Tiedonhallintalautakunta ja historian loppu

 

OIKAISU 27.11. klo 19:30. Juttu perustui vanhentuneisiin lähteisiin ja tekstissä on siksi olennaisia virheitä.  Valtiovarainministeriö tiedotti 30. lokakuuta, että tiedonhallintalain jatkovalmistelussa arkistointia koskevat muutokset rajattiin valmisteilla olevan lain ulkopuolelle. Pahoittelemme virheellisiä tietoja. Jutun kirjoittaja Ilkka Karisto asettuu keskiviikkona 28.11. klo 12 julkisesti ruoskittavaksi Hakaniemen torilla.

 

 

YKSI KIINNOSTAVIMMISTA lukemistani tieteellisistä tutkimuksista on ranskalaisen historioitsijan Emmanuel Le Roy Ladurien vuonna 1975 ilmestynyt Montaillou, ranskalainen kylä 1294–1324.

Se kertoo keskiajan ihmisten elämästä uskomattomalla tarkkuudella: käsitellyiksi tulevat muun muassa kyläläisten ruokailutottumukset, peseytymistavat, riidat, rakkaushuolet ja syrjähypyt, käsitykset maailmankaikkeudesta, iltanuotiolla kerrotut vitsit ja lammaspaimenten matkat vuorten yli Espanjaan. Paksua kirjaa lukee kuin romaania.  

Le Roy Ladurien ainoana lähdeaineistona olivat katolisen kirkon inkvisition pöytäkirjat. Keskiajalla Montailloussa asui kataariuskonnon harjoittajia, joita kirkko piti harhaoppisina. Siksi paikallinen piispa Jacques Fournier (josta tuli myöhemmin Paavi Benedictus XII) pidätti ja kuulusteli heitä jatkuvasti.

Fournier oli kuulustelijana väsymätön: hän halusi kuulla ihmisistä kaikki mahdolliset yksityiskohdat. Yli 600 vuotta myöhemmin Le Roy Ladurie herätti nuo vainotut ihmiset henkiin Vatikaanin arkistoista löydettyjen inkvisition kuulustelupöytäkirjojen avulla. Samalla hän romutti käsityksen ”pimeästä keskiajasta” ja nosti valokeilaan mikrohistoriallisen tutkimustradition, jossa ollaan kiinnostuneempia tavallisten ihmisten arjesta kuin valtaapitävien lausunnoista ja juhlapuheista.

JUHA SIPILÄN (kesk.) hallitus valmistelee parhaillaan tiedonhallintalakia, joka korvaa nykyisen arkistolain. Monet historioitsijat ja arkistotyöntekijät ovat tyrmistyneet lakiesityksestä, joka on tulossa pian eduskunnan käsittelyyn.

Hallitus haluaa, että valtiovarainministeriön alaisuuteen perustetaan täysin uusi elin, julkisen hallinnon tiedonhallintalautakunta, ja siinä on orwellilaista moni muukin asia kuin nimi.

Vastedes tuo lautakunta määrittelisi, miltä osin arkistointiin liittyy uusia tietoaineistotarpeita palvelemaan kulttuuriperinnön säilyttämistä sekä tutkimustoimintaa.

Suomeksi tulkittuna lause tarkoittaa sitä, että 13-jäseninen lautakunta saisi päättää, mitä julkisia asiakirjoja meidän ajastamme jälkipolville säästetään ja mitä ei.

Lakiesityksessä arkistoimisen arvoisiksi katsotaan ennen kaikkea viranomaisten tuottamat toimintakertomukset, tilastot ja muut selvitykset. Kaiken muun säästämiseen pitäisi hakea lupa:  – – arkistoinnista päätettäessä on selvitettävä ja perusteltava, mistä syystä tilastokäyttöön kerätty aineisto ei ole riittävää yhteiskunnan olosuhteita kuvaaviksi tiedoiksi myöhemmin tapahtuvaa tieteellistä tai historiallista tutkimusta varten sekä mistä syistä ja mitä aineistoja tämän lisäksi pitäisi arkistoida esimerkiksi viranomaisten operatiivisessa toiminnassa syntyvistä muista aineistoista.

Eli siis: Jos jostain ilmiöstä on olemassa tilasto, se riittää. Kaikki tausta-aineisto  voidaan heittää silppuriin.

Lakiesityksessä jopa todetaan suorasukaisesti, että mitä yksilökohtaisemmasta päätöksestä on kysymys, sitä vähemmän sillä on merkitystä yksittäisenä asiakirjana.

Väite on täysin päätön. Usein juuri yksittäisiä ihmisiä koskevat asiakirjat paljastavat historiantutkijalle jotain olennaista siitä ajasta tai ilmiöstä, jota hän tutkii.

Esimerkiksi käyvät vaikkapa viime vuosien kovimmat tutkimukset suomalaisille niin rakkaan sotahistorian alalta. Ville Kivimäen sotilaiden mielenterveyttä käsitellyt Murtuneet mielet pohjautuu pitkälti sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomuksiin.

André Swanström taas käytti kirjassaan Hakaristin ritarit – suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset aineistonaan natsi-Saksan riveissä sotineiden suomalaisten kirjeitä ja päiväkirjoja. Niistä paljastui uutta, merkittävää tietoa.

Ei tuollaisia kirjoja voisi tehdä, jos saatavilla olisi pelkästään tilastoja ja toimintakertomuksia.

HALLITUS ON valmis tuhoamaan jopa jo kerättyä tietoa. Lakiesityksessä on kohta, jonka perusteella Kansallisarkisto joutuisi luovuttamaan kaikki vuoden 1994 jälkeen pysyvästi säilytettäväksi määräämänsä asiakirjat tiedonhallintalautakunnalle, joka sitten päättäisi niiden kohtalosta.

Kansallisarkisto on ilmoittanut, ettei se aio siihen suostua. Se on valmis viemään asian hallinto-oikeuteen.

Uuden lain taustalla on huoli kansalaisten tietoturvasta. Huoli on sinänsä ihan ymmärrettävä, mutta ihmisten yksityisyyden voi suojata monilla muillakin tavoilla kuin asiakirjoja makuloimalla. Sitä paitsi tutkijoilla on jo omat eettiset ohjeensa: kun tutkimuksissa käsitellään yksittäisten ihmisten kokemuksia tai tietoja, näiden ihmisten henkilöys pääsääntöisesti salataan.

Voi myös kysyä, miksi hallitus edes pyrkii lailla määrittämään sitä, mitkä asiakirjat sopivat historiallisen tutkimuksen aineistoksi ja mitkä eivät. Eivätköhän tutkijat itse tiedä sen paremmin – sitten aikanaan.

Emmanuel Le Roy Ladurien klassikkotutkimus osoittaa, että taitava historiantutkija voi vielä vuosisatojenkin kuluttua loihtia pölyttyneistä papereista jotain täysin yllättävää ja vallankumouksellista.

Mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Jos jätämme jälkeemme ainoastaan tilastoja ja valtionhallinnon toimintakertomuksia, niin niiden varassa aikakauttamme sitten joskus tulevaisuudessa tulkitaan. Oudolta se varmaan näyttää.

 

 

OIKAISU 27.11. klo 19:30. Juttu perustui vanhentuneisiin lähteisiin ja tekstissä on siksi olennaisia virheitä.  Valtiovarainministeriö tiedotti 30. lokakuuta, että tiedonhallintalain jatkovalmistelussa arkistointia koskevat muutokset rajattiin valmisteilla olevan lain ulkopuolelle. Pahoittelemme virheellisiä tietoja. Jutun kirjoittaja Ilkka Karisto asettuu keskiviikkona 28.11. klo 12 julkisesti ruoskittavaksi Hakaniemen torilla.