Vauhdin maailma
Pitkät - LP 66
Amfetamiini on suomalaisten suosikkihuume. Nyt sitä voi tilata jo kotiinkuljetuksella.
2000-luvun aikana amfetamiinin käyttäjäkunta on monipuolistunut ja keskiluokkaistunut. Huumekaupan siirtyminen verkkoon on helpottanut saatavuutta, ja nykyisin Helsingissä amfetamiinia voi tilata jo kotiinkuljetuksella. Pitkäaikaiskäyttäjistä suuri osa on kuitenkin yhä huono-osaisia ihmisiä, joiden elämää varjostavat terveyshuolet ja väkivallan uhka.
ENSIMMÄINEN KOSKETUKSENI amfetamiinin maailmaan tapahtui Helsingin Vaasanaukiolla eli Piritorilla – tai oikeammin sen alla – talvella 1992. Olin 13-vuotias ja tapoin aikaa koulutoverini kanssa Sörnäisten metroasemalla. Hasiksen poltto oli lama-aikana Itä-Helsingissä muodissa, ja olimme lähteneet hakumatkalle kantakaupunkiin. Varrottuamme jo kotvan toverini alkoi käydä levottomaksi. Silloin luoksemme saapui mies.
Lapsena aikuisen ikää on vaikea arvioida, mutta veikkaan hänen lähennelleen kolmeakymmentä. Miehellä oli kiiltävä musta nahkatakki ja pitkät mustiksi värjätyt hiukset. Hän näytti verrattain siistiltä mutta oli hirvittävän laiha. Kalvakka luurankomaisuus puistatti minua. En koskaan unohda hänen ohimoitaan: ne olivat niin kuopalla, että näyttivät melkein koskettavan toisiaan.
Mies esitteli itsensä Mikaksi ja tiedusteli nimiämme. Sitten ystäväni esitti asiansa.
Mies vastasi: ”Joo. Voin mä hakee sulle blossii. Mut ois mul piriiki.”
Olin kuullut amfetamiinista isommilta pojilta ja legendaarisen huumepoliisin Torsti Koskisen valistuskiertueella Itäkeskuksen yläasteella, mutta ymmärrykseni aineesta oli rehellisyyden nimissä verrattain olematon. Mika sanoi, että piristä tulee hyvä olo.
”Mä oon vetäny sitä kymmenen vuotta, ja mutsikin aina sanoo, et Mika, ei sust huomaa mitään. Mä oon helvetin hyväs kondikses. Ainoo vaan, et piri kutistaa munaa, mut se menee ohi. Haluutteks te stedaa?”
Kieltäydyin tarjouksesta ja jäin tasanteelle odottamaan, kun toverini lähti Mikan kanssa Pengerkadun suuntaan. Odotin lähes tunnin. Huoli alkoi kalvaa mieltäni. Noihin aikoihin lapsilla ei ollut matkapuhelimia, joten en voinut edes soittaa kaverilleni.
Lopulta hän saapui taskussaan muutama gramma huokeaa marokkolaista hasista, niin kutsuttua peruslätkää. Hän oli silmin nähden kauhuissaan.
”Se oli jonkun venäläisen äijän kämppä”, hän selitti kalpeana. ”Se suuttu Mikalle ihan vitusti ja alko huutaa, et miks sä tuot tänne jengii. Sillä oli ase pöydällä. Mä pelkäsin, et ne ei päästä mua ulos sieltä.”
Tunnelma oli pilalla. Hyppäsimme metroon ja menimme kumpikin koteihimme.
