Suomi ei ole mallioppilas

10. lokakuuta 2018, Hanna Nikkanen

”Suomi on aktiivisin ja kunnianhimoisin ilmastopolitiikan maa kansainvälisesti”, sanoi ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen Ylen uutisessa maanantaina.

Kova väite. Sille on vaikea löytää perusteluita.

Maiden ilmastopoliittista aktiivisuutta ja kunnianhimoa voidaan vertailla monilla tavoilla. Voidaan tarkastella vaikkapa toteutuneita päästövähennyksiä, tulevien tavoitteiden kunnianhimoisuutta tai kansainvälistä ilmastorahoitusta. Erilaisia ilmastopolitiikkaan liittyviä muuttujia voidaan yhdistellä, kuten Germanwatch-järjestö tekee kootessaan joka vuosi Climate Change Performance Index -listan. 56 eniten päästävän valtion vertailussa Suomi on sijoittunut tyypillisesti keskikastiin. Emme ole roisto-Australia, mutta jäämme kauas hyvis-Ruotsista. Viime vuonna järjestö muutti käyttämäänsä laskutapaa ja Suomi hypähti vertailun 31. sijalta yhdeksännelle sijalle. Hyvä me!

Kokonaisuus on monimutkainen, eikä mikään vertailu ole vailla ongelmia. Mutta yksi asia indekseistä aina näkyy kirkkaasti: Suomi ei ole maailman ykkönen.

Miksi ympäristöministeri sitten sanoo niin?

Kun Donald Trump sanoo YK:n yleisistunnossa, että hänen hallintonsa on alle kahdessa vuodessa tehnyt enemmän kuin lähes yksikään edeltäjistään, tai väittää, että hänen virkaanastujaisjuhlassaan oli enemmän väkeä kuin Obaman vastaavassa, hän puhuu omalle kannattajakunnalleen. Ei ulkopuolisille, joita perusteeton itsekehu naurattaa.

Kun kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi maanantaina raporttinsa ja Kimmo Tiilikainen julisti Suomen ilmastopolitiikan ylivertaisuutta, luulen, että hänenkin viestinsä suuntautui omille joukoille. Viesti oli, että kun raportin ympärille syntyvässä kohinassa joku kritisoi hallituksen päätöksiä esimerkiksi hakkuiden lisäämisestä, omien ei kannata hätääntyä. Puolustusretoriikka on valittu. Se perustuu väitteeseen siitä, että Suomi on jo mallioppilas.

Väite Suomesta kansainvälisen sääntöviidakon mallioppilaana on vanha, ja siihen liittyy hassu arvolataus: että Suomi on koululuokan naiivi hikipinko, joka ylisuorittaa laput silmillä, kun ympärillä muu porukka iloisesti sikailee – ja hyötyy ryöhkeydestään. (Ja Ruotsi se vasta hikari onkin!)

Onko Suomi oikeasti ilmastopolitiikan mallioppilas? No eihän se ole.

Suomessa tehdään todella hyvää työtä monella alalla, ja maamme voisi hyvinkin olla ilmastonmuutoksen hillitsemisen globaali suunnannäyttäjä. On vain niin, että lisähakkuiden vaikutukset uhkaavat mitätöidä ne päästövähennykset, joita esimerkiksi kuljetusalalla, asumisessa ja raskaassa teollisuudessa saavutetaan.

Suomi on jo mallioppilas -puolustukselle sukua on Mutta muualla maailmassa -puolustus. Siitä oivan esimerkin antoi Tiilikaisen hallituskollega, sinisten Sampo Terho, joka Helsingin Sanomien haastattelussa myönsi, että metsien määrää pitää kyllä lisätä – ”mutta muualla maailmassa”, sillä Suomi on pieni ja täällä on jo enemmän metsää kuin monessa maassa. (Suomi voisi vaikuttaa hiilinieluihin myös muualla maailmassa, mutta nykyhallitus on leikannut rajusti Suomen osuutta kehitysmaiden ilmastorahoituksesta, johon kaikki vauraat maat sitoutuivat Pariisissa 2015.)

Viime päivinä kuultujen kommenttien perusteella hallitus ei ole aikeissa reagoida IPCC-raportissa esiteltyihin suosituksiin mitenkään. Turve ja puu saavat palaa, vaikka se pudottaisi Suomen entistä kauemmas ilmastokilvoittelun kärjestä. Yksityisautoilua suojellaan, eikä sen vaihtoehtoja juuri tueta. Mallioppilaaksi ei todellakaan pyritä.

 

TEKSTI JATKUU MAINOKSEN ALLA
LP-kahvi
Uusiin Long Playn tilauksiin nyt mukaan pussi LP-kahvia! 
Vuodessa 12 pitkää artikkelia, ajankohtaisia sivuääniä ja jokaperjantainen lukijakirje. Kaikki uudet jutut julkaistaan myös äänikirjamuodossa! Jos olet uusi tilaaja, hyödynnä tarjous täällä. Nykyisenä tilaajana voit hyödyntää kahvitarjouksen ostamalla jatkotilauksen täältä.

 

Suomen voisi kuitenkin, oman etunsa vuoksi, olla viisasta pyrkiä nimenomaan priimukseksi. Maineemme kansainvälisen yhteisön hikipinkona on osittain myytti, mutta on siinä perääkin – ja tyyli on perustunut geopoliittiseen todellisuuteen. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi ja Ruotsi ovat nojanneet muiden maiden diplomaattiseen hyvään tahtoon. On kannattanut kerätä käytöksestä kymppejä, noudattaa kansainvälisiä sopimuksia pilkuntarkasti ja välttää kaikkea sellaista uhmakasta sooloilua, josta joku voisi meitä rangaista. Priimukselle kuuluu tietysti stipendi, ja olemmekin nauttineet hyvistä kauppasuhteista, vauraudesta ja rauhasta. Tietty pedanttius voi jo itsessään luoda edellytyksiä hyvinvoinnille – tiukat ympäristönormit esimerkiksi kannustavat kehittämään puhdasta teknologiaa, joka pärjää vientimarkkinoilla heti, kun muut maat tiukentavat omia normejaan.

Ilmastodiplomatia muuttuu vuosi vuodelta tärkeämmäksi osaksi kansainvälisen yhteisön toimintaa, ja sillä on perustavanlaatuisia vaikutuksia kaikkien maailman maiden talouteen. Jatkossa päästövähennyksiä toteutetaan maailmassa hieman kuin ydinaseriisuntaa: valtiot kyttäävät toisiaan nähdäkseen, yrittääkö joku lipsua yhteisistä tavoitteista, ja rankaisevat vapaamatkustajia diplomatian ja kaupan areenoilla. Suomi on jo mallioppilas -puolustus saattaa kohdata siellä naurua, jos sille ei ole esittää perusteluita.

Takavuosina ilmastokeskustelussa kuului ääniä, jotka kiistivät koko ilmiön olemassaolon. Nyt kukaan ei tee niin. Toimenpiteiden kiireellisyydestä on vallinnut ainakin tällä viikolla suuri yksimielisyys. Tiilikaisen ja Terhon kommentit piirtävät uutta leirijakoa, jossa keskeinen erimielisyys liittyy ilmastopolitiikan ensisijaiseen tapahtumapaikkaan: pitääkö muutoksen tapahtua kaikkialla, vai sittenkin muualla.