Lyhyet

Tehokasta herättelyä vai turhia sairausleimoja?

9.11.2019

Esidiabetes-termi on levinnyt kielenkäyttöön Suomessakin. Se ei ole kaikkien mielestä hyvä asia, kirjoittaa Anna Tommola.

Lokakuussa Helsingin Sanomat julkaisi jutun ylidiagnosoimisesta eli siitä, että sairauksien rajoja laajennetaan. Näin aiemmin terveistäkin ihmisistä tehdään sairaita. Lehden haastattelema Helsingin yliopiston kliinisen epidemiologian dosentti Kari Tikkinen kertoi, että yhä pienempiä poikkeamia määritellään ongelmaksi. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsi niin sanotun esidiabeteksen. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihmisen sokeriarvot ylittävät normaalin rajan, mutta eivät täytä kakkostyypin diabeteksen kriteerejä (eivätkä yleensä aiheuta oireita). Sille on vähemmänkin iskeviä ilmauksia kuten ”heikentynyt glukoosin sietokyky”, ”kohonnut paastosokeri” tai yksinkertaisesti ”verensokeri koholla”, mutta viime vuosina lääkäreiden kielessä on yleistynyt nimenomaan termi ”esidiabetes”.

Kului pari viikkoa, ja esidiabetes nousi taas esiin. Nyt varoituksia sateli: ”Jopa miljoonalla suomalaisella on tietämättään esidiabetes”, otsikoi Helsingin Sanomat. Lehden uudessa jutussa puhui huolestunut lihavuustutkija, professori Pertti Mustajoki, joka oli jo tuoreeltaan reagoinut ylidiagnosointijuttuun omassa blogissaan.

Mustajoki viittasi vuonna 2001 julkaistuun suomalaiseen diabeteksen ehkäisytutkimukseen, jossa kolmasosa esidiabeetikoista sairastui kakkostyypin diabetekseen, jos elintapoja ei muutettu. (Myöhemmin suomalaistutkimuksissa on tosin saatu pienempiä lukuja.) Iltalehti peesasi ja otsikoi: ”Nämä asiat voivat kertoa siitä, että sinulla on esidiabetes.”

Viestit olivat vähintäänkin ristiriitaisia. Pitäisikö tässä nyt olla huolissaan vai ei? Kannattaako itsensä mennä varmuuden vuoksi mittauttamaan?

Asiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, että kohonnut verensokeri on jonkin sortin riski. Erimielisyyttä sen sijaan on siitä, kuinka suuri tuo riski on ja miten siitä pitäisi puhua.

Esidiabetes-termi ei ole alun perin lääkäreiden tai tutkijoiden lanseeraama, vaan asialla oli viestintäväki. Yhdysvaltalaisen diabetesjärjestö ADA:n entinen asiantuntija Richard Kahn paljasti viime maaliskuussa Science-lehden artikkelissa, että vuonna 2001 eräässä lounastapaamisessa joukko alan vaikuttajia oli viestintäpäällikön aloitteesta miettinyt tapoja saada lääkärit ja potilaat ottamaan kohonneen verensokerin riskit tosissaan. He keksivät, että epämääräiset määritelmät korvattaisiin kaikissa ulostuloissa ilmaisulla prediabetes, jota oli siihen asti käytetty vain harvoin.

Niin tehtiin. Pian uusi termi siirtyi viestinnästä järjestön hoitostandardeihin.

Se oli ”iso virhe”, Kahn kertoi Science-lehdelle. Strategiaa tehdessä ei ollut tiedetty, kuinka selvästi lievästi kohonnut verensokeri ennustaa diabeteksen puhkeamista.

Viime vuonna julkaistu kansainvälisen Cochrane-tutkijaverkoston laaja katsaus osoitti, että valtaosalla esidiabetes ei koskaan etene varsinaiseksi diabetekseksi. Lisäksi 59 prosentilla sokeriarvot palautuivat muutamassa vuodessa normaalitasolle. Tutkijat havaitsivat myös, että ne jotka lopulta sairastuivat diabetekseen, olivat olleet alun alkaenkin lähimpänä diagnoosin rajaa. Samankaltaisia tuloksia on saatu ADA:n omissakin tutkimuksissa: niissä sairastuneiden määrä viiden vuoden sisällä on ollut alle kymmenen prosentin luokkaa.

Long Play

KYSYMYS LIITTYY laajempaan keskusteluun medikalisaatiosta. Monia aiemmin normaaleina pidettyjä ihmiselämän ilmiöitä lääketieteellistetään. Yleisiä esimerkkejä ovat vaikkapa lievän tiheävirtsaisuuden tai seksuaalisen haluttomuuden määrittely sairauksiksi, joihin tarjotaan lääkehoitoa. Osa tutkijoista katsoo, että vähäisissä vaivoissa tarpeettomista tutkimuksista ja lääkitsemisestä sivuvaikutuksineen koituu enemmän haittaa kuin hyötyä.

Terveydenhuollon resurssit eivät myöskään ole loputtomat. Kun joillekin annetaan hoitoa varmuuden vuoksi, toisten sairaudet jäävät yhä tunnistamatta ja hoitamatta. Priorisoinnista pitäisi monien mielestä keskustella enemmän.

Sairauspuheen nojalla myydään lääkkeiden lisäksi myös monenlaisia tutkimuksia ja toimenpiteitä. Tänä vuonna eri tiedotusvälineissä on kerrottu, että unihäiriö on aina sairaus ja että unettomuuden syyt kannattaa selvittää laajalla unitutkimuksella – joka maksaa 853 euroa juuri sopivasti juttuun haastatellun unilääkärin yksityisellä klinikalla.

On totta, että monet ihmiset nukkuvat tuhottoman huonosti, ja joskus taustalla on fyysinen syy, kuten uniapnea. Hyödyllisen terveysvalistuksen ja sairauden lietsonnan välinen raja on kuitenkin häilyvä, eivätkä herkkäunisen yöt välttämättä sillä rauhoitu, että leimaa itsensä lähtökohtaisesti sairaaksi.

Ylidiagnosoinnin yhteydessä esiintyy jopa suoranaista tautien kaupittelua esimerkiksi suurelle yleisölle suunnattujen tietoisuuskampanjoiden muodossa: Kärsitkö sinäkin liikahikoilusta? Siihen on lääke! Joudutko käymään yöllä vessassa? Saatat sairastaa yliaktiivisen rakon oireyhtymää!

Viime vuosina myös mielenterveysdiagnooseja on tullut lisää, ja vanhojen kriteerejä on löyhennetty. Yhdysvalloissa pitkittyneellä surullakin on jo oma koodinsa tautiluokituksessa.

Neuropsykiatristen häiriöiden kohdalla korostuu, miten normaalin raja on sopimuskysymys. Autismin tai ADHD:n kaltaiset ominaisuudet ovat jatkumo, jolla erityispiirteiden aste ja niistä aiheutuvat käytännön toimintarajoitteet (jotka lopulta usein määrittelevät koko diagnoosin tarpeen) vaihtelevat suuresti.

Montréalin yliopiston psykiatrian professori Laurent Mottron tutkimusryhmineen katsoo, että autismin rajoja on venytetty jo niin paljon, että koko diagnoosi uhkaa menettää merkityksensä. Ryhmän elokuussa julkaisema tutkimusyhteenveto osoittaa, että nykyisin autismidiagnoosin saavat eroavat muusta väestöstä selvästi vähemmän kuin ennen. Tätä menoa ero on viiden tai kymmenen vuoden päästä kadonnut.

Diagnoosien yleistyminen voi tietysti kertoa myös siitä, että häiriöt tunnistetaan entistä paremmin. Mutta ei se yksiselitteistä ole. Yle uutisoi hiljattain, että neuropsykiatrisen oireilun vuoksi tutkimuksiin hakeutuvien lasten määrä on viidessä vuodessa yli kaksinkertaistunut. Kehitys osuu yksiin koulun muutoksen kanssa: luokattomuus ja itseohjautuvuus syrjäyttävät rutiineja ja pysyviä rakenteita. Asiantuntijat arvelevat, että monet lapset eivät pärjää enää nykyisessä koulusysteemissä ja siksi hoitoon hakeudutaan yhä lievempien erityispiirteiden perusteella. 

Neuropsykiatristen diagnoosien laajeneminen on kuitenkin tulenarka aihe. Potilasjärjestöillä on omat intressinsä, ja termeihin liittyy myös herkkiä identiteettikysymyksiä: monelle on tärkeää löytää selitys erilaisuuden kokemuksilleen.

Long Play

MITEN ESIDIABETES sitten asettuu tähän diagnoosikeskusteluun? Siinä on kuitenkin kyse mitattavista numeroista, sokeriarvoista.

Lihavuustutkija Pertti Mustajoki totesi blogissaan, että normaalin elämän ilmiöiden medikalisointiin on syytäkin suhtautua kriittisesti, mutta hänestä esidiabetes ei kuulu joukkoon. Mustajoen mukaan se on oikeasti riski. Tyypin 2 diabetes kehittyy hitaasti vuosien saatossa. Jokainen diabetekseen sairastunut on joskus ollut tilanteessa, jossa sokerit ovat vasta vähän koholla. Tässä vaiheessa taudin puhkeaminen on tehokkaasti ehkäistävissä pienelläkin painonpudotuksella, ruokavaliolla ja liikunnalla.

Suomessa kakkostyypin diabetes on kansantauti, jonka hoito nielee valtavasti resursseja. Kukaan ei kiistä, etteikö vakavia sairauksia pitäisi ehkäistä ja hoitaa asianmukaisesti ja ajoissa. Mutta osa lääkäreistä on Helsingin Sanomien haastatteleman dosentti Kari Tikkisen tavoin huolissaan siitä, että ihmisiä määritellään sairaiksi entistä löyhemmin kriteerein. 

Sairauksista puhuttaessa sanoilla on merkitystä. Sydneyn yliopiston tutkijat selvittivät terminologian vaikutusta potilaisiin vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessa. Jos potilaiden tilasta puhuttiin oirekuvauksen sijaan täsmällisellä, sairauteen viittaavalla termillä, he olivat ahdistuneempia ja vaativat järeämpiä hoitotoimia.

Nuo toimet tarkoittavat usein lääkitystä. Yhdysvalloissa lääkefirmojen avokätisesti rahoittama diabetesjärjestö ADA listaa jo esidiabeteksen hoitoon useita diabeteslääkkeitä, joista osalla voi olla vakaviakin haittoja. Science-lehden mukaan lääkefirmat testaavat myös parhaillaan lukuisia lääkkeitä markkinoitavaksi erityisesti tälle uudelle potilasjoukolle.

Suomessa on ainakin toistaiseksi ollut toisin. Meillä lääkärit määräävät esidiabeetikoille pääsääntöisesti terveellisiä elämäntapoja.

Puhuttiinpa sitten kohonneista sokeriarvoista tai esidiabeteksesta, tarjottu ratkaisu on siis ainakin Suomessa sama: pitää syödä paremmin, liikkua enemmän ja mielellään karistaa muutama kilo keskivartalolta. Jäljelle jää lopulta vain kasa hyviä kysymyksiä: Tuovatko esidiabetes ja muut uudet diagnoosit jotain lisäarvoa? Pitäisikö diagnoosien olla valistuksen välineitä vai mahdollisimman yksiselitteisiä määritelmiä hoitoa vaativille sairauksille? Tarvitaanko oireille nimilappuja, jotta niihin saisi apua? Ajatellaanko – kuten siinä lounaspalaverissa vuonna 2001 – että kun ihmisiä herätellään pelottavilla sanoilla, he ottavat asian vakavammin? Että huolta pitääkin lietsoa?

Terveyspsykologien mukaan ihmisten haluttomuus tai kyvyttömyys muuttaa elintapojaan ei yleensä johdu tiedon puutteesta. Taustalla on usein mutkikkaampi vyyhti tunteita, elämänhallintaa, resursseja ja olosuhteita. Puhuttiinpa mistä tahansa länsimaiden ihmisiä riivaavista vaivoista – masennuksesta, keskittymishäiriöistä, unettomuudesta tai elintasosairauksista – ihmistä ei voi erottaa ympäröivästä yhteiskunnasta, jossa nämä ilmiöt syntyvät.

Maailman terveysjärjestö WHO korostaa taistelussa diabetesta vastaan nykyisin poliittisia ratkaisuja. Ei riitä, että mitataan, lääkitään ja neuvotaan: terveellisiä tottumuksia on tuettava myös esimerkiksi liikenne- ja kaupunkisuunnittelulla ja vaikuttamalla ruuan hintaan ja mainontaan.

WHO ei käytä sanaa esidiabetes, vaan suosii tylsää ilmausta intermediate hyperglycemia, välitilan kohonnut verensokeri.

Pieni tahnakirja
Mikä on paras punainen dippikastike? Montako tuoretta yrttiä mahtuu samaan vihreään tahnaan? Anu Silfverbergin Pieni tahnakirja (Into) on syntynyt lukijoiden toiveesta: se on kokoelma Long Playn uutiskirjeen tahnareseptejä. Kirjan ruokaohjeet valmistuvat tehosekoittimella helposti ja nopeasti. ”Kun haluat tehdä ihmisiin maksimaalisen vaikutuksen minimaalisella panostuksella, tee tahna”, Silfverberg neuvoo. Pieni tahnakirja on nyt ennakkotilattavissa. Tilaukset toimitetaan heti kirjan ilmestyttyä joulukuussa.