Betonitornien alta kiirii jytinää ja kolinaa

Helsingin Merihaassa, betonitornien alla ja parkkihallin uumenissa, kolisee ja jytisee teollisuusmeteli. Cleaning Women -bändi on harjoitellut siellä viitisen vuotta. Tai oikeastaan neljä. Ensin meni vuosi äänieristystä rakentaessa.

”Annoimme treenikämpälle nimeksi Vacuum Sound Space, koska ilmanvaihto unohtui. Kesähelteillä tulee kuuma”, Tero Vänttinen sanoo. Hän on maailman paras pyykinkuivaustelineiden soittaja. Hän olisi sitä melko varmasti, vaikka löytyisi joku toinenkin.

Hellettä saisi jatkua pitkään ennen kuin se lämmittää syvällä kellareissa. Alun perin futuristinen, nykyisin pikemminkin retrofuturistinen Merihaka sattuu sopimaan hämmentävän hyvin maisemaksi Cleaning Womenin musiikille, joka kuulostaa tieteiselokuvasta repäistyltä.

Tiloissa on myös työpaja, jossa bändi korjailee ja rakentaa soittimiaan. Se on tarpeen. Cleaning Women on tehnyt kaikki instrumenttinsa itse. Viritykset vaativat myös korjailua useammin kuin tehdastekoiset.

Viimeisimpänä arsenaaliin ovat ilmaantuneet metallitarjottimet, jotka lyömäsoittaja Timo Kinnunen löysi kierrätyskeskuksesta. Niiden vieterikiinnikkeet vaativat ehkä vielä säätämistä. Ainakin Tavastian levyjulkaisukeikalla lokakuun alussa yksi tarjotin uhkasi pudota.

TAVASTIALLA julkaistiin Cleaning Womenin viides albumi Washer (Svart Records). Bändi tunnetaan teollisuusmetelistä, ehkä rockin äänekkäimmästä lajityypistä metallin jälkeen. Uusi levy soi vähän eri tavalla.

Sen ensimmäinen biisi ”Caput Mortuum” alkaa hiljaa hiipivästi, melkein aavemaisesti. Kappale kiihtyy 3,5 minuutin jälkeen, mutta koko Washer kuulostaa aiempaa hiljaisemmalta, mietteliäältä ja jopa kaihoisalta.

Sävyjä ja vivahteita riittää ja bändin toki tunnistaa. Washerin uusi tyyli vaikuttaa myös harkitulta ja yhtenäiseltä, vaikka biisit ovat syntyneet usean vuoden aikana. Edellinen levy Intersubjectivity ilmestyi kuusi vuotta sitten.

Sen miksasi Alexander Hacke, joka soittaa saksalaisessa Einstürzende Neubautenissa. Se on teollisuusmetelin klassikkobändi, josta Cleaning Womenin jäsenet kuulivat vasta, kun yleisö vertaili bändejä.

Washerin Cleaning Women on tuottanut lähes kokonaan omin voimin. Ainoa kolmikon ulkopuolinen oli Jyri Riikonen, joka äänitti ja miksasi E-studiossa.

”Vuosien varrella meillä on ollut sävellysleirejä, joilla on menty levyä kohti. Aihiot ovat nivoutuneet yhteen. Ei tehty teema-albumia, mutta nyt eletään ankeita aikoja ja se fiilis kuuluu väistämättä”, Kinnunen sanoo.

”Ajan mittaan karsiminen on tuonut yhtenäisyyttä. Musiikki on jälleen dystooppista, mutta biisit nyt pitempiä ja harmonisempia”, Vänttinen linjaa.

Vaikka Vänttinen soittaa pyykkitelineitä, joista on tullut Cleaning Womenin tavaramerkki, ensimmäisenä niiden soundi kolahti Risto Puuruseen, kun henkari osui vahingossa telineeseen 1990-luvun puolivälissä.

Puurunen soittaa kielisoittimia, joita on väsätty pesusoikoista ja kahvipapupurkeista. Niiden mallina on ollut bassoja, selloja ja muita, mutta sointi on omansa. Samantyylisestä kamasta Cleaning Women on rakentanut kaikki soittimensa.

ENSIMMÄISEN kerran Cleaning Women esiintyi 1996 eli ensi vuonna tulee täyteen 30 vuotta. Bändi kehitti aikoinaan taustatarinan, jonka mukaan he ovat siivoojarobotteja, jotka ovat tulleet Clinus-planeetalta puhdistamaan Maan.

”Kierrätys on osa siivousteemaa. Meillä on DIY-geeni. Saamme kiksejä siitä, että teemme itse. Kuopion videopajassa teimme Kinnusen kanssa musiikkia omaan mykkäelokuvaan jo muutama vuosi ennen Cleaning Womenia. Sekin oli jo dystopiaa emmekä käyttäneet oikeita soittimia.”

Vänttinen tapasi Puurusen ensimmäisen kerran Kuopion Kuvakukko-elokuvateatterissa 20-minuuttisen Laboratorio Puijo -videoelokuvan ensi-illassa.

Puurusesta tuli sitten siivoojarobotti CW01, Kinnusesta CW03 ja Vänttisestä CW04. CW02 oli Anu Keränen, joka jäi pois jo 1990-luvun puolella.

Viime vuosina tarina siivousroboteista on jäänyt entistä enemmän taustalle, mutta mukana ovat yhä naisten jakkupuvut, jotka ovat yhtä erottamaton osa Cleaning Womenia kuin oudot omatekoiset soittimet.

Esiintymisasut meikkeineen ovat niin pitkäaikainen ja erottamaton osa bändiä, että muusikot hämmentyvät, kun ne tulevat puheeksi.

”Naisiksi pukeutuminen tuli, kun mentiin Anun kanssa Helsingissä soittamaan Taide- ja viestintäoppilaitoksen pikkujouluihin pyykinkuivaustelineitä. Ajateltiin, ettei ole väliä, ollaanko miehiä vai naisia. Siitä tuli bändin nimi. Ei sitä ole kukaan kritisoinut”, Puurunen muistelee.

Se oli Cleaning Womenin ensiesiintyminen loppuvuodesta 1996.

”Kerran Pietarissa esiintymisasut unohtuivat taksiin ja piti hankkia uudet. Löydettiin kaikille samanlaiset takit. Siitä lähtien niitä on ajateltu myös univormuina. Pietarista hankitut olivat käytössä 20 vuotta. Nyt on teetetty uudet”, Vänttinen sanoo.

”Silloin alussa nuorina pukeutumiseen kiinnitettiin enemmän huomiota. Viestimme oli, että kukin voi pukeutua niin kuin haluaa. Emme me sitä itse enää edes ajattele. Kokonaisuudessa on niin paljon omituisia ulottuvuuksia, että pukeutuminen unohtuu muiltakin”, Kinnunen miettii.

VUONNA 2001 Cleaning Women teki läpimurron monella rintamalla. Esikoislevy Pulsator (BV² Produktions) ilmestyi, bändistä valmistui Rostislav Aallon dokumenttielokuva Cleaning Up! ja se säesti Hurjaruuthin Talvisirkus Säde -esityksen – ja varasti show’n arvostelujen mukaan.

Jo noihin aikoihin monille jäi Cleaning Womenistä päällimmäiseksi mieleen keikkojen hillitön energia ja soittotaito, epätavallisesta kalustosta huolimatta.

Kuvaavaa asenteelle oli keikka Berliinissä pienessä Magnet-klubissa vuonna 2003. Matkustusongelmien vuoksi bändi oli valvonut yli vuorokauden. Paikalla oli alle kymmenen maksanutta asiakasta. Konsertti oli loistava.

”No me soitettiin niille, jotka tulivat, eikä niille, jotka jäivät kotiin”, Puurunen totesi keikan jälkeen.

Seuraavana päivänä Cleaning Women säesti Berliinin Venäläisen kulttuurin talossa Dziga Vertovin Innostuksen (Entuziazm, 1930), propagandaelokuvan, joka ylistää Stalinin viisivuotissuunnitelmaa.

Innostus oli ensimmäinen elokuva, johon Cleaning Women teki musiikin. Säestys sai ensi-iltansa Riemu-festivaalilla Helsingissä 2003. Sen piti tosin tapahtua jo vähän aiemmin.

”Pietarilainen elokuvafestivaali ehdotti sitä meille ja kutsui sinne. Perillä selvisi, että he olivat unohtaneen koko homman eikä elokuvasta ollut kopiota. Soitimme sitten tavallisen keikan”, Vänttinen sanoo.

Cleaning Womenin esitti Innostuksen myös Sodankylän elokuvajuhlilla, jossa Peter von Bagh tuli kiittelemään, että oli rohkea veto säestää äänielokuvaa. Bändi ei ollut tiennyt, että mukana oli kokeellinen ääniraita.

”Riippuu elokuvasta, mitä teemme. Musiikilla voi muokata vaikutelmia. Innostus on propagandaa, mutta lisäsimme siihen musiikilla ankeita fiiliksiä, mikä muutti tulkintaa”, Kinnunen sanoo.

”Vertovin teollisuuskuvat edustivat aikanaan edistystä, mutta nyt ne tuovat mieleen luonnon tuhon. Yritämme tukea elokuvan alkuperäistä kerrontaa, mutta tuoda siihen myös nykypäivän katsojan näkökulmia”, Puurunen jatkaa.

SIITÄ lähti Cleaning Womenin ura mykkäelokuvien säestäjänä. Yhtyeestä on tullut lajissa maailmanluokan taituri. Aluksi elokuvat olivat neuvostoliittolaisia klassikoita. Jakob Protazanovin huima tieteisfantasia Aelita (1924) lienee bändin ahkerimmin esittämä.

Cleaning Womenin musiikki Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkiniin (1925) on parempi kuin Dmitri Šostakovitšin versio. Sitä mieltä oli myös Moskovan Eisenstein-keskuksen johtaja Naum Kleiman.

Erinomaisia säestyksiä on syntynyt sittemmin jopa Chaplinin, Keatonin ja Laurel & Hardyn lyhäreihin, vaikka Cleaning Womenin dramaattisen tyylin ei arvaisi taipuvan komedioihin.

”Komediat aiheuttivat aluksi paniikin. Jouduimme muuttamaan tyyliämme aika paljon. Rakensimme muun muassa kling klang -soittimen, jolla saimme sopivia nopeita melodioita”, Vänttinen kertoo.

Vänttinen ja Kinnunen selittävät, että kling klang muistuttaa dulcimerin ja pianon yläkielten risteytystä, joka on rakennettu metallikehikkoon.

Cleaning Women on kiertänyt elokuvien kanssa ympäri Eurooppaa ja käynyt myös Meksikossa ja Yhdysvalloissa.

Musiikkia on syntynyt myös uusiin kotimaisiin dokumentteihin ja tv-sarjoihin. Ensimmäinen uusi tuotanto oli Jan Anderssonin lyhytanimaatio Nenäliinoja myytävänä (2003).

”On tosi isoja eroja, kuinka musiikki toimii mykissä ja uusissa elokuvissa. Mykissä ei ole muuta ääntä, joten musiikki voi olla pinnalla. Uusissa tunnelmaa voi tehdä tosi pienilläkin jutuilla. Niissä palvellaan ohjaajaa, joka päättää, mitä musiikilla sanotaan. Molemmat kiinnostavat”, Vänttinen sanoo.

VUONNA 2014 Cleaning Women tapasi Sodankylän festivaalilla italialaisen Alice Rohrwacherin, joka on Euroopan kuumimpia nykyohjaajia. Sen jälkeen bändi on tehnyt musiikin kahteen Rochwacherin lyhytelokuvaan.

Ensimmäinen oli ilkikurinen De Djess (2015). Toinen, Le Pupille (2022), oli Oscar-ehdokkaana lyhärien sarjassa. Osallisuus ehdokaselokuvassa näkyy kauas. Cleaning Womenin ura uusien elokuvien musiikintekijänä saattaa edetä vielä pitkälle.

Sitä odotellessa saa ensi-iltansa Cleaning Womenin ensimmäinen säestys suomalaiseen mykkäelokuvaan. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on tilannut musiikin ja esityksen Teuvo Puron Noidan kiroihin (1927), jota sanotaan ensimmäiseksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi.

”Mykkiin teemme musiikkia niin, että soitellaan ja äänitetään kaikenlaista ja sitten kokeillaan kuvan kanssa. Kokonaisuutta ei ikinä näe kunnolla, jos yrittää heti soittaa kuvan kanssa”, Kinnunen sanoo.

”Mykissä tulee aina yllätyksiä, kuvan ja musiikin ristiriitoja. Siinä saattaa toimia musiikki, jota ei ennalta arvaisi. Juuri samoin tehtiin Noidan kirojakin. Kauhua kaivettiin musiikilla vielä lisää esiin. Ainakin minulla oli mielessä David Lynch”, Vänttinen jatkaa.

Noitavainojen uhrit olivat naisia, mutta Puron elokuvassa noita on mies, saamelainen tietäjä Jantukka (Hannes Närhi). Hän langettaa kirouksen seudun uusille asukkaille, jotka syrjäyttävät alkuperäiset.

Kansallisfilmografian otteiden mukaan aikalaisarvostelut olivat enimmäkseen suopeita. Myöhemmin Noidan kirojen on toisinaan katsottu edustavan suomalaista rasismia ja sortoa saamelaisia kohtaan, mutta yhtä hyvin sen voi nähdä kriittisenä kuvauksena alkuperäiskansan kohtelusta.

”Niin, Jantukka langettaa kirouksen ihan syystä”, Vänttinen toteaa.

”Noidan kiroissa näkyy pelko saamelaisvähemmistöä kohtaan, mutta myös muuta. Tukkilaiset esitetään paljon yksioikoisemmin pahoina. Siinä on synkkiä asioita, joita tapahtuu tänäänkin”, Kinnunen miettii.

”Useimmat suomalaiset tietävät varmaankin intiaanien kaltoinkohtelusta enemmän kuin saamelaisten”, Puurunen arvelee.

Noidan kirot esitetään uutena, entisöitynä kopiona. Se tulee myöhemmin nähtäville Cleaning Womenin säestyksen kanssa verkkoon Kavin Elonet-sivustolle.

Cleaning Women: Washer (Svart Records).

Noidan kirot esitetään Kino Reginassa pe 24.10. klo 20.30. Ilmaisia lippuja jaetaan teatterissa ennakkoon.