Suomessa ilmoitetaan vähemmän viharikoksia kuin Ruotsissa, mutta se ei ehkä ole hyvä uutinen

20. joulukuuta 2018, Antti Järvi

VUONNA 1985 homokulttuuria käsittelevä Seta-lehti antoi lukijoilleen neuvoja siltä varalta, että heidän kimppuunsa käydään: Muista, että jokaisella on oikeus puolustautua itse, jos voimat riittävät. Älä kuitenkaan käytä enemmän voimakeinoja kuin on välttämätöntä hyökkäysten torjumiseksi. Huuda, pyri herättämään huomiota. Paina pahoinpitelijän tuntomerkit mieleesi. Jos heillä on auto, paina sen rekisterinumero mieleen.
Helsingissä nuorisojengit olivat vuosien ajan liikkuneet hakkaamassa homomiehiä näiden tapaamispaikoissa. Lehdessä oli havahduttu myös siihen, että seksuaalivähemmistöihin kohdistuvat henkirikokset olivat yleistyneet. Hiljattain homomiehiä oli tapettu Pirkanmaalla, Turussa, Helsingissä ja Oulussa.
Surmia tapahtui myöhemmin lisää. Käsittelin yhtä niistä, huhtikuussa 1988 tapetun Raimo Liukkosen eli drag-tähti Mummon surmaa Long Playn jutussa ”Mummo on murhattu”. Sitä tehdessä kävi selväksi, että Suomessa on tehty vain vähän tutkimusta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamasta väkivallasta.
Yksi harvoista tutkimuksista on Helsingin yliopiston kyselytutkimus vuodelta 1982. Siinä joka kuudes homomies ilmoitti joutuneensa fyysisen väkivallan kohteeksi homoutensa vuoksi, yli 35-vuotiaista jopa joka neljäs.

SITTEMMIN SUOMALAISESSA yhteiskunnassa on tapahtunut huima muutos. Asenteista on tullut myönteisempiä, ja lainsäädäntöä on pistetty uusiksi: syrjintä on kielletty, viranomaiset on velvoitettu noudattamaan yhdenvertaisuutta, ja tasa-arvoinen avioliittolaki on astunut voimaan.
”Ei toisaalta kannata liikaa korostaa eroja nykyhetken ja sen ajan välillä. Yhä edelleen homo- ja bimiehiä tapetaan ja hakataan seksuaalisen suuntautumisen tai vääränlaisen miehisyyden takia”, kasvatussosiologian dosentti Jukka Lehtonen Helsingin yliopistosta sanoo.
Lehtonen on urallaan tutkinut sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä varsinkin koulumaailmassa ja työelämässä. Tyypillisesti homonhakkaajia ovat olleet nuoret miehet. Lehtosen mukaan heidän väkivaltaisuutensa on saanut tukea kouluissa tapahtuvasta kiusaamisesta ja nimittelystä sekä siitä, ettei kiusaamiseen ole puututtu.
Väkivallan uhka vaikuttaa vähemmistöjen elämään myös niin, että ihmiset säätelevät käyttäytymistään ja pukeutumistaan, jotta he eivät poikkeaisi normista.

KYMMENEN VUOTTA sitten viharikostilastoihin alettiin kirjata myös sellaisia poliisin tietoon tulleita rikosepäilyjä, joissa motiivi liittyi seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoli-identiteettiin. Rasistisiin rikoksiin verrattuna niitä raportoidaan vähän: niiden osuus on vain viisi prosenttia kaikista epäilyistä viharikoksista.
Ero naapurimaahan Ruotsiin on huomattava. Kun vuonna 2016 Suomessa kirjattiin 57 sellaista tapausta, joissa viharikoksen motiivin epäiltiin liittyvän seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoli-identiteettiin, samana vuonna Ruotsissa kirjattiin 629 vastaavaa tapausta. Siis 11-kertainen määrä!
Myös rasistisia rikoksia ja muita viharikosepäilyjä ilmoitetaan Ruotsissa paljon enemmän.
Ensin mieleen tulisi, että syynä ovat tilastoinnin menettelytapoihin liittyvät erot.
”En usko, sillä me teemme sitä tosi samalla tavalla kuin Ruotsissa”, sanoo Poliisiammattikorkeakoulun tutkija Jenita Rauta. Hän tekee Suomessa viharikollisuuden tilastointia poliisin rikosilmoituksista.
Suurin syy eroihin lienee se, että Ruotsissa väkivallasta ilmoitetaan poliisille, kun taas Suomessa ei ilmoiteta. Tämä pätee kaikkiin viharikoksiin, mutta etenkin niihin, joissa motiivina on viha seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.
”Olen saanut sellaisen kuvan, että Suomessa ihmiset kyllä hyvin ymmärtävät, jos heihin kohdistuu viharikos seksuaalisuuden tai sukupuoli-identiteetin perusteella, mutta he eivät halua tulla siitä kertomaan”, Jenita Rauta sanoo.
Osa uhreista tuntee häpeää. Osa ajattelee, ettei ilmoittaminen kuitenkaan johda mihinkään. Osa pelkää tiedon leviämistä omaan lähiyhteisöön. Kielitaidoton maahanmuuttaja voi pelätä, että tulkki kertoo hänen yksityiselämästään tutuille. Kaapissa elävä lestadiolainen ei uskalla mennä kertomaan kokemastaan paikalliselle poliisiasemalle, jos poliiseja kuuluu samaan herätysliikkeeseen.
On myös niitä, jotka pelkäävät poliisin reaktiota. Oletus, ettei ilmoitus johtaisi mihinkään, voi olla yksi syy hiljaisuuteen.
”Kun vertaa esimerkiksi Ruotsiin, Britanniaan ja Hollantiin ja suhteuttaa niissä raportoidut tapaukset väkilukuun, on aivan selvää, että Suomessa näitä tapauksia pitäisi olla paljon enemmän kuin mitä raportoidaan”, Setan pääsihteeri Kerttu Tarjamo sanoo.
Jotain osviittaa todellisista luvuista antaa esimerkiksi EU:n perusoikeusviraston laaja lhbt-kysely kuuden vuoden takaa. Siihen vastanneista suomalaisista 32 prosenttia ilmoitti kokeneensa viiden vuoden aikana väkivaltaa tai sen uhkaa kotona, työpaikalla tai julkisella paikalla. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien vastaajien osalta luku oli noin 40 prosenttia.
”Ne olivat EU:n keskiarvoja korkeampia lukuja, mutta silti poliisin tietoon tuleva viharikollisuus on meillä hyvin vähäistä”, Tarjamo sanoo.
Ruotsissa seksuaalivähemmistöihin kohdistuvien viharikosten määrä on vähentynyt 2000-luvulla, mutta väkivalta transihmisiä kohtaan on yleistynyt. Suomessa sukupuolivähemmistöjen kohtaama väkivalta jää piiloon.
Toisessa EU:n perusoikeusviraston tutkimuksessa tarkasteltiin viranomaisten asenteita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Suomessa asenteissa oli parantamisen varaa ainakin pienillä paikkakunnilla. Iso osa tutkimukseen haastatelluista poliiseista ei myöskään halunnut koulutusta homo- tai transfobisista viharikoksista.

NIIHIN AIKOIHIN kun juttuni päähenkilö Mummo murhattiin, saattoi vielä käydä niin, että ”homopaniikki” eli homomiehen kohtaamisesta aiheutunut väkivaltainen reaktio tulkittiin tuomioistuimissa lieventäväksi asianhaaraksi. Homomiehen tappamisesta saattoi siis saada pienemmän tuomion kuin heteromiehen tappamisesta olisi saanut. Sittemmin asia on kääntynyt toisinpäin: vihamotiivi voi johtaa tuomion koventamiseen. Toisaalta tietoa siitä, käykö näin todella, ei ole helposti saatavilla. Tällä hetkellä poliisi on ainoa viranomaistaho, joka kerää tietoja viharikoksista järjestelmällisesti.
Suomi onkin saanut kansainvälisiltä ihmisoikeustoimijoilta moitteita viharikostapausten huonosta seurannasta. Nyt oikeusministeriössä on käynnissä Against Hate -hanke, jossa ongelmaa yritetään ratkaista.
”Hankkeessa on tarkoitus kehittää viharikosten seurantaa niin, että pystymme jatkossa seuraamaan niitä myös syyttäjälaitoksessa ja tuomioistuimissa”, hankepäällikkö Milla Aaltonen sanoo.
Ennen kaikkea tätä viharikosta on tietysti ensin pitänyt osata epäillä.
Setan Kerttu Tarjamon mukaan Ruotsissa on tehty aktiivisesti työtä sen eteen, että ihmiset uskaltaisivat raportoida kohtaamastaan syrjinnästä ja väkivallasta. Ja toisin kuin monessa muussa maassa, Suomessa sateenkaaripoliisien järjestäytyminen on vasta idullaan.
Tarjamo kaipaa viranomaisten aloitteita luottamuksen rakentamiseksi.
”Puhumme kuitenkin ihmisryhmästä, joka on käytännössä ollut kriminalisoitu vielä runsas 40 vuotta sitten, eli poliisien tehtävänä on ollut pidättää ryhmään kuuluvia. Siksi luottamuksen luominen olisi viranomaisten tehtävä”, Tarjamo sanoo.

Lue "Mummo on murhattu" täällä.

Tilaa Long Play joululahjaksi itselle tai ystävälle täällä.