Analyysi: Adam Curtisin kultti juhlii taas

Arkistofilmissä Jimmy Savile, BBC:n tv-instituutio jonka järkyttävät seksirikokset eivät vielä ole paljastuneet, johdattaa ryhmän lapsia ovelle. Sen avaa – pääministeri Margaret Thatcher.

Brittidokumentaristi Adam Curtisin (s. 1955) Shifty-sarjan ensimmäinen kohtaus vääntää kieron hymyn pitkäaikaisen Curtis-fanin kasvoille. Katkelma on lähes liian makaaberi ollakseen totta.

Viisiosainen Shifty kertoo Britannian demokratian luhistumisesta ja poliitikkojen antautumisesta markkinavoimille. Kehityskulun käynnistää konservatiivipuolueen Thatcher ja saattaa päätökseen millenniumin lähestyessä Tony Blairin johtama New Labour -hallitus.

”Shifty”, jonka voi suomentaa vaikka epäluotettavaksi tai häilyväksi, on Curtisin käyttämä termi Britannian politiikassa ja kulttuurissa tapahtuneille muutoksille 1970-luvulta alkaen.

Tarinaansa Curtis kuvittaa oudoilla ja ahdistavilla kohtauksilla, joissa esimerkiksi Lontoon eläintarhan elefantti suree perheestään erotetuksi joutumista, skinheadit tuhoavat pubin, ja prinsessa Diana kurkistelee ikkunasta ihmisiä kuhisevaan huoneeseen.

SHIFTY ilmestyi BBC:n iPlayer-palveluun kesäkuussa. Se oli juhlapäivä kansainvälisen Adam Curtis -kultin jäsenille.

Uransa tv-journalistina 1980-luvulla aloittanut Curtis ei ole enää pitkään aikaan ollut Britannian yleisradioyhtiön rivitoimittaja, vaan hänestä on muodostunut tunnistettava brändi. ”Adam Curtis” on viba, jolla voi kuvata vieraaksi ja pelottavaksi muuttunutta maailmaa.

Curtisin dokumenteista ei ole tehty virallisia dvd- tai Blu-ray-julkaisuja, oletettavasti kalliiden musiikkilisenssien vuoksi. Se on vain lisännyt Curtisin ”jaetun salaisuuden” kaltaista kulttimainetta.

Dokumentteja ei ole myöskään näytetty Suomen televisiossa, joten suomalaisten Curtisin ystävien on ollut tyytyminen VPN-kikkailuihin tai laittomasti nettiin ladattuihin versioihin – toistaiseksi näin myös Shiftyn kohdalla.

CURTISIN ohjauksia on matkittu paljon, erityisesti Youtuben videoesseissä, ja niitä on helppo parodioida. Kun on kerran kuullut Curtisin lempeän setämäisen kertojaäänen, on sitä vaikea saada pois päästään.

Vielä 2000-luvun puolella Adam Curtis teki uusia haastatteluita dokumentteihinsa, mutta myöhemmin nämä puhuvat päät ovat jääneet pois. Curtisin bravuuriksi on vakiintunut kollaasien muovaaminen BBC:n massiivisten arkistojen annista.

Dokumenteissa Curtisin auktoriteettia ja kuivaa ironiaa huokuva kertojaääni yhdistyy villisti assosioivaan kuvien ja historiallisten tapahtumien montaasiin. Toistuvia kuvallisia motiiveja ovat tanssivat ihmiset, finanssikapitalismia symboloivat pilvenpiirtäjät ja ikävystyneenä kameraan vilkuilevat poliitikot.

Aivopesua muistuttava toteutustapa on hypnoottinen.

Curtisin maailmassa kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, eikä kukaan pysty hallitsemaan modernin aikakauden Pandoran lippaasta paenneita teknologisen kehityksen ja individualismin voimia.

Omasta arjestaankin saa helposti tehtyä curtismaista: soita vain pahaenteistä ambient-musiikkia geopoliittisten Wikipedia-artikkelien ja doomscrollauksen taustalla ja kuvittele pönäkkä englantilainen ääni sanomaan ”But then a strange thing happened...”

LÄNSIMAIDEN Afganistan-suhteista kertovaan Bitter Lakeen (2015) mennessä Curtis oli saanut liki täyden työskentelyvapauden omalla tontillaan. Taiteellinen vapaus näkyi vaikka vuoden 2002 The Century of the Self -sarjaa abstraktimmassa, tunnelmaa ja pitkiä kuvia painottavassa muodossa.

Väkevimmin Curtis osui populaariin zeitgeistiin syksyllä 2016 noin kuukautta ennen Donald Trumpin ensimmäistä vaalivoittoa ilmestyneellä HyperNormalisation -elokuvalla. ”Hypernormalisaatiolla” Curtis tarkoittaa näköalattomuuden tunnetta, jonka jaetun sosiaalisen, poliittisen ja taloudellisen todellisuuden hajoaminen aiheuttaa.

Keväällä 2021 julkaistu Can’t Get You Out of My Head toi rönsyilevässä maksimalismissaan päätökseen yhden hänen uransa vaiheista. Curtisin pitkään kultivoima paranoidi chic, johon hän alkoi kenties itsekin kyllästyä, muutti muotoaan.

Ajasta ennen ja jälkeen Neuvostoliiton romahtamisen kertova Russia 1985–1999: TraumaZone (2022) ei pitkästä aikaa sisältänyt Curtisin kertojaääntä. Siinä on myös selvästi vähemmän narratiivista ainesta ja huomiota herättävää musiikin käyttöä.

Curtis on kertonut, että TraumaZonessa hän halusi luottaa kiehtovan kuvamateriaalinsa voimaan. Samalla hän on alkanut painottaa entistäkin enemmän tunnelmaa informaatioarvon kustannuksella.

Vaikka monet katsojat ovat ikävöineet Curtisin voiceoveria, TraumaZone ja samalla tyylillä jatkava Shifty ovat teemoiltaan ja kuviltaan tuttua Curtisia. TraumaZone ja Shifty saattavat olla myös hänen tähän asti synkimmät dokumenttinsa.

Myöhäiskauden Curtisissa tyylin ironisuus ja viihdyttävästi eri tarinallisia langanpätkiä yhteen sitova kuumottelu ovat pitkälti korvautuneet totaalisen epäonnistumisen ja lohduttomuuden tunteilla.

Pessimistiltä tai jopa taantumukselliselta vaikuttava Curtis on tosiasiassa ollut mahdottomilta tuntuvien poliittisten tulevaisuuksien romantikko. ”I just can't help believing, though believing sees me cursed”, kuten Johnny Boy laulaa Can’t Get You Out of My Headin soundtrackilla.

Saman sarjan viimeinen jakso siteeraa sosiologi David Graeberia: ”Perimmäinen salattu totuus maailmasta on se, että maailma on meidän tekoamme ja voisimme aivan yhtä hyvin tehdä sen toisenlaiseksi.” (Suom. Anna Tuomikoski.)

Shiftyn lopetus tuntuu kuitenkin nitistävän viimeisenkin toivon mahdollisuuden. Tony Blairin ja Gordon Brownin ”kolmannen tien” teknokratia oli Curtisin silmissä tyhjien korulauseiden täyteistä nihilismiä, eikä Britannialla sarjan perusteella ole poliittista tulevaisuutta.

Shifty saa väkisinkin miettimään myös Suomea 2020-luvun puolivälissä.

Talouskuripolitiikka ja velkaantumisen pelko tappavat kaiken tulevaisuuden kuvittelemisen, oikeistohallitus silpoo hyvinvointiyhteiskuntaa radikaalisti, eikä kenelläkään ole käsien pyörittelyä tai myyttistä talouskasvua parempia vaihtoehtoja tarjottavana – suuremmasta poliittisesta visiosta puhumattakaan.

Kaiken huipuksi edellinen pääministerimme ja vasemmiston uudeksi toivoksi aseteltu Sanna Marin on nykyisin Tony Blair -instituutissa töissä. Voi vain kuvitella, miten paljon Curtis saisi irti Marin-ilmiön purkamisesta.

TOISTUVA teema Adam Curtisin töissä on halveksunta poliittisesti kantaaottavaa taidetta ja varsinkin teennäistä liberaalia ”luovaa luokkaa” kohtaan – Curtis ei esimerkiksi suostu haastatteluissa identifioitumaan taiteilijaksi, vaan pitää itseään ensisijaisesti journalistina.

Muotisuunnittelija Alexander McQueenin (1968–2009) valikoituminen erääksi Shiftyn sankareista tuntuukin yllättävältä. Curtis ylistää McQueenin kykyä kuvittaa teatraalisilla ja kauhuelementtejä sisältävillä muotinäytöksillään 1990-luvun Britannian sisäistä mädännäisyyttä.

Yllättävää on myös se, että Shiftyn viimeisessä jaksossa Curtis asettaa oman tuotantonsa itsekritiikin kohteeksi.

Onko koko toive yhteisestä muutoksen rintamasta on sekin vain kuolleiden kuvien, sanojen ja unelmien loputonta kierrättämistä, Curtis kysyy ja lainaa kohtauksia Ranskan suuresta vallankumouksesta kertovasta filmistä.

Curtisin vuosikymmenien aikana hahmottama järjestelmä hallitsee passivoivan nostalgian luuppia ylläpitämällä. Ehkä hänen cooleiksi fiilistelyvälineiksi muuttuneet dokumenttinsa ovat vain osa samaa ongelmaa, kuuluu Shiftyn hätkähdyttävä loppukaneetti.