Analyysi: Voisiko jooga pelastaa elokuvateatterit?

Elokuvateatterin neljäs seinä on rikki.

Valkokankaalla nainen istuu nojatuolissa jalat ristissä ja katsoo kohti. Terapeutti-muusikko Riina Järvinen aikoo saada katsojansa tuntemaan ”turvaa omassa kehossaan”.

Elokuvan nimi on Tunne turvassa eli hyvinvointia ja ohjattuja harjoituksia kehomieliyhteyden vahvistamiseksi. Sen aikana on tarkoitus tehdä jonkinlaisia mielen- ja kehonhallinnan harjoitteita elokuvateatterissa. Ilmeisesti tarkoitus on myös olla erityisen turvassa.

”Turva. Mitä se herättää sussa?”

Järvisen viereen on aseteltu oksalajitelma ja nojatuoli. Taakse temppelimäinen koriste ja taustalle pimeyttä. Elektronisen musiikin mitättömyys sopii meditaatioviritykseen.

Tunne turvassa tullaan esittämään teattereissa laajasti ympäri Suomea. 

Tältä näyttää, kun yleisökadosta kärsivät elokuvateatterit yrittävät keksiä itseään uudelleen. Paikallistelevision täyteohjelmalta. 

MEDIASSA valitetaan yhä useammin, ettei yleisö osaa olla hiljaa elokuvateattereissa. Salissa rupatellaan, sometetaan ja mässytetään häiritsevästi, Yle kertoi.

Oikeasti myös teatterit ovat alkaneet rikkoa äänettömän ja pimeän katsomon periaatteita. Sitä mukaa, kun katsojamäärät ovat laskeneet – viidenneksen huippuvuosista – oheistekemisen määrä on kasvanut. 

Aiemmin erikoisnäytöksiä järjestettiin lähinnä viittoihin ja haltiakorviin pukeutuville faneille, mutta nyt repertoaari on laajentunut. Vauvanäytöksissä saa käyttöön hoitopöydän, seniorikinoihin on katettu pullakahvit. Sing-alongissa kehotetaan laulamaan mukana.

Tavallisissakin näytöksissä on tarjolla kokonainen iltamenu. Popcornit eivät enää riitä, vaan mukaan tyrkytetään nachopeltiä, stone baked pizza pepperonia, tofubuneja, cevicheä, juustolautasta ja pannacottaa.   

Suomalainen elokuvateatteri alkoi ravintoloitua viimeistään, kun korttelikino Riviera avais ovensa Helsingin Harjussa syksyllä 2016. Se ei ollut ensimmäinen ruokaa ja juomaa tarjoillut sali, mutta näytti esimerkkiä siitä, miten elokuvan katsominen voi olla myös sivuseikka, viimeinen listassa. 

”Syö, juo, katso elokuvia”, teatteri mainostaa. 

Katsojat voivat ojentaa jalkansa rahille ja kutsua tarjoilijan napilla. Ikään kuin oma olohuone, mutta joku muu siivoaa. 

Jopa Finnkino on seurannut perässä. Osa näytöksistä on anniskelutapahtumia, joissa päärynäsiideriä tai ”tapasten parasta ystävää” voi vapaasti lähteä santsaamaan kesken näytöksen. 

Premium-saleissa ja korttelikinoissa muhkeista taaksenojattavista pehmotuoleista ja tarjoilupöydistä on tullut standardi. Monesti ruokapöytien valaisimia ei edes saa pois päältä, joten sali hohkaa kilpaa valkokankaan kanssa. Valkokankaalla ohjeistetaan erikseen, ettei polttimoita saa ruuvata irti. 

Boutique-saleihin mahtuu koko ajan vähemmän katsojia, joten lippujen hinnat ylittävät välillä parikymmentä euroa. 

Eikä valkokankaalla näytetä pelkästään elokuvia, vaan teatteritiloista on yritetty tehdä oopperatalojen, stadionien tai formulakisojen lisäkatsomoita. 

Tällainen härdelli häiritsee niitä filmihulluja, jotka uskovat elokuvien olevan elokuvia vain kokoontaitettavalta tuolilta pakkasen huurruttamassa joukkueteltassa nautittuina.

Heitä edustavan elokuva-arkiston Kino Regina kehuskelee kotisivuillaan, että Oodi-kirjaston teatterissa eväiden syömistä on rajoitettu. Rapistelua kehotetaan välttämään.

”Olemme ylpeitä yleisöstämme, joka ymmärtää katselurauhan merkityksen.”

Katselurauhaa saattaa joskus olla vähän liikaakin. Kävijätutkimuksen mukaan jopa kävijät ovat olleet huolissaan siitä, ettei Reginaa löydetä.

JOOGA-JÄRVINEN pyytää sulkemaan silmät ja tarkkailemaan hengitystä. Nyt aletaan etsiä sisäistä tilaa.

Jos kuitenkin kurkistaa, näkee hymyilevän Järvisen. Hän nostaa käden rinnalleen ja kehottaa toistamaan mielessään: turva, turva, turva.

Viime vuosisadan puolivälissä psykoanalyytikot puhuivat elokuvateatterin muistuttavan kohtua, mutta tässä joogaseikkailussa laskeudutaan ”kehtoon”.

Pitäisi tuntea jalkapohjat lattiaa vasten. Hivellä käsiä sylissä ja käsinojalla. Tiedostaa selkänoja ja pehmuste.

”Huomaa, mistä kaikkialta tuoli koskettaa ja kannattelee sua. Voitko jättäytyä sen tuolin kannateltavaksi? Levätä hetken aikaa.”

Aiemmin elokuvateattereiden ideana oli päästä pois omista ajatuksista ja ulkopuolisesta maailmasta, mutta nyt pitääkin olla koko ajan läsnä.

Sisäänhengityksellä pitää sanoa: Olen tässä.

Uloshengityksellä: Olen turvassa.

YHDYSVALLOISSA elokuvateatterit ovat niin pohjalla, että jopa ruokaa tarjoavien boutique-teatterien suosio on laskussa.

Suomessa ei ole vielä käynyt kato, mutta digiprojektorien uusimisen kustannukset uhkaavat kymmenien teatterien jatkoa.

Suurin ongelma on kuitenkin ainutlaatuisuuden katoaminen: elokuvat julkaistaan suoratoistossa aiempaa nopeammin. Kotilaitteiden tekninen taso on parantunut, mitä vastaan teatterit yrittävät taistella kaartuvan valkokankaan IMAX-saleilla.

Eikä vanha ansaintamallikaan tunnu kaikista suoratoistoon tottuneista katsojista reilulta. Liput maksavat yhä enemmän, mutta alussa joutuu silti katsomaan mainoksia.

Jotkut teatterit yrittävät houkutella huvipuistomaisilla elämyksillä, kuten tapahtumien tahdissa liikkuvilla penkeillä.

VOI sitä ilmeisesti itsekin liikkua.

Jooga-Järvinen demonstroi, miten heilua penkissä hitaasti sivulta sivulle. Pieni liike voi kuulemma lisätä läsnäoloa. Suuriin ei olisi tilaakaan.

Sitten on tömisteltävä niin lujaa, että jalkapohjiin sattuu. Järvinen alkaa laulaa. 

Pyöritellään niskaa. Rentoutetaan hartioita. Pyöristetään selkää. Otetaan ”itse syliin”. 

Käsiä puristamalla kehotetaan imemään meren voimaa sisään.

”Turva, turva, turva. Sä oot turvassa. Tässä ja nyt.”

KAUPALLISESTI katsottuna joogaleffa saattaisi olla oikeilla jäljillä. Se on ensinnäkin halpatuotanto, jolla ei ole ohjaajaa ja tekijöitäkin vain nimeksi. 

Ja jos haluaa tuulta purjeisiinsa, kannattaa liikuttaa ihmisiä. Jos 90-luvun laman aikaan kaikkiin tyhjiin liiketiloihin perustettiin baari, nyt kaikkiin tyhjiin baareihin perustetaan kuntosali. 

Helsingin Töölön vanha Adlon-sali muutettiin ensin ketjujumppasaliksi, sitten ”boutique-fitness studioksi”. Yrittäjän toisessa salissa on elokuvateatteritasoiset näytöt sisäpyöräilyä ryydittämään. Yhdysvalloissa moni leffateatteri on kokenut saman kohtalon.

Trendiä on yritetty kääntää toisinkin päin. On olemassa cardio cinemaksi kutsuttuja näytöksiä, joissa poljetaan kuntolaitteita. Idea on, että Uneton Seattlessa tai Happy Gilmore vie ajatukset tuskallisesta suoritteesta, mutta on silti ”hyödyllinen”.

LOPPUMINUUTEILLA jooga-Järvinen kehottaa katsoja-joogaajaa kiittämään itseään suorituksesta.

On sivelty, halattu itseä, hengitetty, etsitty kontaktia, perhostaputettu, naputeltu kehoa, jännitetty jaloilla, hymisty ja haettu turvapaikkaa.

Viimeisenä on edessä itsemyötätuntoharjoitus. Sillä toivotaan itselle turvaa.

Loppuminuuteilla huomioidaan ensimmäistä kertaa, että salissa saattaa olla muitakin. Heillekin toivotaan turvaa.

Tunne turvassa elokuvateattereissa perjantaina 5. syyskuuta.