenlaisia hakijoita.

Taiteen tohtori Anu Koskinen tekee parhaillaan tutkimusta valintakokeista eli siitä, minkälaisia opiskelijoita Teatterikorkeakouluun valitaan ja miten. Ensimmäinen tutkimusartikkeli ”Ketkä tulee sillä energialla, että ne tulee kouluun?” julkaistiin helmikuussa.

”Minun tietääkseni tätä ei ole tutkittu missään muualla”, Knihtilä sanoo, ”vaikka sehän on kiinnostava ja vähän pelottavakin aihe. Tarkoituksena on selvittää, minkälaiset valintakriteerimme ovat ja minkälaiset arvot niitä määrittävät. Siinä käy ilmi sekin, mitkä ovat meille sokeita pisteitä, mitä emme kenties tunnista, ja mitä voisimme parantaa, jotta moninaisuus lisääntyisi.”

Valintakoeraadissa on opettajien lisäksi vaihtuvia ulkopuolisia jäseniä. Hakijoista puhutaan ainoastaan etunimillä, eivätkä raatilaiset myöskään keskustele heistä kokeiden ulkopuolella. Hakijoiden sukunimet selviävät raatilaisille vasta siinä vaiheessa, kun valinnat on päätetty. Joka kerta tulee yllätyksiä.

Valintakokeet pyritään Knihtilän mukaan pitämään keskustelevina, tasapuolisina ja mahdollisimman pedagogisina.

”Yritämme luoda tilanteita, jotka etenkin kokeiden loppuvaiheissa muistuttaisivat mahdollisimman paljon meidän koulupäiviä. Silloin ei painotu niinkään se, mitä hakija osaa jo valmiiksi, vaan se miten hän opiskelee ja toimii ryhmässä. Nuorissa on aina niitä, jotka haaveilevat tähteydestä. Mutta näyttelemisessä on paljolti kyse halusta tehdä yhdessä asioita, olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.”

Näyttelijäntaiteen koulutusohjelman hakijamäärät Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa  ovat pysyneet vuosi toisensa jälkeen korkeina (1 200 hakijaa vuonna 2026), vaikka alan työllisyystilanne on huono ja sisään pääsee ainoastaan prosentti hakijoista.

Samaan aikaan koulussa käydään muutosneuvotteluita.

”Mikään ei saisi maksaa mitään. Sama ministeriö, joka tekee leikkauksia meidän alalle, edellyttää, että meidän pitäisi valmistaa lisää maistereita ja mahdollisimman lyhyessä ajassa. Tekemään mitä?”

Opiskelijoille Knihtilä kuitenkin sanoo, että maailmaan kyllä mahtuu, eikä nykyinen tilanne ole pysyvä. Opettajaa ilahduttaa nähdä entisiä opiskelijoita tuottamassa esityksiä, tekemässä monologeja, perustamassa teatteriryhmiä.

”Sitä paitsi tällä alalla on aina tehty monenlaisia töitä. On oltu teatterissa, televisiossa, elokuvassa tai radiossa ja välillä kouluttamassa tai sitten ihan muissa hommissa.”

Knihtilän oman uran voi sanoa kehittyneen aika mukavasti. Hänellä tosin ei ollut tänäkään kesänä lomaa.

”Ehkä ensi kesänä sitten… Onhan se kauheaa, kun omasta intohimosta tulee ammatti!”