Dokumenttielokuva elää kuilun partaalla: ”Monet harkitsevat jo alan vaihtoa”

Tämän viikon perjantaina elokuvateattereihin tulee John Websterin elokuva Palava maa, komea kuvaus suomalaisten palopelastajien matkasta Portugaliin auttamaan ilmastonmuutoksen ja armottoman helteen aiheuttamien metsäpalojen sammuttamisessa.

Samalla suomalaiset oppivat, kuinka metsäpaloja sammutetaan, kun liekit etenevät kuivassa maastossa arvaamattoman nopeasti. Se on tarpeen, sillä ilmastonmuutos etenee ja pian palavat meidän metsämme.

Liekehtivä maisema näyttää upealta, mutta mieluummin sitä katsoo elokuvasta kuin omalta pihalta.

Hurjat kuvat ovat enimmäkseen Jarkko T. Laineen kuvaamia. Veteraani on kuvannut kymmeniä elokuvia, dokumentteja Websterin lisäksi muun muassa Anu Kuivalaiselle ja näytelmäelokuvia muun muassa Klaus Härölle.

”Siellä oli usein 45 astetta lämmintä. Kuvausryhmällämme oli samat sammutusasut kuin pelastajilla ja niiden alla merinovillaiset alusvaatteet. Kamera painoi 20 kiloa. Kerran jäin kuvaamaan itse. Kameran kanssa tulipalossa syke pomppasi 150:een. Jarkolla olosuhteet olivat välillä vielä vaativammat”, Webster kertoo.

PALAVA MAA on yksi syyskauden neljästä suomalaisesta dokumentista valkokankailla ja luultavasti vaikuttavin. Neljä dokumenttiensi-iltaa ei ole ihan huonosti, mutta se saattaa romahtaa pian. Jo pari vuotta dokumenttien tekijät ovat kuulostaneet yhä epätoivoisemmilta.

”En ihmettele”, Lasse Saarinen sanoo. Hän on Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja eli periaatteessa maan suurimman elokuvarahakirstun korkein vartija. ”Dokumenttien rahoitus on laskenut kiihtyvää tahtia.”

Elokuvien rahoitus on perustunut pitkään kolmikantamalliin, johon kuuluvat Elokuvasäätiön ohella Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus Avek ja tv-kanavat, dokumenteilla yleensä Yle. Sen varassa on toimittu 1990-luvulta lähtien. Kaikkien rahoitusta on leikattu.

”Avekin rahoista on leikattu puolet ja Yleltäkin paljon. Niiden leikkaukset ovat kohdistuneet etenkin dokumentteihin. Säätiössä olemme suosineet dokkareita ja yrittäneet välttää niiltä leikkaamista, koska mahdollisuudet muualla ovat niin heikot”, Saarinen sanoo.

Jouko Aaltonen on nähnyt alan kehityksen ja huomannut nykyisen laskusuunnan. Hän perusti Illume-tuotantoyhtiön Pertti Veijalaisen ja Heimo Lappalaisen kanssa vuonna 1987. Se on Suomen pitkäikäisimpiä elokuvatuotantoyhtiöitä.

Aaltonen on ohjannut dokumentteja vuodesta 1990 alkaen. Tunnetuimpia ovat Kenen joukoissa seisot (2006), Punk – tauti, joka ei tapa (2008) ja Taistelu Turusta (2017).

Illume on aina tuottanut myös muiden kuin talon oman väen dokumentteja, muun muassa Seppo Rustaniuksen, Peter von Baghin, Markku Lehmuskallion ja Ville Suhosen elokuvia. Ilman Illumea suomalainen dokumenttielokuva näyttäisi hyvin erilaiselta.

”90-luvun alussa muutama muutos mullisti alan. Avek perustettiin jo 80-luvun puolella. Se ei tue pitkiä näytelmäelokuvia, joten merkitys dokumenteille oli iso. Ylellä Jarmo Jääskeläinen aloitti Dokumenttiprojektin ja Eila Werning Ykkösdokumentin, joten esityspaikkoja oli tarjolla.”

”Yle alkoi hankkia dokumentteja talon ulkopuolelta ja se avasi tilaisuuden uudelle sukupolvelle ja synnytti suomalaisen dokumentin kultakauden. Tekijänä olen sitä mieltä, että se jatkuu edelleen, mutta moni puhuu siitä jo menneenä”, Aaltonen sanoo.

Dokumenttiprojekti oli pitkään Ylen arvostetuimpia brändejä, jota tuotti Jääskeläisen jälkeen Iikka Vehkalahti. Sitä kadehdittiin dokumenttipiireissä jopa ulkomailla. Dokumenttiprojekti yhdistettiin Ykkösdokumenttiin vuonna 2012. Molemmat haudattiin hiljaa kokonaan jo vuosia sitten. Nimikkeiden alla saattaa tosin vielä näkyä uusintoja.

Ahtaalle ajettu Yle panttaa nyt kirjanpidollisista syistä jopa valmiiden dokumenttien ensiesityksiä. Ylen dokumenttituottajat on siirretty taannoin talon sisällä pois elokuvatiimistä asiaohjelmien yksikköön. Dokumenttielokuvaa ei siis ilmeisesti itsenäisenä lajina enää löydy Ylen hallinnosta ollenkaan.

”Organisaatiouudistus on vielä vähän kesken ja voihan se ehkä toimia, mutta ilmeistä on, että dokumenttien arvostus laskee Ylessä. Jatkossa Yle luultavasti hankkii entistäkin vähemmän dokumentteja ulkopuolelta ja niitä on aina vain vaikeampi päästä tekemään”, Aaltonen sanoo.

AALTONEN kirjoittidokumenttien tuotannosta väistökirjansa Todellisuuden vangit vapauden valtakunnassa – Dokumenttielokuva ja sen tekoprosessi (2006), joka siis kertoo jo menneestä maailmasta.

Kun itse kirjoitin dokumenttiohjaajien haastattelukirjan Sanokaa mitä näitte (Art House 2018), yksi julkaisumotiiveista oli, että suomalainen dokumenttielokuva oli kiinnostavampaa kuin näytelmäelokuva, oli ollut jo pitkään.

Niihin aikoihin asetelma alkoi kääntyä. Näytelmäelokuvien taso alkoi nousta. Tuli uusia omaperäisiä ääniä, aiemmin harvinaisia lajityyppejä ja kauan kaivattua kansainvälistä menestystä isoilla festivaaleilla.

Jotkut dokumenteilla uraa tehneet ohjaajat vaihtoivat fiktioon, ehkä näkyvimmin Selma Vilhunen ja Mika Ronkainen. Dokumenttiensa jälkeen Vilhunen on ohjannut muun muassa Hölmö nuori sydän (2018) ja Neljä pientä aikuista (2023). Ronkaisen tv-sarja Kaikki synnit (2018–2022) on menestynyt kansainvälisesti.

Heidän tärkein syynsä lajinvaihtoon tuskin oli dokumenttien laskusuunta vaan pikemmin fiktion laajenevat mahdollisuudet. Oireelliselta se silti näyttää jälkikäteen.

Viime vuosina Aaltonenkin on julkaissut tietokirjoja sen sijaan, että olisi tehnyt dokumenttielokuvia. Seppo Sivosen kanssa kirjoitettu Orjia ja isäntiä: ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla (2019) kuulostaa aiheelta, josta Aaltonen olisi aiemmin tehnyt elokuvan, sellaisen kuin Kongon Akseli (2009), joka kertoi suomalaisista laivatyöläisistä Kongo-joella 1900-luvun alussa.

”Se kirja onkin elokuvahanke, joka ei mennyt läpi. Olin tehnyt siihen paljon taustatöitä, joita en halunnut heittää hukkaan. Oli se myös Kongo-dokumentin laajennus. Olen tehnyt myös podcast-sarjaa kolonialismista. On ollut hauska liikkua tekijänä eri välineissä eikä se ole varsinainen oire muutoksesta – vielä. Mutta tietokirjat eivät voi korvata dokumentteja.”

Tietokirjoista ei ole dokumenttien korvaajaksi muodon eikä talouden puolesta. Nekin ovat hukkumassa omaan kriisiinsä. Alan yleisten arvioiden mukaan tietokirjallisuuden myynti on romahtanut 70 prosenttia. Siinä ovat kuitenkin mukana pop-tähtien ja huippu-urheilijoiden elämäkerrat, joita myydään runsaasti. Vakavan tietokirjallisuuden alamäki lienee 80–90 prosenttia.

HYVIÄ dokumentintekijöitä kuitenkin riittää – vielä. Anu Kuivalainen oli yksi 1990-luvun alun kultakauden tekijöistä. Hänen elokuvansa Orpojen joulu (1994) oli henkilökohtaisen dokumentin suuntauksen olennaisimpia käynnistäjiä.

Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin kylkeen on kasvanut elokuvien rahoitustapahtuma Finnish Film Affair (FFA). Siellä Kuivalainen hakee jakelua, myyntiagenttia ja festivaaliesityksiä uusimmalle dokumentilleen Second Acts, jonka suomenkielinen työnimi on Portti.

Se kertoo rikostaustaisten ja vapautumisvaiheessa olevien vankien yhteisöteatterista. Kuivalainen on kuvannut sitä keväästä 2023. Pari vuotta ei ole poikkeuksellinen kuvausaika. Dokumenttien tekeminen on pitkäjänteistä puuhaa.

”Mutta tuotantoon Portti meni vasta viime maaliskuussa, kun se sai Elokuvasäätiön tuotantotuen”, Kuivalainen sanoo.

Ei ole epätavallista, että dokumenttia joutuu kuvaamaan ilman varsinaista rahoitusta. Todellisuuden tapahtumat ja päähenkilöiden elämät eivät odota rahoituspäätöksiä. Se on ollut dokumenttielokuvan ongelmia aina, ja odotusajat ovat Kuivalaisen mukaan vain pidentyneet.

”Jussi-palkittuja on työttöminä ja menossa kyynärpäätaistelu, kuka pääsee tekemään työtään. Monet harkitsevat jo alan vaihtoa. Rahoituksen väheneminen vaikuttaa jo aihevalintoihin. Vaaditaan henkilö- ja tarinavetoisia dokumentteja. Esseistisillä elokuvilla on tosi vaikeaa ja seurantadokumentteja on lähes mahdoton tehdä, ellei ohjaaja kuvaa itse.”

Portissa on henkilöitä, rikoksista tuomittuja, jotka saattavat herättää yleisön uteliaisuuden. Aikanaan se saattaa olla yksi harvoista dokumenteista, jotka pääsevät valkokankaalle, elokuvien oikeaan ympäristöön.

FFA:sta Kuivalainen hakee kansainvälisiltä kumppaneita. Kun rahoitus on entistä pirstaleisempaa, sen hankkiminen vaatii yhä enemmän työtä. Nykyään käsikirjoitus ei enää riitä vaan vaaditaan demoja, erilaisille tahoille ja erilaisiin tilaisuuksiin erimittaisia.

”Niidenkin tekeminen maksaa! Viime keväänä tein parissa kuukaudessa neljä erilaista demoa. Esimerkiksi FFA:ssa on kahdeksan minuuttia aikaa näyttää demo ja selittää hankkeesta. Sellaisiin tarvitaan kolmen minuutin demo. Joku rahoittaja pyytää 20 minuutin version. Ja kaikkea siltä väliltä.”

Kuivalaisen Portilla on onnea. Siinä on kuvausryhmä eikä hänen tarvitse tehdä kaikkea yksin. Kuvaukset ovat vielä vähän kesken ja jälkitöihin tarvittaisiin aikaa. Varsinkin leikkaaminen vaatisi paljon lisää aikaa eli rahaa.

”Kansainvälisiin rahoitusfoorumeihin ja työpajoihin pääseminen on tosi tärkeää. Niistä toteutettavat leffat poimitaan. Joskus seitsemän vuotta sitten kansainvälinen rahoitus auttoi nostamaan dokkarin laatua. Nyt se on olennaista.”

MYÖS Webster on 1990-luvun dokumenttisukupolvea. Hänen elokuvansa Pölynimurikauppiaat (1993) on harvinaisuus, kulttileffa, dokkareissa vähän samanlainen tapaus kuin Matti Ijäksen komedia Katsastus (1988).

”90-luku oli tosiaan kulta-aikaa. Päätökset syntyivät nopeasti ja dokumentit pystyttiin rahoittamaan pitkälti kotimaisella rahalla. Ylessä oli esityspaikkoja. Ne ovat hirveän tärkeitä. Toisaalta kansainvälistyminen on ollut järkevää.”

Webster on tehnyt Palavaa maata kolmisen vuotta. Syyskauden dokumenttien kruunu pääsi tuotantoon melkeinpä vanhaan hyvään aikaan, ainakin nykyistä paremmassa tilanteessa.

Tulipalojen takia se näyttää vielä isommalta tuotannolta kuin onkaan. Budjetti oli reilusti yli 400 000 euroa, mikä ei Websterin mukaan ole kansainvälisessä mittakaavassa poikkeuksellisen iso. Hän muistelee, että hänen edellinen dokumenttinsa Happy Worker (2022) oli isompi.

”Se on henkilövetoinen dokumentti ilmastonmuutoksesta ja vielä visuaalinen. Ehkä se lähti siksi aika nopeasti liikkeelle. Olennaista on, että Yellow Film innostui siitä. Meillä oli luottamuksellinen suhde edellisestä elokuvastani. Yellow otti riskin ja vastasi kuvauksista ennen kuin kokonaisrahoitus oli varmistunut. Se on hyvin poikkeuksellista!”

Webster oli ryhmineen Portugalissa kuvaamassa alle vuosi sen jälkeen, kun keksi idean. Se on ison ulkomailla tehtävän dokumentin kanssa nopea suoritus. Portugalissa oli kaikkiaan 40 kuvauspäivää, mikä on paljon.

Ennen kuvauksia murto-osa rahoituksesta oli varmistunut. Vain Yle ja Avek olivat sitoutuneet hankkeeseen siinä vaiheessa. Elokuvasäätiöstä oli tullut kehittelytukea, mutta tuotantotukipäätös tuli vasta myöhemmin.

Kansainvälinen rahoitus vaati töitä. Webster arvioi tehneensä Palavasta maasta kymmenkunta erilaista demoa. Rahaa tuli tv-yhtiöiltä, ranskalais-saksalaiselta Artelta, Ruotsin SVT:ltä ja Islannin yleisradiolta Rúvilta.

Portugalista ei herunut rahoitusta, vaikka elokuva kuvattiin siellä. Websterkin yllättyi siitä. Hän arvelee, että taustalla saattoi olla jotain poliittista. Rahoituksen tiet ovat aina arvaamattomia.

Puolet Palavan maan rahoista tuli Suomesta. Webster arvioi, että kotimaasta dokumentin tuotantoon voi saada teoriassa korkeintaan 250 000 euroa. Sillä hän ei olisi saanut aikaiseksi Happy Workeria tai Palavaa maata.

”Nyt pitää keksiä seuraava aihe. Sen kanssa opin varmaankin, mikä on nykytilanne. Vaikka olen minäkin nähnyt läheisten kollegojen epätoivon. Jo korona-aikaan kulttuuriväkeä kohdeltiin poikkeuksellisen ankarasti. Sen jälkeen viesti on ollut sama. Kulttuurilla ei ole merkitystä.”

Vuosien varrella Webster on kasvattanut omaa tuotantokalustoaan, jotta voisi käynnistää hankkeita tarvittaessa itse.

"Palavan maan tarina on niin ainutlaatuinen, että epätoivon hetkellä olisin ehkä tarttunut kameraan itse ja lähtenyt tekemään sitä omin voimin, jos en olisi saanut rahoitusta. Mutta ilman Jarkon kuvausta siitä olisi tullut täysin eri elokuva – visuaalisesti vaatimattomampi ja vailla sitä ilmaisun voimaa, joka tekee elokuvasta niin puhuttelevan.”

JOS dokumenteilla menee niin huonosti, että ohjaajat joutuvat kuvaamaan itse, kuvaajilta loppuvat työt. Rahoituksen vähenemisellä on väistämättä vaikutuksia koko alalle. Webster miettii jo omaa tulevaisuuttaan.

”Pitkä ura herättää luottamusta, mutta seuraavaksi kilpailen taas kaikkien kanssa. Myös kansainvälinen kilpailu on koventunut.”

Ilman kotimaista rahoitusta hankkeet eivät vaikuta uskottavilta kansainvälisille rahoittajille. Eli muualta on hyvin vaikea hakea paikkausta, jos elokuvien kotimainen rahoitus romahtaa lopullisesti.

Niin uhkaa käydä, kun hallitus aikoo leikata Elokuvasäätiön rahoitusta enimmillään seitsemän miljoonaa euroa kaikkien aiempien leikkausten päälle. Saarinen sanoo, että se on noin kolmannes säätiön budjetista, mutta puolet tuotantotuista, joihin leikkaus mahdollisesti kohdistuisi.

”Epäilen, että valtiovarainministeriön virkamiehet rakensivat tämän miinan budjetin sisään. Budjettipäällikkö Mika Niemelä keksi määritellä elokuvien tuotantotuet yritystuiksi, joita ne eivät ole. Ministeriö on aina halunnut leikata kulttuurilta. Poliitikot eivät tajunneet, mistä tässä oli kyse”, Saarinen pohtii.

Kokoomus ja perussuomalaiset eivät tosin ole vaikuttaneet sen enempää kulttuurimyönteisiltä kuin fiksuilta, joten jäänee arvailun varaan, missä suhteessa tuho johtuu tahallisuudesta ja typeryydestä – jos se toteutuu. Aivan varmaa se ei ole.

Koko ala on protestoinut voimakkaasti leikkauksia ja esittänyt järkisyitä niitä vastaan. Säätiö on huomauttanut, ettei se voisi enää täyttää lakisääteisiä tehtäviään.

”Parhaat ja kokeneimmat voisivat ehkä pärjätä uudessakin tilanteessa. Esimerkiksi Virpi Suutari pystyy ehkä hankkimaan huomattavan osuuden dokumenttiensa rahoituksesta ulkomailta. Suurin huoli on uusista tekijöistä. Mistä heille löytyisi mahdollisuudet tehdä dokumentteja kunnolla? Sitä on mietitty.”

Maanantaina tulleen tiedon mukaan Elokuvasäätiön rahoituksen leikkaus olisi pudonnut eduskunnalle annettavassa budjettiesityksessä 5,5 miljoonaan euroon.

”Vaikka on hyvä, että alkuperäisestä leikkauksesta on tultu merkittävästi alaspäin, niin neljänneksen leikkaus tukivaroihimme on järkyttävän suuri ja asettaa koko elokuva-alan mahdottomaan tilanteeseen. Se vaikuttaa väistämättä myös dokumenttien rahoitukseen. Toivomme todella, että eduskuntakäsittely vielä muuttaa tai poistaa tämän leikkauksen”, Saarinen sanoo.

VIELÄ alalle tulee uusia ihmisiä. Aaltosen Illume-yhtiö on tuottanut valokuvataiteilijana tunnetun Saku Soukan esikoiselokuvan Kapina elämän puolesta. Se kertoo Elokapina-järjestön toiminnasta ja sai ensi-iltansa syksyn Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Kaupalliseen ohjelmistoon se tulee 17. lokakuuta.

”Soukan elokuvakin on merkki muutoksesta. Sen rahoitti Koneen Säätiö. Yle ei osallistunut ja Elokuvasäätiöltä tuli vain kehittelytukea. Soukka teki elokuvansa yhden miehen bändinä, joten budjetin pienuus ei näy”, Aaltonen sanoo.

”Jotkut nuoren polven tekijät ovat jo vaihtaneet dokumentit apurahavetoiseen kuvataiteeseen. Sielläkin on niukkaa, mutta dokumenttien tilanne on vielä epätoivoisempi.”

Syksyn muut elokuvateattereihin saapuvat dokumentit ovat Nina Forsmanin ja Sakari Suurosen Lentävä kuolema (7.11.), joka kertoo tuberkuloosin vaietusta perinnöstä, ja Jukka Kärkkäisen The Beauty of Errors – Kappale Kauneinta Suomea (tarkka ensi-iltapäivä auki), tarina yhden perheen sisäisistä riippuvuussuhteista ja ristiriidoista.

Entäs sitten, jos tulevaisuudessa ei enää tehdä tällaisia ja muita suomalaisia dokumentteja? Mitä menetetään? Kaatuuko maailma?

”Sitten ei ole sen hetken ajankuvaa. Historiaan jää aina jälki niistä, jotka ovat vallassa, mutta jääkö muista? Vermeerin maalaukset talonsa palvelijanaisista ovat historiankirjoitusta, jota ilman emme tietäisi heistä. Jo nyt ovat melkein kadonneet duunaridokkarit, joiden parissa kasvoin 80–90-luvuilla. Dokumenttielokuvien mukana katoaa tulkinta tapahtumista”, Webster linjaa.