Työttömyyden pyöröovi

16. maaliskuuta 2018, Anu Silfverberg

Kuntouttava työtoiminta on virallisesti sosiaalipalvelua, jonka tarkoitus on työttömän ”elämänhallinnan” ja työkyvyn parantaminen ja lopulta työllistyminen. Se ei kuitenkaan ole vapaaehtoinen sosiaalietuus: jos työtön kieltäytyy kuntoutuksesta, hänen työmarkkinatukeaan voidaan leikata.

Vuonna 2002 kuntouttavassa työtoiminnassa oli Suomessa alle 2 000 ihmistä. Vuonna 2015 luku oli 34 000, ja seuraavana vuonna jo 41 700. Kasvu on valtavaa. Onko suomalaisten kunto romahtanut?

Kuntouttavaa työtä ei nimittäin saisi teettää ihmisillä, jotka pystyisivät kuntonsa puolesta tavalliseen työhön tai työnhakuun.

”Tosiasiassa pääsyy olla kuntouttavassa työtoiminnassa on palkkatyön puute”, sanoo sosiaalipolitiikan tutkija Päivi Mäntyneva.

Mäntyneva ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ovat selvittäneet kuntouttavaan työtoimintaan osallistuneiden omia kokemuksia helmikuussa julkaistussa haastattelututkimuksessa. Harva koki olevansa kuntoutuksen tarpeessa. ”Koko termi kuntouttava on tässä suhteessa hankala”, Mäntyneva sanoo.

Mäntynevan ja Hiilamon tutkimuksessa nousi esiin ilmiö, jota he nimittävät pyöröovisyndroomaksi: ihmiset kiertävät työtoiminnasta ja aktivointitoimenpiteestä toiseen mutta eivät siirry työelämään, kuten tarkoitus olisi.

”Sellainen, usein esitetty porrasmalli, jossa ihmisen voimavarat vähitellen kasvavat ja hän nousee työtoiminnasta työelämään, ei saa vahvistusta tästä tutkimuksesta.”

Havainto vahvistaa aiempia tutkimuksia, joiden mukaan vain yhdestä kolmeen prosenttia ihmisistä siirtyy kuntouttavasta työtoiminnasta työelämään. Valtaosa siirtyy uudelle kuntoutusjaksolle. Mitä pidempään työttömyys kestää, sitä vaikeampaa on työllistyä uudelleen.

”Kuntouttavasta työtoiminnasta on tullut kaikkein yleisin aktivointitoimenpide”, Mäntyneva sanoo. ”Se herättää kysymyksen, mitä on tapahtunut työllistämismäärärahoille ja muille työllistämispalveluille. Kuinka paljon on painetta ohjata pitkäaiakaistyöttömiä kuntouttavaan?”

THL:n selvityksestä vuodelta 2016 käy ilmi, että paineita kyllä on. Sosiaalialan työntekijät kritisoivat tuolloin haastatteluissa sitä, että työtä ohjaa niin sanotun ”Kela-listan” läpikäyminen. Sillä viitataan ihmisiin, jotka ovat olleet työmarkkinatuella yli 300 päivää. Kunta joutuu maksamaan puolet tällaisen työttömän työmarkkinatuesta, mutta jos kunta ohjaa työttömän kuntoutukseen, työmarkkinatuen maksaakin valtio. Tutkimukseen haastatellut työntekijät kokivat, että heidän pitää osoittaa ihmisiä tekemään kuntouttavaa työtä, jotta kunta säästäisi työmarkkinatuissa.

Mäntynevan ja Hiilamon tutkimuksessa osa ihmisistä koki kyllä työtoiminnan merkitykselliseksi – esimerkiksi siksi, että se toi päivään rutiineja sen kautta pääsi osaksi yhteisöä, edes väliaikaisesti. Lisäksi ihmiset pitivät tärkeänä, että tehty työ oli ”oikeaa työtä”. ”Se koetaan selvästi itselle mielekkäämmäksi kuin että tehtäisiin mitä vain puuhastelua”, tutkija Mäntyneva sanoo.

”Oikeaan työhön” sisältyy kuitenkin ongelma. Kuntouttava työtoiminta ei saisi olla sellaista oikeaa työtä, jonka joku tekisi joka tapauksessa. Muuten on vaarana, että työttömillä teetetään ilmaista työtä tai että kilpailu vääristyy. Ohjeistusta rikotaan koko ajan – ja mitäpä järkeä työttömän olisikaan tehdä työtä, jolla ei ole mitään tarkoitusta?

Vuonna 2016 Long Play haastatteli kymmeniä pitkäaikaistyöttömiä kuntouttavasta työtoiminnasta. Monet heistä tekivät aivan tavallista työtä vaikkapa vanhainkodissa, kirjastossa tai puutarhaosastolla, osa jopa asiantuntijatehtävissä it-tuessa. Varsinaisesta työstä toiminta erosi vain siten, ettei ihmisillä ollut työsuhdetta, palkkaa eikä lomia. Samalla osa pelkäsi, että kuntoutus huononsi heidän mahdollisuuksiaan saada töitä.

Kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvien määrän hurjan kasvun perusteella on selvää, että palkattomiin töihin ohjataan yhä enemmän ihmisiä, joita yhdistää se, että he ovat pitkäaikaistyöttömiä.

Mäntynevan ja Hiilamon tuoreessa tutkimuksessa näkyi, että joukko on hyvin kirjava.

Heitä ei pitäisi kohdella yhtenä joukkona, hän sanoo.

”Pitäisi kuunnella ihmisten todellisia tuen tarpeita. Jos  osallistuminen on pakon sanelemaa ja aitoja mahdollisuuksia etenemiseen ei ole, se vain vahvistaa marginaalisuutta.”

Lue Anu Silfverbergin ja Reetta Nousiaisen pitkä juttu ”Ilmaista työtä tarjolla” täällä.