Usko perusteluja, älä puhujaa

8. tammikuutata 2018, Anu Silfverberg

No huh, oli ensimmäinen reaktioni, kun luin New York Magazinen julkaiseman pitkän katkelman toimittaja Michael Wolffin kirjasta Fire and Fury – Inside the Trump White House. Se on herkullista tekstiä: kreisiä kamaa Valkoisen talon kulisseista. Mutta huomasin, että seuraavaksi aloin googlata. Missä kerrottiinkaan, mihin tämä kohta perustuu? Mihin nämä tilannekuvaukset ja dialogit pohjaavat? Onko jollain ollut nauhuri? Onko tälle väitteelle lähteitä yksi, kaksi, kolme vai kymmenen? Keitä, missä asemassa? Oliko Wolff itse paikalla? 

Googlaaminen tuntui hoopolta. Tietysti tuollaisen tiedon olisi pitänyt sisältyä itse tekstiin. 

Ei sillä, etten olisi pitänyt Wolffin väitteitä uskottavina – pidinhän minä. Mutta monin paikoin teksti kulki juuri uskoni varassa, eivätkä nämä asiat ole minun tuntemuksistani kiinni. Suomessakin on nähty viime vuosina entistä enemmän politiikan journalismia, jossa kuvataan kulisseissa tilanteita preesensissä ikään kuin kertoja olisi itse paikalla. Taustalla lienee ajatus, että tärkeä aihe saa useampia lukijoita, kun se on tarjoiltu vetävän tarinan muodossa. Mutta jos lähteet jäävät hämäriksi, faktoihin on myös helppo olla uskomatta. 

Perjantaina Donald Trump lyttäsi Wolffin kirjan valheina. Helsingin Sanomissa haastateltiin Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen puheenjohtajaa Markku Löytöstä, joka arvioi, että tietokirjoissa vastuu on siirtynyt yhä enemmän lukijalle. Löytönen antoi haastattelussa vinkkejä, joiden avulla lukija voi päätellä, onko teos luotettava. Hänen mukaansa pitäisi katsoa, kuka on julkaissut tekstin, mitkä hänen motiivinsa ovat ja kuka julkaisusta hyötyy. 

Nuo ovat tietysti ihan olennaisia ja myös kiinnostavia seikkoja. Usein niillä on tekemistä myös väitteiden paikkansapitävyyden kanssa. Mutta eivät ne auta lukijaa päättelemään, ovatko kirjan tai lehtijutun väitteet totta. Minkään tekstin uskottavuus ei voi perustua ensisijaisesti kirjoittajan henkilölle. Lisäksi melkein kenestä tahansa voidaan sanoa (ja sanotaankin), että hän myy jotain – jos ei muuta, maailmankuvaansa. Ei se vielä mitään tarkoita.

Tekstin uskottavuus ei synny puhujasta vaan perusteluista. Hyvän tekstin luettuaan lukija tietää paitsi mitä on tapahtunut, myös miksi se on totta. Toki jännää juttua on kurja raskauttaa hokemalla sen tyyppisiä lauseita kuin ”kolmen toisistaan riippumattoman hallinnon sisäpiirilähteen mukaan”, tai muuta paperinmakuista. Vaatii taitoa ujuttaa tekstiin väitteiden perustelut, ja samalla pitää tarina vetävänä. Mutta muutakaan vaihtoehtoa ei oikein ole – vastuu kun ei kuitenkaan ole lukijalla.