2000-luvun parhaat suomalaiset sarjakuvat

Suomessa tuskin missään taiteenlajissa korkean laadun ja alhaisen arvostuksen epäsuhta on yhtä räikeä kuin sarjakuvassa. Se saa niukasti huomiota ja julkista rahoitusta.

Samaan aikaan muissa Pohjoismaissa ihmetellään tasoa, joka on paljon korkeampi kuin heillä. Ranskassa laatu on huomattu. Siellä on julkaistu tällä vuosisadalla noin 130 käännöstä suomalaisista sarjakuvista.

21. vuosisadan ensimmäinen neljännes päättyi juuri, joten on luontevaa luoda katsaus sen parhaimmistoon. Vastaavia listauksia on tehty muillakin taiteen aloilla, joten miksipä ei sarjakuvistakin, kun Long Play sellaisen pyysi.

Sarjakuvan historia ulottuu meilläkin reippaasti yli sadan vuoden taakse. Siihen kuuluu klassikoita, kuten Ola Fogelbergin Pekka Puupää (1925–1975) ja Tove ja Lars Janssonin Muumipeikko (1954–1975). Ne olivat perinteisiä lehtisarjakuvia, joissa vakiohahmot esiintyivät sivun tai stripin mittaisissa pätkissä kerrallaan.

Nykysarjakuvan juuret alkavat 1960–1970-lukujen taitteesta ja vastakulttuurista. Silloin irtauduttiin perinteisistä lajityypeistä ja muun muassa Timo Aarniala alkoi julkaista villejä sarjakuviaan.

Tavallaan alakulttuurin perinnöstä nousi yksi sarjakuvan suurteoksista, Tarmo Koiviston Mämmilä. Poliittinen rienaus jalostui siinä yhteiskunnalliseksi realismiksi.

Mämmilä peilasi suomalaisen yhteiskunnan kehitystä pikkukaupungin kokokuvalla vuosina 1975–1996, vuodesta 1983 alkaen paraatipaikalla Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä.

Mämmilä koottiin albumeiksi tuoreeltaan ja kolmeksi kovakantiseksi niteeksi 1999–2001. Sen jälkeen sarja teki vielä pari paluuta, mutta huippu oli alkuperäinen runsaan 20 vuoden jatkumo, jonka laaja henkilögalleria ja realismi hakevat vertaistaan maailmanlaajuisesti.

1980-luvulla punkin nostama pienlehtien aalto kiihdytti sarjakuvan julkaisemista ja kehitystä. Sarjakuvat tosin järjestäytyivät usein kiltisti yhdistysten varaan.

Merkittävin pienlehdistä oli Suuri Kurpitsa, joka muuttui 1990-luvun alkupuolella kustantamoksi. Se toimii edelleen ja on julkaissut joitakin oheisen listan teoksista.

SUOMALAISTEN sarjakuvataiteilijoiden uusi sukupolvi alkoi 1990-luvulla julkaista lehtiin ja antologioihin koottujen lyhyiden juttujen ohella yhä enemmän itsenäisiä teoksia. Viimeistään silloin syntyi nykysarjakuva sellaisena kuin se nyt kukoistaa.

1990-luvulla aloitti myös osa suomalaisen sarjakuvan nykyisistä mestareista. Oheiselta listalta varsinkin Kati Kovács julkaisi jo silloin keskeisiä teoksiaan. Listalle ei päätynyt esikoisia, vaikka monet niistäkin ovat erinomaisia. Laatu on parantunut sitä mukaa, kun taiteilijat ovat kehittyneet.

Tahti kiihtyy nykyhetkeä kohti. 20 parhaan listalla on seitsemän teosta tältä vuosikymmeneltä, vaikka se on vasta puolivälissä. Ensimmäiseltä vuosikymmeneltä on vain neljä.

Monelta taiteilijalta olisi voinut hyvin valita jonkun toisenkin teoksen tai vaikka pari, mutta kultakin on mukana vain yksi – paitsi poikkeustapauksessa, jossa oli pakko poimia kaksi.

Vaikka 20 teoksen otanta on aika pieni, kertoo sekin jotain sarjakuvien suunnasta. Puolet teoksista on naisten tekemiä. Jos ne asettaa aikajärjestykseen, nykyhetkeä lähestyessä naisten osuus kasvaa. Se vastaa mutu-vaikutelmaa. Uudet kiinnostavat tekijät ovat todella usein naisia.

Listat taiteen kaanoneista herättävät yleensä kiistaa, laadittiinpa ne yleisöäänestyksellä tai arvovaltaisilla komiteoilla. Ehkä se on niiden suurin arvo. Keskustelu edistää todellisten kaanoneiden muodostumista. Ne eivät ole koskaan kovin pysyviä ja aina reunoiltaan haperoita.

Ajan mittaan joittenkin teosten maine ja asema joka tapauksessa vakiintuvat, ja niistä muodostuu kulttuurin yhteinen ydin. Toivottavasti tämä pieni lista viitoittaa joillekin sarjakuville tietä kohti sitä ydintä edes vähän.

Se olisi tarpeen. Vaikka sarjakuvaa ei enää vuosikymmeniin ole syytetty lasten ja nuorten turmelemisesta, se tuntuu luiskahtaneen taas ulos yleissivistyksestä, johon se oli jo hiipimässä tällä vuosisadalla.

Esimerkiksi tämän listan teoksista huomaa, että sarjakuvakin ansaitsisi paikkansa kulttuurikeskustelujen kuumassa syleilyssä.

2000-luvun 20 parasta

1. Matti Hagelberg: Läskimooses (2021)

Läskimooseksen tekeminen vei Hagelbergilta yhdeksän vuotta. Kolmeen komeaan niteeseen ja suojakoteloon koottu 1480-sivuinen eeppinen ja kosminen teos rakentaa maailman ja universumin vaihtoehtoisen historian. Hagelberg (s. 1964) soveltaa Raamatun ja Kalevalan kieliä, vääntelee kosmologiaa ja evoluutioteoriaa. Kahelissa kaleidoskoopissa pyörii aineksia pop-kulttuurista politiikkaan. Kokonaisuus heijastelee salakavalasti ja nerokkaasti yhä pahemmin sekoavaa nykymaailmaa.

2. Hanneriina Moisseinen: Kannas (2016)

Kannas kuvaa Karjalan evakuointia jatkosodan loppuvaiheessa kesällä 1944. Taisteluissakin käydään, mutta Moisseinen (s. 1978) keskittyy siviilien näkökulmaan. Hän näyttää ihmisten voimattomuuden, kun sodan sekasorto vyöryy yli ja ympäri. Moisseinen onnistuu antamaan vaikutelman siitä, miltä sota tuntuu. Harmaasävyillä herkuttelevien lyijykynäpiirrosten sekaan Moisseinen tuo realismia arkistovalokuvilla. Yhdistelmä on erittäin omaperäinen.

3. Ville Ranta: Kajaani (2008)

Ranta (s. 1978) herättää henkiin Elias Lönnrotin 1830-luvun loppupuolella, jolloin hän työskenteli syrjäkylässä lääkärinä. Kalevala oli jo julkaistu, mutta sitä kirjassa ei mainita ollenkaan. Sen sijaan Ranta kertoo miehestä, joka on langennut velkoihin ja varattuun naiseen. Tarina perustuu elämäkertatietoihin, mutta päähenkilö voi olla myös lähellä tekijänsä kuvaa. Ajankuva on hyvin realistinen, mutta mustavalkoiset luonnosmaiset piirrokset komean ekspressionistia.

4. Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (2014)

Takalo (s. 1976) on suomalaisen sarjakuvan taitavimpia piirtäjiä, joka hallitsee useita tekniikoita, myös Minä, Mikko ja Annikki -kirjassa. Hän limittää toisaalta oman parisuhteensa tarinaa ja kansalaisaktivismin pohjustamaa kodin hankkimista Mikon kanssa Annikin puutalokorttelista, toisaalta Tampereen historiaa rautakaudelta nykypäivään.

5. Matti Hagelberg: Kekkonen (2004)

Hagelberg ei ole vain Suomen vaan maailman omaperäisimpiä taiteilijoita. Häneltä oli pakko ottaa mukaan Läskimooseksen lisäksi myös yksi aiempi, hienostuneella raapekartongilla toteutettu kirja. Kekkosessa Hagelberg rikkoo suurmiesmyytin ilkikurisesti päreiksi ja tölvii samalla mainettaan hatarampaa suomalaista yhtenäiskulttuuria.

6. Marko Turunen: Kotolan mies ja Loinen (2021)

Turunen (s. 1973) puvustaa tarinansa eläinhahmojen ja avaruusolentojen kaapuihin, mutta niiden aiheena on omakohtainen todellisuus. Kaksoisteoksen ensimmäisessä osassa hän palaa synnyinkaupunkiinsa Kotkaan. Toinen perustuu Turusen isoisän isän vaiheisiin 1800- ja 1900-luvuilla. Osista voi vaikka vertailla riistokapitalismia ennen ja jälkeen sääntelyn.

7. Kati Kovács: Quo vadis, Katalin? (2019)

Kovácsin (s. 1963) sarjakuvissa on yleensä seikkaillut hänen saparopäinen alter egonsa. Quo vadis, Katalin? on hänen omaelämäkerrallisin tarinansa. Tuttu hahmo lähtee Italiaan, jonne Kovács muutti vuonna 1986. Kasvutarinan rinnalla kulkee Kovácsille tyypillinen surrealistinen taso. Hän omii yleensä miehisen katseen ja seksuaalisen halun.

8. Emmi Valve: Armo (2017)

Valve (s. 1984) on kärsinyt mielenterveysongelmista kolmevuotiaasta asti. Hän kertoo niistä lukijoille avoimemmin kuin terapeutilleen. Mielensä maisemaa hän kuvaa psykedeelisesti kuin Dalín surrealistisissa maalauksissa. Valve kuvaa sairauden pitkänä synkkänä kamppailuna, mutta tunnelmaltaan tehokkaan tarinan lopussa kajastaa valo.

9. Timo Mäkelä: Lapsen kengissä (2018)

Mäkelä (s. 1951) teki pitkään muodoltaan perinteisiä sarjakuvia sanoma- ja aikakauslehtiin ennen kuin alkoi julkaista niiden rinnalla itsenäisiä teoksia vuonna 2001. Lapsen kengissä pohjautuu hänen lapsuudenmuistoihinsa. Ekspressionistiset mustavalkopiirrokset vievät varhaislapsuuden kokemukseen ja sen viattomuuden loppuun.

10. Heikki Rönkkö: Yhä hämärää (2024)

Yhä hämärää on toistaiseksi Rönkön (s. 1983) kokeellisten sarjakuvien huipentuma ja lajin merkkipaalu. Visuaalinen tajunnanvirta kuvaa perheen arkista kakofoniaa Itä-Helsingin Myllypurossa. Ihmishahmoja ei näy, vaikka ytimessä ovat syöminen, siivoaminen ja saunominen sekä lasten lelut ja leikit. Kerronnan muoto on yhtä tärkeä kuin sisältö.

11. Mari Ahokoivu: Oksi (2018)

Ahokoivu (s. 1984) tulkitsee uudelleen kalevalaista ja karjalaista karhumyyttiä runollisessa eläintarussa.

12. Juliana Hyrri: Lellikki (2025)

Hyrri (s. 1989) hylkää visuaalisen kauneuden, rikkoo kuvan lapsuuden viattomuudesta ja näyttää kiusaamisen osana lastenleikkejä.

13. Tommi Musturi: Samuelin matkassa (2009)

Musturi (s. 1975) kuljettaa lukijaa sanattomasti humanoidimiekkosen mukana psykedeelisten värien hallitsemassa fantasiamaailmassa.

14. Ville Tietäväinen ja Iiro Küttner: Harvennus (2021)

Elokuvakäsikirjoittaja Küttnerin (s. 1966) kanssa Tietäväinen (s. 1970) vetää 5 000 vuoden linjan totuuden harventamisesta Vanhasta testamentista nykyajan yliopistomaailmaan.

15. Tuula Mäkelä: Orava ja myyrä (2024)

Mäkelän (s. 1979) herkkä ja unenomainen tytön ja pojan roolileikki eläinhahmoilla vie maailmaan, jossa ei vielä kyseenalaisteta aikuisten arkijärjestä poikkeamista.

16. Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas 1–12 (2009–2025)

Pirinen (s. 1973) iskee hirtehistä juttua arjen absurdeista ja makaabereista sattumuksista, jotka kertoo omalaatuisella puhekielellä ja jopa Gustave Dorésta muistuttavilla piirroksilla.

17. Aapo Rapi: Meti (2008)

Rapi (s. 1977) kertoo suhteestaan yli kahdeksankymppiseen mummoonsa, jonka tarinat avaavat naisnäkökulmaa sotien jälkeiseen arjen historiaan. Muistot ja värit hehkuvat.

18. Eeva Meltio: Hiekka (2024)

Meltion (s. 1977) Hiekassa 1930-luvun hiekkamyrskyjen runtelemien preerioiden ympäristökatastrofi rinnastuu nykyiseen, jonka ilmastonmuutos aiheuttaa.

19. Petteri Tikkanen: Eero – Rakkauden vuoksi (2023)

Tikkasen (s. 1975) vuodesta 2009 alkaen osissa julkaisema kasvutarina piirtää selkeällä viivalla helposti samastuttavan muotokuvan pojasta, joka muistuttaa tekijäänsä.

20. Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet (2017)

Mediaan erikoistunut toimittaja Vehkoo (s. 1976) käsikirjoitti ja Nieminen (s. 1988) piirsi suomalaisen dokumenttisarjakuvan valion, joka sukeltaa verkon pimeyteen.

Suomen sarjakuvaseura nimesi Harri Römpötin sarjakuvaneuvokseksi vuonna 2001 ansioistaan alan kriitikkona ja toimittajana. Hän hurahti sarjakuviin kuusivuotiaana ja oli perustamassa Seinäjoen sarjakuvaseuraa ja sen Kannues-lehteä 14–15-vuotiaana. Römpötti on kirjoittanut eri lehtiin juttuja sarjakuvista vuodesta 1988 ja julkaissut niistä neljä tietokirjaa.