Osasto G1
Pitkät - LP 47
Turun vanhuspsykiatrian osastolla G1 potilaita pahoinpideltiin, uhkailtiin ja lääkittiin laittomasti. Miksi kukaan ei estänyt sitä?
Vuosia jatkuneet väärinkäytösepäilyt paljastuivat vasta tämän vuoden helmikuussa, kun Turun Sanomat julkaisi aiheesta useita juttuja. Kaksi Kupittaan sairaalan entistä työntekijää kertoo Long Playlle, että heidän työpaikkansa moraali oli vähitellen rapistunut täydellisesti. Potilaiden kovakouraiseen kohteluun puuttuneita hoitajia alettiin kiusata. Heidän mielestään Turun kaupunki ei ole koskaan suhtautunut ongelmiin vakavasti.
Eräänä päivänä seistessään tupakalla Turun Kupittaan psykiatrisen sairaalan pihalla sairaanhoitajaopiskelija Hanna Peltomäki kuuli yhdeltä mielisairaanhoitajalta eriskummallisen tarinan: Tämä oli aikoinaan eräällä vanhuspsykiatrisella osastolla jakanut kollegansa kanssa osaston potilaat ”natseihin ja juutalaisiin”. Niille, jotka pystyivät kävelemään, puettiin jonkinlaisia SS-joukkoihin viittaavia asusteita. Kävelykyvyttömille askarreltiin sairaala-asuihin tähdet.
Peltomäki nauroi mielisairaanhoitajan tarinalle, kuten monet muutkin.
Aiemmin pitkään lähihoitajana vanhusten parissa työskennellyt Peltomäki oli jutun kuullessaan sairaanhoitajan uransa alussa. Vuosi 2013 oli ehtinyt kevääseen, ja Peltomäki työskenteli sairaanhoitajan sijaisena Kupittaan vanhuspsykiatrisella osastolla G1. Osasto sijaitsi Kupittaan sairaala-alueella matalassa erillisrakennuksessa. Se oli talon ainoa osasto, joten G1:llä elettiin muusta sairaalasta eristäytynyttä elämää.
Potilaat olivat yli 65-vuotiaita turkulaisia, jotka kärsivät vaikeista mielenterveyden häiriöistä kuten psykooseista. Joillakuilla oli myös muistisairauksia tai päihdeongelma. Tällaiset potilaat ovat hyvin vaikeahoitoisia. Osastolla oli 15 paikkaa. (Osasto muutti sairaalassa toisiin tiloihin viime vuonna ja yhdistyi tänä syksynä G2-osaston kanssa osastoksi A9.)
Myöhemmin samana keväänä Peltomäki valmistui sairaanhoitajaksi ja sijaisuus osastolla jatkui. Ajan mittaan osaston tapahtumat alkoivat näyttäytyä hänelle oudossa valossa.
Hoito kirjattiin tietojärjestelmään puutteellisesti tai olemattomasti. Omahoitajakeskustelut, joita olisi pitänyt käydä kolmesti viikossa, jäivät monesti pitämättä tai niitä ei kirjattu.
Jälkikäteen Peltomäki on alkanut ihmetellä myös omaa käyttäytymistään: sitä, miten hän aluksi imeytyi mukaan osaston kummallisiin hoitokäytänteisiin.
”Kun silloin puhuttiin natseista ja juutalaisista, en jotenkin tajunnut sitä, että oli kyse ihmisistä”, hän kertoi minulle äskettäin kotonaan Turussa.
”Sen tajusi myöhemmin, kun rupesi miettimään, että hetkinen: mitä minä kuulin, mitä te teitte? On pelottavaa, että olin nauranut samalla tavalla kuin muut ihmiset siinä ympärillä.”
