Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
Haluatko tilauksesi mukaan arkiston, eli kaikki Long Playn julkaisemat jutut (yli 40 juttua)? Arkiston hinta on kertaveloituksena 20 € ja saat sen luettavaksesi heti.
Long Play julkaisee kerran kuussa Suomen parasta journalismia. Tiedon lisäksi tarjoamme ymmärrystä. Artikkelimme ovat pitkiä kokonaisuuksia: huikeita tarinoita ihmisestä ja yhteiskunnasta – mutta aina pelkkää faktaa. Tilaajana saat jokaisen jutun heti sen ilmestyttyä.
”MINÄ OLEN HELMER, legoasiantuntija”, kahdeksanvuotias poika esittelee itsensä juhlaväelle äitinsä 50-vuotissyntymäpäivillä.
Juhlia vietetään vanhassa maalaismiljöössä Påkaksen kotiseutukartanossa Vantaalla. Vaaleatukkainen ja pisamakasvoinen Helmer on nimittänyt itsensä juhlien legovastaavaksi ja kutsuu muita lapsia leikkimään kanssaan. Hän tietää legoista kaiken ja aikoo isona suunnitella niitä työkseen.
Helmer ja hänen kaksosveljensä Kyösti ovat peräisin aivan Legolandin nurkilta, spermapankista, jonne tuntematon tanskalainen mies oli luovuttanut siittiöitä. Se oli poikien vanhemmille, Kristiinalle ja Rauhalle, ainoa keino saada lapsi.
Silloin, yli kymmenen vuotta sitten, Suomessa keskusteltiin kiivaasti uudesta hedelmöityshoitolaista. Sanasota oli säikäyttänyt suomalaiset miehet: kukaan ei tiennyt, millaiset velvollisuudet luovuttajalle tulisi. Kristiina ja Rauha olisivat valinneet mieluummin luovuttajan, jonka nimen lapset olisivat voineet myöhemmin selvittää. Tanskasta spermaa oli saatavilla, mutta silloin vain nimettömänä.
Helmer ja Kyösti kysyivät isästä ensi kertaa kaksivuotiaina. He istuivat olohuoneen matolla, kun Helmer tönäisi Kyöstiä ja kuiskasi: ”Kysy sinä.”
Kyösti kysyi: ”Missä on meidän isä?”
Kristiina kertoi sen, mitä tiesi: ”Isä on Tanskassa. Hän on joku hyvin ystävällinen mies, joka lahjoitti vauvansiemeniä, jotta me pystyimme saamaan teidät.”
Pojat tietävät alkuperästään saman verran kuin vanhempansakin, siis aika vähän.
Veljekset ovat nyt 9-vuotiaita ja puhuvat isästä paljon, joskus bussissa jopa tuntemattomille ihmisille.
”Se on varmaan ihan jees äijä, mutta ei me tunneta sitä”, Kyösti sanoo.
Aina suhde isään – tai isän ideaan – ei ole ollut yhtä mutkaton. Oli vaihe, jolloin Kyösti sanoi vanhemmilleen usein ja painokkaasti: ”Minä haluan, että minulla on isä.”
Mutta juuri nyt Tanska on hyvä maa, ”isän maa”, jossa on kaikkea kivaa, kuten legoja, viikinkejä ja kuninkaallisia. Välillä pojat leikkivät ajatuksella, että he saattavat itsekin olla siniverisiä.
Helmer esittelee legohuoneensa ja kertoo perheen matkasuunnitelmasta Legolandiin. Hän on myös järjestämässä legonäyttelyä paikalliseen kirjastoon.
”Ehkä se on tämä minun lego-geenini.”
Tätä kahden lapsen ja kahden naisen perhettä ei olisi olemassa ilman erään tanskalaismiehen outoa unta.
SIINÄ UNESSA OLI AAVA SININEN MERI ja aaltojen seassa satoja jäätyneitä siittiöitä. Uni oli niin merkillinen, että se jäi vaivaamaan Ole Schouta. Pari vuotta ehti silti vierähtää, ennen kuin hän lopulta, hiukan punastellen, tiedusteli kirjastonhoitajalta kirjallisuutta aiheesta sperman jäädyttäminen. Haku tuotti 168 osumaa, joista suurin osa oli tieteellisiä artikkeleja.
Schou vei kotiinsa kasan materiaalia ja alkoi lukea.
Elettiin vuotta 1983, aidsin, avaruuden kilpavarustelun ja syntetisaattorimusiikin aikaa.
Ole Schou oli 27-vuotias kauppatieteen opiskelija. Hän asui yksin pienessä maalaistalossa Århusin lähellä ja kunnosti taloa harrastuksekseen. Aiemmin hän oli ehtinyt aloittaa arkeologian opinnot ja käydä töissä merillä. Hän tunsi olevansa perheensä musta lammas, koska ei ollut menestynyt koulussa kuten vanhemmat veljensä.
Mutta nyt hän lumoutui hedelmällisyystutkimuksesta. Kuukausien ajan Schou tankkasi spermaa käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita pikkutunneille asti, joi kahvia ja poltti tupakkaa. Päivisin hän ajoi moottoripyörällään kirjastoon hakemaan lisää luettavaa.
Alkoi kausi, jota Schou kutsuu ”spermatutkimusten ajaksi”. Hän masturboi kotonaan yökaudet ja säilöi omaa siemennestettään pienissä rasioissa pakastimeensa. Hän jäädytti ja sulatti sperma-annoksia ja tutki niitä mikroskoopilla, jonka oli saanut rippilahjaksi vanhemmiltaan. Kun pakastin vähitellen täyttyi, hän alkoi kiikuttaa spermarasioita vanhempiensa luo.
Schou halusi ymmärtää, miten siemenneste käyttäytyy eri lämpötiloissa. Tavoitteena oli löytää paras resepti sperman säilömiseen.
Se taisi löytyä, sillä nyt Schou johtaa maailman suurinta spermapankkia Cryosia, joka on tuottanut maailmalle yli 23 000 lasta.
Cryosin toimittamasta spermasta on itse asiassa syntynyt paljon enemmän lapsia kuin nuo raportoidut 23 000: pankki ei pysty pitämään kattavasti kirjaa siitä, johtaako asiakkaalle toimitettu sperma hedelmöitykseen ja edelleen lapsen syntymään.
Schou perusti yrityksensä vuonna 1987 ja sai äidiltään alkupääomaksi 80 000 kruunua. Se vastasi Schoulle runsaan puolen vuoden palkkaa. Äiti ei uskonut poikansa hullutuksiin, mutta lainasi rahat, koska ei ollut nähnyt tätä koskaan yhtä omistautuneena.
Firman nimi Cryos viittaa kreikan kielen sanaan, joka tarkoittaa jääkylmää.
”TERVETULOA NEUVOSTOLIITTOON. Viisumia ei tarvita.”
Ollaan Huippuvuorten saarilla, neljän tunnin laivamatkan päässä lähimmästä asutuksesta. Venäläinen matkaopas Vadim johdattaa turistiryhmän M/S Polargirl -paatista kiikkerälle laiturille. Turistit nousevat bussiin, joka ajaa muutaman sadan metrin matkan kaupungin sisäänkäyntiä markkeeraavalle rautaiselle monumentille, jonka huipulla on ruosteinen punatähti. Kyltissä lukee venäjäksi Piramida, norjaksi Pyramiden.
Monumentin edustalla on musta vaunu, joka on täynnä hiiltä. Vaunuun on maalattu valkoisella venäjänkielinen teksti: 31. maaliskuuta vuonna 1998 nostettiin tämä viimeinen tonni hiiltä Piramidan kaivoksesta.
Pohjoisella jäämerellä sijaitseva Huippuvuoret kuuluu Norjalle, mutta 42 muulla valtiolla, esimerkiksi Suomella ja Saudi-Arabialla, on vuonna 1920 solmitun Huippuvuorten sopimuksen nojalla oikeus harjoittaa täällä elinkeinotoimintaa. 1930-luvun jälkeen oikeutta ei ole käyttänyt mikään muu valtio kuin Neuvostoliitto, sittemmin Venäjä.
Ruotsalaiset valtasivat hiilikaivoksen Pyramidenissa jo 1910, mutta myivät sen nuorelle neuvostovaltiolle vuonna 1926. Neuvostoliitolla oli arktiselle kaivostoiminnalle taloudelliset perusteet: Huippuvuorilta haluttiin laivata hiiltä Murmanskin ja Arkangelin alueille, jotka olivat hankalien yhteyksien päässä Siperian kaivoksilta. Ripeästi teollistuva jättiläisvaltio tarvitsi hiiltä polttoaineeksi pohjoisiin satamiinsa.
Kaivoksen kulta-aikoina 1970-luvulla Piramidan kaupungissa asui yli tuhat venäläistä ja ukrainalaista. Nyt täällä ei ole yhtään vakituista asukasta.
PUNAISEN LOKAKUUN 60-vuotisjuhlan katu kulkee kaupungin keskusaukion viertä. Aukion päädyssä seisoo maailman pohjoisin Leninin patsas. Vladimir Iljitshin katse on suunnattu vuonolle, valtavan sinivalkoisen jäätikön seinämään. Jäätikkö on nimeltään Nordenskiöldbreen, ja se on yksi Euroopan suurimmista. Koko Huippuvuorista kaksi kolmasosaa on jään peitossa.
Piramidasta katsottuna koko maailma on etelässä: Osloon on matkaa kaksi tuhatta kilometriä ja Moskovaan vielä enemmän, mutta Pohjoisnapa on vain tuhannen kilometrin päässä.
Jäätikön vasemmalla puolella kohoaa vuori, jonka pyramidia muistuttavan huipun mukaan kaupunki on nimetty. Vuoren seinämää pitkin nousee katettu käytävä kohti maailman pohjoisimman kaivoksen suuta.
Vuoren rinteeseen on muotoiltu valkoisista puunkappaleista sanat: Miru mir. Rauhaa maailmaan.
Kaivoskaupungissa on yli kolmekymmentä tyhjää kerrostaloa ja reilut parikymmentä muuta rakennusta. Opas osoittaa puupäällysteistä kerrostaloa ja kertoo, että sitä kutsuttiin Lontooksi. Se rakennettiin aikoinaan poikamiesten asuntolaksi. Lontoota vastapäätä on keltatiilinen Pariisi, naimattomien naisten kotitalo. Molemmissa on neljä kerrosta, kymmeniä asuntoja.
Keskusaukion laidalla on talo, jonka ovat vallanneet lokit. Lintuja on satoja. Ne pesivät ikkunalaudoilla, pitävät meteliä ja haisevat pahalle.
Rakennusta kutsutaan Hullujen taloksi. Nimensä se sai juuri metelistä. Aikoinaan talossa asui lapsiperheitä. Turhautuneet lapset pitivät mekkalaa, koska eivät saaneet talvella leikkiä ulkona jääkarhuvaaran vuoksi.
Rakennukset ja irtaimisto kuuluvat edelleen venäläiselle valtionyhtiölle, eikä Huippuvuorten norjalaisella kuvernöörillä ole sananvaltaa juuri muuhun kuin ympäristönsuojeluun.
Täällä elettiin vuosikymmenten ajan puhdasoppista neuvostoelämää Norjan maaperällä. Piramida oli enemmän kuin kaivos; se oli Neuvostoliiton mallikylä, lännen etupiiriin ujutettu kommunismin etäpesäke, jonka yksi tarkoitus oli esitellä neuvostojärjestelmän ylivertaisuutta.
Kaupungissa oli oma sairaala, apteekki ja ambulanssi. Pyykit pestiin pesulassa, kengät korjautettiin suutarissa ja kampaamossa käherrettiin kaivosmiesten vaimojen hiuksia. Kylässä toimi jopa valokuvaamo.
Lapsille oli tietysti leikkikenttä, lastentarha ja koulu. Urheilu ja kulttuuri olivat Neuvostoliitossa arvossaan, ja niinpä Piramidaan rakennettiin uimahalli, jääkiekkokaukalo, ampumarata, tanssilava ja mahtipontinen kulttuuripalatsi, jonka teatterissa esitettiin ahkerasti elokuvia ja näytelmiä.
Nyt teatterin lavalla seisoo pölyinen flyygeli, merkiltään Punainen lokakuu. Se on menettänyt vireensä ja muutaman koskettimen.
Elokuvateatterin lippuluukun yllä hymyilee Hollywood-tähti Michael Douglas kellastuneessa julisteessa.
TAMPEREEN SÄRKÄNNIEMEN delfinaarion esimies ja pääkouluttaja Sari Järvisalo koputtaa etusormellaan pleksilasia.
”Moi Veera, katso Sari on täällä... Hei rakas, miten menee?”
Delfinaarion vanhin delfiini, 37-vuotias Veera, jöhmöttää Uppeluksen ikkunan edessä ja katselee Järvisaloa toisella silmällään.
Uppelus on pieni seminaarihuone, jossa yritysvieraille ja koululaisille kerrotaan maksusta delfiinien elämästä. Sen jälkeen he saavat usein koskettaa delfiiniä.
Veeran ainoa eloon jäänyt poikanen, 18-vuotias Eevertti, ui altaan pohjassa ympyrää reunalta toiselle. Kun seinä tulee vastaan, se koskee siihen nokallaan, yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten se ui pois. Ulkona on kevät, ja luokkaretkikausi on vilkkaimmillaan, mutta delfinaariossa on hiljaista.
Etuovella mainosnäyttö kehottaa ottamaan ”delfien” ja ostamaan ”delfiinin maalaaman taideteoksen”. Ruudulla pyörii myös kuvia delfinaarion uudesta, entistä menevämmästä esityksestä, jonka nimi on ”Yhdessä – Together”.
”Oikeastaan meidän tehtävämme on olla eräänlainen ohjelmatoimisto delfiineille eli pitää päivät vaihtelevina ja virikkeellisinä”, Sari Järvisalo sanoo. ”Välillä paijaillaan tai leikitään leluilla, välillä tehdään jotain fyysistä, jotta delfiini hengästyy. Niin kuin tiedät, liikunta on meille kaikille tärkeää.”
Kyllä, liikunta on varmasti tärkeää. Vapaana meressä elävä delfiini voi uida päivän aikana kymmeniä kilometrejä. Särkänniemessä neljä delfiiniä elelee pienessä betonialtaassa ja osa niistä on viettänyt siinä jo 30 vuotta. Mitenkähän ne mahtavat voida?
”Delfinaarioissa delfiinin keski-ikä on yli 25 vuotta ja luonnossa 12”, Järvisalo sanoo. Hän viittaa delfinaarioiden ja eläintarhojen kansainvälisen etujärjestön AMMPA:n lukuihin.
”Laji on todella hyvin hoidettu, siihen on tarkat standardit. Tällä haavaa meillä on seitsemän kouluttajaa sekä kaksi eläinlääkäriä, jotka konsultoivat meitä. Delfiinit ovat hyvin terveitä verrattuina vaikka hevosiin, joilla on esimerkiksi paljon jalkaongelmia. Ne voivat täällä hyvin.” Delfiinien hyvinvoinnista on esitetty toisenlaisiakin arvioita. Tutkimukset kertovat, että delfiinit eivät sopeudu kovin hyvin vankeuteen ja se aiheuttaa niille stressiä.
Viime vuosikymmeninä Euroopassa ja Yhdysvalloissa on lakkautettu kymmeniä delfinaarioita. Osan on sulkenut yleisökato, osan tiukentuneet lait, osan delfiinien huonosta voinnista huolestuneet eläinsuojeluviranomaiset.
Esimerkiksi Isossa-Britanniassa eläinten pitämisen ehtoja tiukentanut lainmuutos pakotti viimeisenkin 36 delfinaariosta sulkemaan ovensa vuonna 1993. Münsterin eläintarha Saksassa puolestaan päästi delfiininsä vapauteen vuonna 2012, kun se ei pystynyt täyttämään uusia tilavaatimuksia. Italiassa Riminin delfinaariossa esitykset loppuivat vuotta myöhemmin siihen, että viranomaiset siirsivät heikossa kunnossa olleet eläimet toiseen delfinaarioon karanteenin. Riminillä delfiineille oli syötetty rauhoittavia lääkkeitä ja sairaat eläimet olivat olleet samassa altaassa terveiden kanssa.
Joissain maissa delfinaariot on kielletty kokonaan. Esimerkiksi Kroatia, Kypros, Slovenia, Unkari, Sveitsi, Costa Rica, Chile ja Intia eivät salli delfiinien viihdekäyttöä eivätkä maahantuontia.
Tampereen delfiineistä on kiistelty siitä asti, kun eläimet vuonna 1985 lennätettiin Floridasta Pirkkalan lentokentälle. Viime syksynä Oikeutta eläimille -järjestön aktivistit kiipesivät delfinaarion katolle ja vaativat banderolleissaan delfinaarion sulkemista.
Samoihin aikoihin eläimistä keskusteltiin myös Tampereen kaupunginvaltuustossa. Vihreiden Juhana Suoniemi sai 16 muuta valtuutettua mukaansa aloitteeseen, jossa ehdotettiin, että kaupunki selvittäisi omistamansa delfinaarion alasajoa luonnollisen poistuman kautta.
Särkänniemen delfiinit ovat nimittäin hyvin vanhoja. Viidestä Meksikonlahdelta pyydetystä eläimestä hengissä ovat enää vain Veera ja 35-vuotias Delfi. Tampereella 1990-luvulla syntyneet Eevertti ja Leevi eivät nekään ole enää mitään nuorukaisia.
Periaatteessa delfiinit voivat elää 40–50-vuotiaiksi. Vapaudessa niiden eliniänodote on 20–25 vuotta, mutta vankeudessa huomattavasti lyhyempi, toisin kuin Järvisalo aiemmin sanoi. Esimerkiksi merinisäkäspuistoja ja delfinaarioita valvoneen Yhdysvaltain sään- ja merentutkimuslaitoksen NOAA:n vuosien aikana keräämiin tietoihin pohjautuvassa tutkimuksessa kävi ilmi, että yli puolet delfinaarioissa olleista eläimistä kuoli ennen kymmenen vuoden ikää.
Tampereella keskimääräinen elinikä on ollut 23 vuotta, jos laskuista jätetään pois ne 14 delfiiniä, jotka ovat kuolleet jo poikasina.
Joka tapauksessa delfiinit tarvitsevat aina lauman ympärilleen. Nyt Särkänniemessä on neljä delfiiniä. Mitä tehdään, kun seuraava kuolee? Onko kolme eläintä lauma? Entä kaksi? Siirtääkö Särkänniemi ilman laumaa jäävät delfiinit jonnekin? Vai aikooko se ostaa niiden seuraksi uusia eläimiä muista delfinaarioista?
Valtuustosalissa delfinaarion kohtalosta käytiin värikäs ja tunnepitoinen keskustelu. Kristillisdemokraattien Satu Sipilä sanoi, että delfiinit eivät ole vangittuja. Hän arveli, että delfiinien täytyy olla onnellisia, koska ne näyttävät siltä. Perussuomalaisten Lassi Kalevan mielestä betoniallas on yhtä hyvä ympäristö delfiineille kuin Meksikonlahden rantavedetkin. Hän esitteli valokuvia itsestään silittämässä ja tekemässä temppuja Särkänniemen delfiinien kanssa.
Keskustelu ei tuonut Suoniemen esitykselle enempää kannattajia, ja se kaatui äänin 45–16. Tampereen kaupunki siis katsoi, että minkäänlaisia suunnitelmia delfinaarion sulkemiseksi ei tarvita. Se ei ollut varsinainen yllätys, sillä Särkänniemen delfinaario on ollut koko 30-vuotisen olemassaolonsa ajan kaupungin erityisessä suojeluksessa eikä sitä olisi koskaan perustettukaan ilman demareiden ja kokoomuksen vahvojen miesten kabinettipäätöstä.
NEUVOLASSA EI HUOMATTU mitään poikkeavaa. Sami oppi kääntyilemään samassa iässä kuin muutkin vauvat. Kävely tuli hiukan myöhässä, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen.
Lasten kanssa työskentelevä äiti kuitenkin vaistosi, että kaikki ei ole kunnossa. Ongelmat alkoivat, kun Sami oli kaksivuotias. Hän alkoi oksennella automatkoilla. Sami pelkäsi korkeita paikkoja, näki painajaisia ja nukkui muutenkin huonosti, eikä univaikeuksille löydetty mitään syytä.
Kaikki oli niin kummallista: Päiväkodissa poika töni muita aggressiivisesti, mutta välillä halusi syliin ja tuli sinne lujaa, mikä sekin pelotti muita lapsia. Nelivuotiaana hän rakensi 12-vuotiaille tarkoitettuja avaruuslegoja keskittyneesti ja taitavasti, vaikka motoriikka oli muuten kankeaa. Hän oli älykäs, kömpelö ja äkkipikainen.
Äiti oli neuvoton. Sami oli käynyt kolmivuotiaasta lähtien tutkimuksissa käytöshäiriöiden vuoksi. Häntä olivat vuorotellen tutkineet lääkärit, psykologit ja fysiatrit eli fysikaalisen lääketieteen erikoislääkärit. Kaikki sanoivat, ettei pojassa ole mitään erityistä vikaa. Yhden psykologin mukaan Sami oli vain ”persoonallinen lapsi”. Kotona tämä persoonallinen lapsi oli levoton ja ahdistunut, itki usein yöllä ja valitti päänsärkyä. Viimeisenä keinona äiti kaivoi esiin Pegasus-hevosen, hampurilaisravintolan kylkiäislahjana saadun pehmolelun, joka oli Samille tärkeä. Nuhjuisella hevosella oli siivet selässä ja mulkosilmät. Sami puristi sen käteensä ja äiti lupasi:
”Pegasus vie kaikki ne pahat unet pois.”
Niin ei käynyt.
Levottomuus voimistui ja tilanne vain paheni. Sitä paitsi Samin pää näytti jotenkin oudolta. Kasvot ja kallo kiersivät hiukan vinoon. Samin isoisä oli pohtinut, olisiko samalta puolelta imettäminen painanut lapsen päätä. Oikea korvakin vaikutti olevan vähän alempana kuin vasen.
Neuvolan viisivuotistarkastuksessa äiti pyysi lähetettä jatkotutkimuksiin.
”Ei minulla ole 20 minuutissa mahdollista tutkia ja antaa lähetettä”, sanoi lääkäri, ja niin kaikki jatkui ennallaan. Sami jatkoi päiväkodista kouluun, missä nahistelua ja tappeluita alkoi olla jatkuvasti.
Tuli ensimmäisen luokan kevään lääkärintarkastus. Aluksi kaikki meni niin kuin ennenkin: Samin kuulumiset ja vointi käytiin vastaanotolla nopeasti läpi. Mutta lopuksi naislääkäri pyysi Samia astumaan lähemmäksi.
”Kokeilen vähän sinun kalloasi.”
Nainen laittoi kädet Samin pään ympärille, liikutti niitä hiukan. Hänen ilmeensä muuttui.
”Saatan tietää, mistä tässä on kysymys”, hän sanoi.
Juuri tällaisesta hän oli kuullut jatkokoulutusluennolla vain muutamaa viikkoa aikaisemmin. Luennon aiheena oli ollut kraniosynostoosi. Se tarkoittaa yhden tai useamman kallon sauman ennenaikaista luutumista. Luennon oli pitänyt kirurgi Jyri Hukki – mies, joka tietää kaiken kalloista.
”MUISTAN HYVIN minkä näköinen Sami oli”, Jyri Hukki sanoo Töölön lasten ja nuorten sairaalan leikkausosaston kahvihuoneessa kahdeksan vuotta myöhemmin.
”Selvä lambda.”
Lambda on toispuolisen takaraivosauman luutumishäiriö, hän selittää. Suomeksi sanottuna sauma oli luutunut liian aikaisin. Samin kallo ei antanut aivoille tilaa vaan puristi niitä. Pää oli selkeästi kiertynyt ja toiselta puolelta litteä. Niskassa oli kyhmy, joka oli syntynyt, kun aivot olivat etsineet tilaa kasvaa.
”Ja poika piti päätään vinossa”, Hukki muistelee.
Hukki on kuusissakymmenissä, hitusen harmaantunut, rauhallisesti puhuva herrasmies, jonka silmät kuitenkin vilkkuvat välillä innostuksesta. Tavaramerkkinsä, baskerin, hän on jättänyt pukuhuoneen kaappiin.
Hukki tietää miltä tuntuu, kun ”vanne puristaa päätä”. Hän on kuullut sadoilta vanhemmilta, joiden lapsen kallo ei ole antanut aivoille niiden tarvitsemaa tilaa. Sellaisia kalloja Hukki on avannut, purkanut osiin ja muotoillut uudestaan kahdenkymmenen vuoden ajan Töölön kraniofasiaalisessa keskuksessa, jota hän oli itse perustamassa.
Hukilla on maailmassa vain muutamia kymmeniä kollegoja, kirurgeja ja tutkijoita, ja he kaikki tuntevat hyvin toisensa. Hukki saa ulkomailta yhteydenottoja myös potilailta ja heidän omaisiltaan. Hiljattain puertoricolainen mies oli kuullut Hukista ja kirjoitti kysyäkseen kolmevuotiaan lapsensa ongelmista. Lapsella oli lättänä pää, ja pikkuhiljaa hänelle oli kehittynyt liike- ja puhehäiriöitä.
Täällä Töölössä kalloja leikataan lähes viikoittain. Hukin lisäksi kirurgitiimissä on kaksi muuta alan konkaria, Junnu Leikola ja Piia Saarinen. Yleensä he leikkaavat yhden sauman luutumishäiriöitä. Niiden syy jää usein selvittämättä. Harvinaisimpia ovat kraniosynostoosioireyhtymät, joiden tausta on geneettinen. Niihin liittyy usein paljon muitakin poikkeavuuksia kuten epämuodostumia kasvoissa. Sellaiset lapset tunnistaa maallikkokin.
Yksinkertaisia kraniosynostooseja havaitaan usein liian myöhään, jos ollenkaan. Saminkin olisi ollut hyvä päästä Töölöön leikattavaksi jo vauvana. Lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana aivojen tilavuus kolminkertaistuu. Jos aivot eivät pääse kasvamaan, ne ottavat tilaa sieltä, missä kasvu onnistuu.
Aivojen voima on hillitön: ne syövyttävät pikku hiljaa kalloa niiltä kohdin, joissa kallo ei anna tietä. Lopulta aivot voivat mennä kallosta läpi. Saminkin kallossa oli jo aivopoimujen jättämät syvät syöpymät, ”sormenjäljet”, kuten Hukki ja hänen kollegansa niitä joskus kutsuvat.
KESÄLLÄ 2011, viisi vuotta ennen kuolemaansa, teatteriohjaaja Jouko Turkka kutsui kustantaja Silja Hiidenheimon kotiinsa Pirkkalaan. Turkka antoi Hiidenheimolle Siwan muovikassin, jossa oli julkaisematon käsikirjoitus. Hän sanoi, että kustantamo voisi tehdä siitä kirjan, jos haluaa. Hän ei enää itse pystynyt.
Hiidenheimo vei aineiston Teos-kustantamon silloiselle toimistolle Vilhonkadulle Helsinkiin. Kun kassin sisältöä alettiin käydä läpi, tuli selväksi, että hankkeeseen voisi mennä jonkin verran aikaa. Muovikassissa oli iso pino valokuvia kivistä, satoja liuskoja tekstiä sekä kolme muistitikkua.
Muistitikuilla oli 90 tiedostoa, ja niissä oli yhteensä yli 15 670 sivua tekstiä. Teksti sisälsi useampia versioita käsikirjoituksesta tai mahdollisesti useammasta käsikirjoituksesta.
Teos-kustantamo muutti seuraavina vuosina kaksi kertaa ja muovikassi sisältöineen muutti sen mukana. Silja Hiidenheimo kuoli tammikuussa 2015.
Jossain vaiheessa Jouko Turkka muutti kaikessa hiljaisuudessa Pirkankoivun palvelutaloon noin kolmen kilometrin päähän Pirkkalan vanhalta kirkolta.
TURKAN KUOLEMA pysyi pienen piirin tietona lähes kaksi viikkoa.
3. elokuuta 2016 ilmaisjakelulehti Pirkkalainen skuuppasi. ”Tienvierustojen kulkija on poissa”, otsikossa luki.
”Pirkkalassa kerrotaan, että koululaisena Jouko Turkka kulki aina kotiin tienvierustoja, ei koskaan tietä pitkin. Sittemminkin kohuttuna teatteriohjaajana ja kirjailijana tunnetuksi tullut Turkka jatkoi omien polkujensa kulkemista. Hänen työnsä ja teoksensa eivät jättäneet ketään kylmäksi, vaan ne herättivät voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Turkka tuli tiensä päähän 22.7. Hän kuoli 74-vuotiaana pitkäaikaiseen sairauteen Pirkkalassa.”
Enempää lehti ei kuolinsyystä kertonut.
Pian Turkka seikkaili kulttuuriväen Facebook-muisteloissa. Erästä toimittajaa Turkka oli tuijottanut raitiovaunussa, toisen isää lyönyt nyrkillä naamaan. Ylen pomon Turkka oli haukkunut tämän pienen lapsen kuullen. Eräs kirjailija oli tavannut Turkan kaupan edessä ja nähnyt, että tällä oli muovikassissa pullapitko.
Pirkkalaisen skuuppia seurasivat lukuisat nekrologit. Mitä suurempi oli media, sitä suureellisemmin Turkkaa nimitettiin otsikoissa.
Keskisuomalainen: ”Jouko Turkka: teatterinero, joka vihasi miellyttämistä.”
Aamulehti: ”Teatterin ja kirjallisuuden kiistelty nero on kuollut.”
Helsingin Sanomat: ”Jouko Turkka oli teatterin tulivuori, jonka jäljiltä mikään ei jäänyt ennalleen.”
Yleisradio: ”Turkan muisto herkisti: 1980-luvun nero, kulttikamaa, vaikuttaa vielä kuoltuaankin.”
KARNEVALISMI ON PYHÄ. Sitä ei solvata! Herrajumala! Meidän on kohta pakko ryhtyä seuraamaan karnevalistista traditiota. Karnevaali on elvytettävä. Luterilainen perinteemme on murrettava – nauru irti! Kuolemanrangaistus, julkinen kidutus, se vasta kansanjuhlaa on!
Karnevalistisuus: ihanaa rääkkäävää katsottavaa, elämää. Mää tarjoon! Miljoonalla, parilla, mitä niitä enää on, kaikille lihaa ja viinaa! Tarjoan henkeni! Minä annan kaiken vihalle ja paljastan pelottoman puoleni. Taidetta ei enää ole, on vain raakuutta joka on haastettava. Hei! Kierros kaikille, joilla joku läpi nenän alapuolella on!
JOUKO TURKAN VELI NÄYTTÄÄ aivan Jouko Turkalta, jos tämä olisi 80-vuotias ja urheillut vähemmän. Kimmo Turkka on pukeutunut verryttelyhousuihin ja lenkkitossuihin. Hänen otsansa on korkea, ja hänen sinisissä silmissään on pistävä, intensiivinen katse.
Hän on eläkkeelle jäänyt rakennusmestari ja Helsingin kaupungin rakennustarkastusviraston entinen virkamies.
Turkka tervehtii lujalla kädenpuristuksella ja johdattaa kotiinsa Itä-Helsingissä sijaitsevassa palvelutalossa. Asunnon molemmilla pöydillä on kirjapinoja. Televisio on päällä. Turkka sulkee sen ja istuu nojatuoliin. Hän on luvannut kertoa lapsuudestaan ja veljestään.
LAURA OLI MENOSSA kauppaan ostamaan vaippoja, kun hän kuuli parkkipaikalla kysymyksen: ”Olisi Subutexia. Haluatko?”
Oli vuosi 2010, ja Helsingin kesä oli kuuma. Laura oli uupunut ja huonovointinen. Häntä hikoilutti ja niveliä särki; tuntui siltä kuin olisi jatkuvasti pahassa flunssassa. Autossa odotti kuukauden ikäinen vauva ja vauvan isä Jussi. Perhe oli matkalla neuvolaan.
Huono olo oli jatkunut jo viikkoja. Laura oli syönyt heroinisteille tarkoitettua korvaushoitolääkettä koko raskauden ajan, mutta annoksia oli pienennetty vähitellen. Kolme viikkoa ennen synnytystä lääkitys lopetettiin kokonaan, jotta vauva ei saisi kovia vieroitusoireita. Sen jälkeen Laura ei jaksanut syödä eikä kävellä ja joka paikkaan sattui. Synnytys meni silti hyvin.
Jussi tuli Naistenklinikalle taksilla suoraan huumeiden käyttäjien katkaisuhoidosta. Synnytyksen aikana Jussin puhelin soi.
”Missä sä olet? Oletko karannut?” kyseli vasta vuoroon tullut katkaisuhoitopaikan työntekijä.
”Naistenklinikalla”, Jussi vastasi. ”Mun lapsi syntyy nyt.”
”Sun pitäisi palata tänne heti.”
”Antakaa mun pitää vauvaa ensin sylissä.”
Jussi sai vauvan syliinsä, mutta palasi samana päivänä katkaisuhoitoon. Laura lähti vauvan kanssa Vihtiin Tervalammen päihdekuntoutuskeskukseen, jossa hän oli asunut myös raskauden viimeiset viikot. Sitä ennen hän ja Jussi olivat olleet asunnottomia. He olivat olleet yhdessä lähes kymmenen vuotta ja nukkuneet milloin missäkin: tuttujen nurkissa, rappukäytävissä ja lopulta Jussin äidin luona.
Laura oli käyttänyt amfetamiinia, heroiinia ja muita huumeita lähes kaksikymmentä vuotta. Hän oli lopen uupunut kaikkeen siihen, mikä narkomaanin elämään liittyi: asunnottomuuteen, rahattomuuteen, sairauksiin ja väkivaltaan. 40-vuotissyntymäpäivänsä lähestyessä Laura huomasi ajattelevansa yhä useammin, että elämä voisi olla myös toisenlaista. Jussi oli samaa mieltä. Hänkin oli viettänyt suurimman osan aikuiselämästään huumeporukoissa. Kumpikin kaipasi rauhaa ja irtautumista vanhoista kuvioista, ja pian mieleen hiipi ajatus lapsesta. Laura ja Jussi päättivät, että jos Laura tulisi raskaaksi ennen 40-vuotispäiväänsä, heidän elämänsä muuttuisi täysin.
”Otatko?”
Subutexin tarjoaja oli vanha tuttu. Lauralla oli niin huono olo, että hän ei jaksanut ajatella mitään, kaikkein vähiten paluuta Tervalammelle, missä häneltä ja Jussilta otettaisiin huumeseulat. Laura palasi autolle mukanaan vaippapaketin lisäksi Subutexia. Laura ja Jussi murskasivat pillerit ja vetivät niiden sisällä olevan jauheen nenäänsä parkkipaikalla. Sen jälkeen he ajoivat vauvan kanssa viidenkymmenen kilometrin matkan takaisin Tervalammelle.
Kun perhekuntoutuskeskuksen työntekijät näkivät Subutexin Lauran ja Jussin seuloissa, he soittivat Helsinkiin lastensuojelun sosiaalityöntekijälle, joka oli hoitanut perheen asioita jo raskauden aikana. Sosiaalityöntekijä teki nopean päätöksen: vauva sijoitettaisiin kiireellisesti toiseen perheeseen.
Laura sai viedä kuukauden ikäisen vauvansa sijaisperheeseen itse. Perhe asui kaksikerroksisessa omakotitalossa, ja sillä oli monta lasta ja koiria. Kun Lauran ja Jussin vauva itki, sijaisperheen äiti epäili, että tämä kärsi huumeiden vieroitusoireista. Laura oli asiasta eri mieltä, mutta ei sanonut mitään. Hän halusi tulla sijaisperheen kanssa hyvin toimeen. Perhe vaikutti hänestä mukavalta, mutta yksi asia vaivasi. Kaikki muut perheessä nukkuivat yläkerrassa, mutta vauvan sänky oli alakerrassa. Kun Laura laski vauvan sänkyyn, häntä suretti ajatus tästä nukkumassa yksin eri kerroksessa kuin muut.
VIIME VUODEN heinäkuun 11. päivän aamuna Bijan Ebrahimi soitti poliisille. Bristolissa asunut 44-vuotias mies oli istuttanut sievän kukkapenkin ränsistyneen kaupungin vuokratalon pihalle, mutta naapurin pojat olivat käyneet tallomassa kukat multaan.
Ebrahimi oli tullut Englantiin kaksitoista vuotta aiemmin pakolaisena Iranista, eivätkä naapurit olleet oppineet hyväksymään häntä. Kiusanteko oli jatkunut vuosikausia. Nyt hänellä oli todisteita vandalisoinnista: hän oli ottanut kukkien tallojista valokuvia.
Kun poliisit saapuivat, Ebrahimi seisoi kotiovensa edessä ympärillään parisenkymmentä naapuria. Ei tässä lapsia pidä pidättää vaan Ebrahimi itse, naapurit vaativat. He kertoivat poliisille Ebrahimin valokuvanneen heidän lapsiaan. Kuvat menevät hänen lapsipornoarkistoonsa, naapurit väittivät.
Poliisit kehottivat Ebrahimia menemään takaisin sisään, mutta tämä ei suostunut. Ehkä hän ajatteli, ettei tarvitse antaa periksi – eihän hän ollut tehnyt mitään väärää. Poliisit ottivat Ebrahimin mukaansa ja pitivät häntä loppupäivän asemalla häiriön aiheuttamisesta.
Illalla Ebrahimi pääsi kotiinsa, mutta hän oli peloissaan. Seuraavana päivänä naapurin parikymppinen mies tuli huutamaan: ”Älä vittu enää koskaan ota kuvia minusta, älä vittu enää koskaan ota kuvia minusta!”
Ebrahimi soitti poliisille monta kertaa ja pyysi apua. Hän lähetti aluepoliisin päällikölle sähköpostin, jossa hän sanoi pelkäävänsä oman turvallisuutensa puolesta. Poliisi ei tullut.
Kolme päivää myöhemmin Ebrahimi tapettiin. Huutamassa käynyt parikymppinen mies ja hänen kaverinsa tunkeutuivat Ebrahimin asuntoon ja potkivat häntä päähän, kunnes hän kuoli. Miehet raahasivat ruumiin sadan metrin päähän nurmikolle ja kaatoivat sen päälle tärpättiä. Naapurit seisoivat ympärillä ja katsoivat, kun ruumis sytytettiin tuleen.
Naapurit uskoivat, että Ebrahimi oli pedofiili.
ÄÄNEKOSKEN KESKUSTORI on torstai-iltapäivänä niin hiljainen, että matalien kauppakiinteistöjen ikkunoihin kiinnitetyt mainostarrat kuulostavat suurellisuudessaan vitseiltä. Tuhansien tuotteiden tavaratalo! Vallaton valikoima lankoja! Entinen Tiimarin myymälä seisoo tyhjillään, Tokmannin kello jätättää kolmetoista minuuttia.
Torikaan ei ole varsinainen tori, vaan S-marketin parkkipaikka. Kun ilta pimenee, pitserianpitäjä jää yksin loisteputkin valaistuun akvaarioon jauhamaan purkkaa ja lukemaan Seiskaa.
Pub Markuksessa läiskitään biljardia. Mikko Parantainen käy täällä usein, sen huomaa heti. Hän ei jää juttelemaan tiskille pitkäksi aikaa, vaihtaa vain muutaman sanan baarimikon kanssa ja kävelee sitten syrjemmälle kabinetintapaiseen.
Tämä on Parantaisen kaupunki: täällä hän on kasvanut ja käynyt koulunsa, ja täällä hän työskentelee sellutehtaalla käynnissäpito-operaattorina. Parantaisen Facebook-profiilissa tehtaasta ei mainita mitään. Siellä Parantainen ilmoittaa työpaikakseen Finnish Pedohunters ry ja toimenkuvakseen nettietsivä.
”Se on vähän sellainen harrastus”, Parantainen sanoo, hörppää oluttaan ja katsoo vihreän Angry birds -lippiksen alta. Hän on 39-vuotias ja juttelee kuin huoltoasemalle istahtanut työmies. Leppoisasti ja vitsaillen, mutta mielipiteissään pysyen. ”Siihen jäi vähän niin kuin koukkuun.”
Äänekoskella Parantainen on jonkinlainen julkkis, joka esiintyy usein ilmaisjakelulehti Äänekosken Kaupunkisanomien eli Äksän sivuilla. Ensimmäinen juttu ilmestyi syksyllä 2010, ja sen otsikko oli ”Äänekoskelaiskaksikko pedofiilien kintereillä”.
Tuolloin Parantainen perusti paikallisen kaverinsa Miika Salosen kanssa Facebook-ryhmän Ei hyssyttelyä pedofiileille – kaikki nimet julkisiksi. Mukana oli myös kolmas mies, joka ei halua nimeään esille. Miehet ryhtyivät kokoamaan sivulle lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittujen nimiä, kuvia ja yksityiskohtaisia kuvauksia rikoksista. Se ei ole ihan laitonta, mutta ei täysin laillistakaan.
Pedofiilien jäljittäminen alkoi juuri tästä baarista, samalta tiskiltä, jolta Parantainen juuri haki oluen. Viisi vuotta sitten Pub Markuksen omistaja kertoi, että tuntematon mies oli yrittänyt houkutella hänen lastaan autoon. Kukaan ei tiennyt, kuka kuski oli, mutta Parantainen ajatteli kokeilla huvikseen, saisiko hän nimen selville.
Hän kyseli internetin keskustelupalstoilla, kenestä voisi olla kyse. Hän sai vinkin, että eräs tunnettu seksuaalirikollinen liikkui Jyväskylän lähistöllä ja kirjoitteli Suomi24:n Salaliittoteoria-palstalle.
”Uudeksi Jammuksi” kutsuttu mies oli tuomittu monta kertaa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Suomessa ja Virossa, ensimmäisen kerran vuonna 1999. Hänellä oli tapana kuljeskella kauppakeskuksissa pukeutuneena Napoleoniksi, Jeesukseksi tai kuninkaaksi.
Parantainen kirjoitti Salaliittoteoria-palstalle miehelle osoitetun viestin, jossa luki näin: ”Mä otan sen kruunun ja tungen sen sun persreikään.” Siihen tyyliin kirjoitellaan Suomi24:n kaltaisilla palstoilla usein, niillä kun on mahdollista käyttää nimimerkkiä. Parantainen kuitenkin laittoi viestinsä alle oman nimensä ja sähköpostiosoitteensa.
Yllättäen mies vastasi. Hän lähetti sähköpostin, jossa ihmetteli Parantaisen viestin aggressiivista sävyä. Parantainen vastasi ja kertoi valinneensa sanansa siksi, että ”säkin tietäisit, miltä tuntuu, kun persreiässä on jotain, mikä ei sinne kuulu”.
VIIME JOULUKUUSSA keskustelu Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista velloi rajuna. Kaiken kohinan keskellä hallitus julkisti turvapaikkapoliittisen toimenpideohjelmansa. Monen muun asian ohella siinä päätettiin perheenyhdistämisen ehdoista. Hallitus otti tiukan linjan. Se päätti asettaa korkeat tulorajat turvapaikan saaneiden ihmisten perheenyhdistämiselle. Esimerkiksi kahden lapsen ja puolison saamiseksi Suomeen pitäisi turvapaikan saaneen aikuisen ansaita nettona 2 600 euroa kuussa.
Tulorajat koskevat myös alaikäisinä maahan saapuneita turvapaikanhakijoita.
Perussuomalaiset ovat esitelleet perheenyhdistämisen tiukennusta puolueen poliittisena voittona. Puolue tiedotti nettisivuillaan toukokuussa: ”Perussuomalaisten maahanmuuttolinjaukset toteutumassa.”
TODELLISUUDESSA PERUSSUOMALAISTEN sisällä kuohui tuolloin. Puolueen maahanmuuttovastainen siipi, niin sanotut nuivat, olivat pettyneitä. He olivat toivoneet perheenyhdistämisen ehtoihin huomattavasti rajumpia kiristyksiä. Niitä perussuomalaiset, muun muassa eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho, olivat neuvotteluissa ajaneet, ja ryhmän sisällä oltiin siinä uskossa, että nämä kiristykset oli heille luvattu.
Perussuomalaiset olivat halunneet, että tulorajan lisäksi perheenyhdistämisen ehdoiksi olisi asetettu vaatimus hakijan suomen kielen taidosta ja 21 vuoden alaikärajasta. Lisäksi hakijan olisi pitänyt olla asunut Suomessa kaksi vuotta, ennen kuin hän voisi saada perheen luokseen.
Marras-joulukuussa, heti ensi vaiheen neuvottelujen jälkeen, perussuomalaiset luulivat, että puolueen tavoitteet olivat menneet läpi. Turvapaikkapoliittiseen toimenpideohjelmaan kirjattiin lause ”Tiukennamme perheenyhdistämisen kriteerejä EU:n perheenyhdistämisdirektiivin nojalla täysimääräisesti, edellytyksenä ainakin toimeentuloedellytys ja riippumattomuus sosiaalituista.”
Perussuomalaiset arvelivat, että ”täysimääräinen tiukennus” tarkoittaisi sitä, että Suomi ottaisi käyttöön kaikki neljä direktiivin tarjoamaa mahdollisuutta tiukentaa perheenyhdistämistä: tulorajan, kielitaidon, ikävaatimukset ja asumisaikavaatimukset.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Kun toimenpideohjelman tarkasta toteuttamisesta ryhdyttiin neuvottelemaan helmi-maaliskuussa, valkeni että keskusta ja kokoomus torppaisivat kaikki muut perheenyhdistämisen kiristämiskeinot paitsi tulorajan. Torppaamisen teki mahdolliseksi ohjelmaan mukaan ujutettu täsmennys ”edellytyksenä ainakin toimeentuloedellytys ja riippumattomuus sosiaalituista”. Se ratkaisi Suomen linjan.
”Eduskuntaryhmässä huomattiin vasta jälkikäteen, että siellä oli mukana tuo yksi sivulause”, kertoo perussuomalaisten sisäpiiriin kuuluva henkilö. ”Käytännössä se antoi kokoomukselle ja keskustalle mahdollisuuden tulkita tuota sopimusta myöhemmin niin, että oikeasti tehdään vain yksi neljästä tiukennuksesta. Ja niin myös tehtiin.”
(Osa Long Playn haastattelemista perussuomalaisista ei halunnut kertoa puolueen sisäpiirin asioista nimellään.)
Viilattiinko perussuomalaisia linssiin?
”No näinkin sen voi sanoa.”
Totuuden paljastuttua nuivat olivat pettyneitä ja kiihdyksissään. ”Eduskunnan kokoushuoneessa kiroiltiin. Neuvottelijoilta tivattiin, että ’etteks te mitään saa aikaan, näistähän oli jo sovittu. Henki oli ollut se, että nyt rajat kiinni, ja sitten kun tilanne alkoi paljastua, kyllähän he kirosivat kansainvälisiä sopimuksia”, sama perussuomalaisten sisäpiirilähde kertoo.
Toki myös keskustalla ja kokoomuksella oli haluja kiristää turvapaikkapolitiikkaa sen jälkeen, kun Suomeen oli tullut kesän ja syksyn aikana 30 000 turvapaikanhakijaa. Hallituspuolueista kuitenkin vain perussuomalaisille asia on erityisen tärkeä.
Ero etenkin keskustaan on selvä. Joillekin keskustan poliitikoille oli kova paikka hankaloittaa perheenyhdistämistä, sillä keskustalaisissa arvoissa perheellä on suuri merkitys.
”Sitä voi jokainen ajatella. Jos pääset tänne ja perhe on jossain leirillä, onhan se tilanne ihan sietämätön”, sanoo yksi keskustan sisäpiiriläinen, joka ei halua esiintyä nimellään. Hän kertoo, että asia nousi pinnalle yllättävällä tavalla viime kesäkuussa keskustan puoluekokouksessa. Pitkäaikainen puoluesihteeri Timo Laaninen nousi lavalle jättämään hyvästejä puolueelle. Laaninen ei pitänytkään puhetta. Sen sijaan seinälle heijastettiin musiikkivideo, folklaulaja Pia Viitasen versio Jaakko Löytyn kappaleesta ”Kahden maan kansalainen”. Videolla pakolaismies ikävöi taakse jäänyttä perhettään ja samalla hoitaa sairastunutta suomalaisnaista sairaalassa.
”Se oli vahva poliittinen viesti, jota ei voinut sanoa ääneen, siis viesti perheenyhdistämisten puolesta”, keskustalähde sanoo. ”Siellä itkivät Sipilä ja kaikki. Salissa ei ollut kuivaa silmää tuolla hetkellä.”
ROVANIEMEN KESÄ ONliian lyhyt jalkapalloilijalle.
Kun Veikkausliigan kausi huhtikuussa alkaa, napapiirillä on vielä paksulti lunta. Viimeisten pelien aikaan lokakuussa yleisö joutuu jälleen seisomaan hangessa, ja tumput vaimentavat taputukset.
Lokakuussa 2009 sambialainen Christopher Musonda seuraa ensimmäistä kertaa talven saapumista Lappiin. Rovaniemen Palloseura on kohtaamassa kauden viimeisessä kotipelissään Kuopion Palloseuran. Keskuskentän nurmikon peittänyt lumi on aurattu polvensyvyisiksi kinoksiksi kentän laidalle.
Päivää ennen ottelua 23-vuotiaan Musondan on kuitenkin hoidettava yksi asia. Salaperäinen ulkomaalainen mies on ottanut Facebookissa yhteyttä ja ehdottanut tapaamista. Musonda elättelee toivetta, josta ei joukkuetovereille mainitse: ehkä mies on pelaaja-agentti ja tarjoaa parempaa sopimusta jostain toisesta maasta, missä laskettelusesonki ei puske jalkapallokauden päälle.
Rovaniemen Scandic-hotellin huoneessa Musonda tapaa intialaisen näköisen miehen, joka esittäytyy Wilsoniksi. Mies on jo harmaantumaan päin, tyylikäs ja hoikka. Hän kyselee seuraavan päivän ottelusta ja Musonda vastaa kohteliaasti.
”Toivottavasti voitamme”, hän sanoo.
Mies kysyy, tekeekö Musonda maaleja.
”Kyllä teen, jos vain paikkoja tulee”, Musonda vastaa. Maaleja hänet on palkattu Lappiin tekemään. Musonda on ollut ensimmäisellä kaudellaan joukkueen toiseksi kovin maalintekijä nigerialaisen Echiabhi Okodughan jälkeen.
Hotellihuoneessa puhutaan myös Musondan tulevaisuudenhaaveista. Kiinnostaisiko pelaaminen Tunisiassa? Palkka olisi parempi kuin Rovaniemellä, Wilson sanoo, mutta kaikki on tietenkin vasta ihan alustavaa. Musonda nyökkäilee mielissään. Tunisia olisi askelen verran lähempänä haaveiden Espanjaa.
Sitten tapahtuu jotain erikoista. Wilson ojentaa Musondalle 5000 euroa.
”Se on joululahja”, hän selittää. ”Ei tarvitse tehdä mitään.”
RoPS voittaa lopulta KuPS:n 1–0. Se ei ole tarpeeksi, sillä samaan aikaan Jyväskylässä JJK venyy tasapeliin TamU:n kanssa. Maaliero jättää RoPS:n Veikkausliigan jumbosijalle, mikä tietää putoamista ykkösdivisioonaan.
Kaudella 2009 Rovaniemen Palloseurassa pelaa kahdeksan sambialaista. He kaikki ovat nuoria miehiä, alle 26-vuotiaita, paitsi joukkueen nestori, nelikymppinen Zeddy Saileti. Hän on pelannut Rovaniemellä jo 15 vuotta ja toimii myös joukkueen kakkosvalmentajana.
Rovaniemeläisten silmissä nuoret afrikkalaispelaajat menevät välillä sekaisin – puhumattakaan keskikentällä hääräävistä identtisistä georgialaiskaksosista, Pavle ja Valter Horguašvilistä.
Christopher Musondan sentään tunnistaa helposti. Hän on pitkä ja harteikas mies, joka on värjännyt lyhyet hiuksensa vitivalkoisiksi.
”Jäkälä”, suomalaiset joukkuetoverit vitsailevat tukasta, ja lempinimi tarttuu.
Musonda on kotoisin Kitwestä, kaivospohatta Cecil Rhodesin 1930-luvulla perustamasta kaupungista Sambian kuparivyöhykkeeltä. Sieltä on tullut Rovaniemelle jo monta jalkapalloilijaa.
Ensimmäinen oli juuri Zeddy Saileti, joka pestattiin RoPS:n hyökkääjäksi vuonna 1994. Joka vuosi kauden päätyttyä Saileti matkusti takaisin Sambiaan, mutta palasi heti tammikuussa. Räiskyvästä Sailetista tuli nopeasti Rovaniemen oma poika ja hänen vastuulleen annettiin uusien afrikkalaisten pelaajien rekrytointi.
RoPS on sijoittanut kaikki ulkomaalaispelaajansa asumaan Koskikadun nelikerroksiseen punatiiliseen kerrostaloon, jonka alakerrassa seura pyörittää Las Vegas -nimistä bingoa. Taloa kutsutaan Bingon taloksi. Naapurissa on Scandic-hotelli, McDonald’s ja kiinalainen ravintola. Kaupunki on pieni ja kylmä, mutta pelit sujuvat onneksi hyvin: heti ensimmäisessä ottelussaan Rovaniemellä Musonda on tehnyt kaksi maalia, joten fanit suhtautuvat tulokkaaseen suopeasti.
Musonda tutustuu Rovaniemeen turvallisessa sambialaisporukassa. Hän pyöräilee, käy kalassa ja yrittää elää säästäväisesti.
RoPS:n pelaajien palkkiot ovat joukkueen liikesalaisuus, mutta verotiedot paljastavat afrikkalaispelaajien tienanneen vähän. Joillekin on jäänyt käteen alle 500 euroa kuussa, ja suurituloisemmillekin hädin tuskin tonni.
Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, Suomessa jalkapalloilijoille ei ole säädetty minimipalkkaa.
Jos Musondalle jää palkastaan jotain yli, hän lähettää sen Western Union -rahansiirtopalvelun kautta äidilleen Kitween.
Bingon talossa nokkimajärjestys on selkeä. Talon alimpaan kastiin kuuluvat ne ulkomaalaisvahvistukset, jotka tulevat muualta kuin Sambiasta. Sambialaisten sisäänpäinlämpiävään porukkaan ei ole helppo päästä mukaan.
Sambialaisista pidempään Suomessa olleet pelaajat vähän pompottavat tulokkaita ja opastavat näitä joukkueen tavoille. Hierarkian huipulla on Zeddy Saileti, jota kunnioittavat kaikki.
Sailetissa on vähän Aurinkokuninkaan vikaa. Hän käyttää valtaa suosimalla joitain pelaajia, sorsimalla toisia.
”Voin käskeä nuorempia pelaajia hakemaan minulle ruokaa, ja he hakevat”, Saileti kehaisi Helsingin Sanomissa syyskuussa 2009.
Kaikkien sambialaispelaajien yhteydet seuran johtoon kulkevat Sailetin kautta.
KUN SINGAPORELAINEN AMMATTIRIKOLLINEN Wilson Raj Perumal ojensi RoPS-hyökkääjä Christopher Musondalle setelitukun lokakuussa 2009, joukkue oli jo korruptoitunut. Ainakin kolmannes pelaajista oli ollut mukana sopimassa pelien tuloksia vedonlyöntihuijareiden kanssa.
Myös Christopher Musonda oli tavannut pelinjärjestäjiä jo aiemmin.
Syyskuussa 2009 Musonda ja kaksi muuta sambialaispelaajaa olivat polkeneet kalaan kaupungin ulkopuolelle. Paikalle ajoi RoPS:n pikkubussi ja ulos astui kolme tuntematonta miestä. Venäläisen näköiset miehet ilmoittivat haluavansa tavata joukkueen uudet pelaajat. Miehet kertoivat, että kolmen päivän päästä pelattava kotiottelu Turun Palloseuraa vastaan pitäisi hävitä. Maaleja olisi tultava vähintään neljä.
Paluumatkalla pyörät heitettiin pikkubussin kyytiin. Iso kaljupäinen mies antoi sambialaisille 4000 euroa. Toinen mokoma maksettaisiin, jos tulos olisi toivottu, muussa tapauksessa rahat kerättäisiin pelaajilta pois.
Myöhemmin poliisikuulusteluissa Musonda kertoi keskustelusta, joka melkein sai hänet palauttamaan rahat.
”Mies sanoi, että jos tulos ei ole heidän haluamansa, he upottavat meidät bussissa jokeen”, Musonda muisteli. ”Hän ei nauranut, vaan oli tosissaan.”
Ensimmäisen puoliajan jälkeen tilanne oli 0–0. Onneksi maaleja alkoi syntyä heti toisen puoliajan alussa – ensimmäinen, toinen, kolmas! Lopulta TPS voitti luvuin 0–4, ja edelliset yöt huonosti nukkunut Musonda huoahti helpotuksesta.
Pelin jälkeen rovaniemeläisten rakastama kakkosvalmentaja Saileti jakoi pelaajille loput luvatuista rahoista. Musonda ja kaksi muuta uudempaa pelaajaa saivat vain tuhat euroa.
”He ovat nuoria poikia”, Saileti perusteli sovittua pienempää palkkiota yhdelle kokeneemmista pelaajista. ”He pärjäävät vähemmällä.”
RoPS:n sopupeleistä liikkui huhuja jo vuonna 2004. Kokeneet suomalaiset vedonlyöjät oppivat karttamaan joukkueen otteluita.
Pelien järjestelyyn Rovaniemellä osallistui verkosto, johon kuului venäläisiä ja kiinalaisia hämärämiehiä, entisiä pelaajia, Zeddy Saileti sekä silloin tällöin kaupungissa vieraillut viiksekäs singaporelainen taksikuski Simon Meganathan, joka tunnetaan kutsumanimellä Megadiamond.
Wilson Raj Perumalin saapuminen Rovaniemelle merkitsi uuden ajan alkamista. Sen jälkeen RoPS:n pelejä järjesti kansainvälinen vedonlyöntihuijauskartelli, jonka arvioidaan olevan maailman suurin.
Seuraavien puolentoista vuoden aikana RoPS sopi 17 ottelun tuloksista pelinjärjestäjien kanssa, pelaajat kertoivat myöhemmin poliisin kuulusteluissa.
JOS MINULTA KYSYTÄÄN, mikä länsimaissa omana elinaikanani eli 40 viime vuoden aikana tapahtunut muutos on jäänyt merkitykseensä nähden kaikkein vähimmälle huomiolle, minulla on tarjota yksiselitteinen vastaus. Se, miten suurta hämmästystä tuo vastaus todennäköisesti herättää, kertoo jo itsessään, miten vähälle huomiolle asia on jäänyt.
Tarkoittamani muutos on seuraava. Rikollisuudesta ja sen aiheuttamasta huolesta on muutamina viime vuosikymmeninä tullut länsimaissa päivänpoliittinen (ja puoluepoliittinen) lyömäase. Yhteiskunnallisiin ongelmiin suhtaudutaan rikoksina, kansalaisiin joko rikoksen uhreina tai rikollisina ja ongelmien ratkaisuihin rangaistuksina. Tämä kehityskulku on historiallisesti uusi, ja sillä on ollut todella suuren mittakaavan seurauksia.
Monissa länsimaissa ehdottomia vankeusrangaistuksia on käytetty viime vuosikymmeninä yhä enemmän ja ne ovat olleet keskimäärin yhä pidempiä. Tästä on seurannut epäsuorasti, että 1970-luvulta lähtien vankien määrä asukasta kohti on monissa maissa puolitoistakertaistunut tai kaksinkertaistunut. Yksittäisissä maissa kehitys on ollut tätäkin hurjempaa. Esimerkiksi Espanjassa ja Uudessa-Seelannissa vankien määrä on kolminkertaistunut ja Yhdysvalloissa yli viisinkertaistunut.
Useimmissa maissa eletään epäilemättä jonkinlaisessa kansallisessa kuplassa sen suhteen, miten paljon niissä ajatellaan olevan vankeja verrattuna muihin maihin. Käytännössä kenenkään suomalaisen mielikuvaan Espanjasta ei varmasti kuulu, että se on maa, jossa vankien määrä on melko nopeasti kolminkertaistunut. Väitän, että juuri tällaisista syistä tämä aihepiiri onkin niin kiinnostava. On erikoista, että näin suuria yhteiskunnallisia muutoksia voi tapahtua ilman, että ne herättävät juuri minkäänlaista huomiota.
Miksi siis vankien määrä on lähtenyt maailmalla kasvuun juuri viime vuosikymmeninä? Muutos johtuu monista eri syistä, jotka esiintyvät eri maissa erilaisina yhdistelminä ja joiden voimakkuus myös vaihtelee.
VUODEN 2016 JOULU oli juuri vietetty, kun Erkki Alaja vetäytyi kirjoittamaan muistelmiaan kotiinsa Töölöön. Alaja oli tekemässä kirjaa, joka kertoi hänen elämästään ja suomalaisen urheilun kehityksestä. Hän tunsi urheilumaailman hyvin, sillä hän on entinen jalkapalloilija ja käsipalloilija, josta sittemmin tuli yksi suomalaisen urheilumarkkinoinnin uranuurtajista.
Illalla hänen äitinsä soitti: Alajan 64-vuotiaalla kaksosveljellä Pertti Alajalla oli diagnosoitu mahalaukun syöpä. Joulun alla veli oli mennyt lääkäriin. Syksyn aikana hänelle ei ollut maistunut ruoka ja hän oli laihtunut.
Pertti Alaja oli tunnettu jalkapallovaikuttaja. Entinen maajoukkuemaalivahti oli uransa jälkeen työskennellyt tärkeissä luottamustehtävissä Suomessa ja ulkomailla. Viime vuodet hän oli toiminut Suomen Palloliiton puheenjohtajana.
Ennen äidin puhelinsoittoa Erkki Alaja ei ollut koskaan ajatellut, mitä elämä ilman identtistä kaksosveljeä tarkoittaisi.
EVOLUUTION NÄKÖKULMASTA identtisissä kaksosissa ei tunnu olevan järkeä. Ajatus kahdesta geneettisesti samanlaisesta ihmisestä sotii lajin sisäistä monimuotoisuutta vastaan. Identtisiä kaksosia pidetäänkin eräänlaisena luonnonoikkuna, metkana sattumana, joka osuu noin joka 250–300. syntymän kohdalle. Jostain syystä, jota ei tunneta, hedelmöittynyt munasolu vain jakaantuu kahdeksi alkioksi.
Kaksosia esiintyy jo antiikin myyteissä ja muissa vanhoissa tarinoissa. Suhtautuminen kaksosiin on vaihdellut eri kulttuureissa: jossain kaksosten on ajateltu tuovan hyvää onnea, mutta toisaalla kaksosten syntymä on ollut huono merkki ja lapset on saatettu antaa pois tai jopa surmata.
Tiedemaailma kiinnostui kaksosista vuonna 1875. Silloin englantilaisessa Fraser’s Magazine -lehdessä ilmestyi sir Francis Galtonin kirjoittama artikkeli ”The History of Twins”. Galton oli Afrikkaa ja Lähi-itää kiertänyt tutkimusmatkailija ja tieteilijä, joka oli innostunut perinnöllisyydestä luettuaan serkkunsa Charles Darwinin kirjan Lajien synty.
Galtonia eivät kiinnostaneet niinkään kaksoset itsessään vaan
se, mitä kaksoset voisivat paljastaa ihmisten välisistä eroista. Kun kerran kaksi ihmistä oli vauvasta asti tismalleen samannäköisiä, heitä tutkimalla voitaisiin kenties selvittää, mitä ominaisuuksia ihminen saa syntyessään ja mihin taas kasvatus ja elinolosuhteet vaikuttavat. Samalla Galton tuli kuin vahingossa luoneeksi kysymyksen, josta myöhemmin tuli yksi tieteenhistorian suurimmista kiistoista: määrittävätkö ihmistä enemmän ne ominaisuudet, jotka hän
saa ennen syntymäänsä, vai ne, jotka hän hankkii myöhemmin elämässä?
Tuohon aikaan ei vielä tiedetty geenien olemassaolosta. Silti Galton oletti aivan oikein, että identtisten kaksosten perimän täytyi olla keskenään samanlainen ja että tietyt ominaisuudet, esimerkiksi suun muoto ja silmien väri, siis periytyvät. Hän päätteli myös, että ainakin osittain synnynnäisiä täytyi olla sellaisten ominaisuuksien, jotka identtisillä kaksosilla olivat useammin samanlaisia kuin epäidenttisillä kaksosilla. Hän huomasi senkin, että identtiset kaksoset sairastivat useammin samat taudit kuin ei-identtiset kaksoset.
Siitä asti kun Galton alkoi selvittää perinnöllisyyden saloja, kaksostutkimukseen on kohdistunut monenlaisia aatteellisia ja poliittisia toiveita. Galton itse halusi osoittaa kaksosten avulla, että perinnöllisyydellä on ympäristöä suurempi merkitys ihmisen luonteelle ja kyvyille ja että älykkyys on vahvasti periytyvä ominaisuus. Hän halusi kehittää väestön perimää niin, että kaikkia terveitä, viisaita ja lahjakkaita ihmisiä kannustettaisiin lisääntymään. Vuonna 1883 häneltä ilmestyi kirja, jossa hän esitteli termin eugeniikka eli rodunjalostusoppi.
Traagisimmillaan sen seuraukset nähtiin natsi-Saksassa, jossa Auschwitzin kuolemanenkelinä tunnettu lääkäri Joseph Mengele teki julmia ihmiskokeita identtisillä kaksosilla.
Se varjosti kaksostutkimusta pitkään. Vielä 1970-luvulla Yhdysvalloissa ahdisteltiin tutkijoita, jotka tutkivat älykkyyden periytyvyyttä. Heidän tekstejään revittiin kampuksilla, ja heitä syytettiin rasisteiksi.
Elettiin aikaa, jolloin geenien vaikutusta ei vielä hyvin tunnettu. Ajan ihmiskuvaan sopi ajatus siitä, että jokainen ihminen on syntyessään tyhjä taulu – tasa-arvoisessa yhteiskunnassa voi kuka vain kukoistaa.
LAPSENA 1950-LUVUN Helsingissä Erkki Alajan elämä oli tismalleen samanlaista kuin hänen veljensä Pertin. Heidän vanhempansa halusivat kohdella heitä mahdollisimman tasapuolisesti: pojat puettiin samanlaisiin vaatteisiin, heille puhuttiin vuoron perään samat asiat samoilla sanoilla, ja kaikki muukin oli jaettua: huone, ystävät, koulu. Yhdessä veljekset harrastivat myös urheilua.
He pelasivat ahkerasti pallopelejä kerrostalon sisäpihalla Etelä- Helsingin Ullanlinnassa. Juoksukisoissa Erkki antoi Pertin voittaa, koska tälle oli tärkeämpää tulla maaliin ensimmäisenä. Pertti oli kaksosveljeään kahdeksan minuuttia vanhempi ja pyrki määräilemään tätä.
Molemmista tuli lopulta huipputason pelaajia sekä jalkapallossa että käsipallossa.
Erkki keskittyi enemmän käsipalloon, Pertti taas jalkapalloon, ja siinä Pertistä tulikin tähti. Hän pelasi maalivahtina ensin SM-sarjassa ja sittemmin ammattilaisena Tanskassa, Kanadassa ja Ruotsissa.
Erkki Alaja oli veljestään hyvin ylpeä.
”Vaikka me olemme elämässämme kilpailleet, olemme
osanneet kannustaa toisiamme ja elää toisten pärjäämisissä ja epäonnistumisissa. Kaksosen elämä on siinä mielessä rikasta, että sitä elää omaa elämäänsä mutta siinä sivussa tiivisti myös toisen elämää”, Erkki Alaja sanoo kahvilassa kotikulmillaan Helsingin Töölössä.
Kun Pertti pärjäsi, Erkkiäkin tultiin kiittelemään kadulla hyvin menneestä ottelusta: he olivat vanhempanakin niin samannäköisiä.
”En aina viitsinyt pilata onnittelevan ihmisen iloa”, Erkki Alaja kertoo.
Nuorina Alajan veljekset käyttivät joskus yhdennäköisyyttään hyväkseen. Eräässä tärkeässä käsipallo-ottelussa Erkki, joukkueen tähtipelaaja, sai kahden minuutin jäähyn. Silloin Pertti hiippaili jäähypenkille ja meni istumaan Erkin tilalle, jotta tämä pääsisi takaisin kentälle. Vilppi huomattiin, ja Alajat ajettiin ulos kentältä. Myöhemmin Pertti sai kuukauden pelikiellon mutta joukkueelleen tärkeämpi Erkki ei, mikä johtui Erkki Alajan mukaan ilmeisesti siitä, että veljesten isä pastori Martti Alaja istui Käsipalloliiton hallituksessa.
Kaikesta yhdessä koetusta huolimatta Erkki Alaja halusi aikuisiällä elää myös omaa elämäänsä.
”Meille muodostui omat reviirit. Kerran kuulin, että Pertti etsii asuntoa Töölöstä. Sanoin vaimolle, että hitto, että toivottavasti ei tule tänne.”
Aikuisina Alajat eivät olleet sellaisia kaksosia, jotka soittelevat toisilleen päivittäin. Mutta tavatessa tuntui aina siltä kuin he olisivat nähneet toisensa edellisenä päivänä.
”Se identtisyys on minusta vähän niin kuin veriside, jota ei voi selittää.”
HELMIKUUSSA 1979 Minnesotan yliopiston psykologian professori Thomas J. Bouchard luki Minneapolis Star Tribune -lehdestä jutun identtisistä kaksosista nimeltä James ”Jim” Lewis ja James ”Jim” Springer.
Heidät oli adoptoitu eri perheisiin vain muutaman viikon vanhoina, ja he olivat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran 39-vuotiaina. Nopeasti kävi ilmi, että he jakoivat paljon muutakin yhteistä kuin geenit.
Jimit ajoivat samanlaista autoa, polttivat samanmerkkisiä savukkeita ja pitivät molemmat puutöistä. He purivat kynsiään, narskuttivat öisin hampaitaan ja kärsivät migreeneistä. Kumpikin oli työskennellyt osa-aikaisesti poliisivoimissa ja lomaillut säännöllisesti samoilla nurkilla Floridassa.
Oli myös paljon oudompia yhtäläisyyksiä: Molemmat miehet olivat olleet ensin naimisissa Linda-nimisen naisen kanssa, sen jälkeen eronneet ja menneet naimisiin Betty-nimisen naisen kanssa. Toisen Jimin pojan nimi oli James Alan ja toisen James Allan.
Oli selvää, että identtiset kaksoset olivat tehneet elämässään hyvin paljon samankaltaisia valintoja, vaikka he eivät tunteneet toisiaan.
Bouchard kutsui veljekset tutkimuksiin ja ällistyi. Kuinka oli mahdollista, että geenit pystyisivät vaikuttamaan siihen, minkä nimisen puolison ihminen valitsee? Onko geenien voima niin suuri?
Yksi lempipaikoistani Helsingissä on Siltasaaren ranta. Pidän rannan leveästä puulaiturista, sen edessä keikkuvista veneistä, jopa Pitkänsillan kupeeseen parkkeeratun ravintolalaiva Flying Dutchin terassitrubaduurista.
Huhtikuun toisella viikolla vuonna 1918 sillalla ammuttiin minulle tuntematon nainen.
”Maitokannu oli vielä hänen kädessään ja hänet oli asetettu selälleen, sillä hän oli vauvaa odottava äiti”, kertoo ruumiin nähnyt aikalainen Anni Jortikka Kansanrunousarkiston 1918-kokoelmassa.
On vaikea käsittää, että sellaista tapahtui kotikaupungissani vain kolme sukupolvea sitten.
Suomen sisällissota tammikuusta huhtikuuhun 1918 oli yksi Euroopan historian verisimmistä. Sodassa kuoli neljän kuukauden aikana 36 640 ihmistä. Vertailun vuoksi: talvisodassa kuoli 10 000 suomalaista vähemmän.
Sodan syttyessä isäni isän isä Vilhelm ”Ville” Blåfield oli Helsingissä. Hän oli aatelissuvun poika, juristi ja senaatin oikeusosaston jäsen, ja ilmiselvästi valkoinen.
Äitini äidin isä Vihtori Pölhö, köyhän torpparin poika, oli puolestaan Etelä-Savossa Mäntyharjulla. Vihtori oli punainen.
Vain muutama vuosikymmen sisällissodan jälkeen heidän sukunsa olivat yhdistyneet. Mitä täytyi tapahtua, että se oli mahdollista?
PUOLI VUOSISATAA ennen sisällissodan syttymistä elämä hämäläisissä aateliskartanoissa oli iloista, ”joskaan ei mitenkään tuhlailevaista”, huomautetaan Blåfield-suvun historiikissa. Kirja on ollut hyllyssäni vuosia, mutta vasta itsenäisyyden juhlavuonna ryhdyin sitä kunnolla lukemaan. Salakavalasti #suomi100-hälinä herätti kiinnostuksen oman suvun vaiheisiin. Missä olimme kun?
”Perheet olivat suuria ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän sukua keskenään”, Blåfieldien historiikissa kerrotaan.
Lotilan kartanon Emil Blåfield meni naimisiin serkkunsa, Jutikkalan kartanon tyttären Annan kanssa. Emilistä tuli laamanni Pälkäneelle, jonne perhe muutti Myttäälän virkakartanoon. Nuorin lapsi Valfrid August Vilhelm syntyi vuonna 1866. Häntä kutsuttiin Villeksi.
Kuten laamannin pojalle ja kartanon kasvatille sopi, Ville Blåfield lähti Pälkäneeltä lyseoon Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen opiskelemaan lakia Helsinkiin.
Nuori juristi eteni jouhevasti urallaan. Hän pääsi senaattiin töihin jo muutama vuosi valmistumisensa jälkeen ja eteni talossa oikeusosaston kanslistiksi ja myöhemmin protokollasihteeriksi. Senaatti oli tuolloin kaksiosainen. Sen talousosasto vastasi nykyistä valtioneuvostoa, oikeusosasto korkeinta oikeutta.
Vuosisadan vaihteen sortovuosina Suomessa voimistui entisestään fennomania – tai suomenmielisyys tai suomenkiihkoisuus, kuten termiä on suomennettu. Blåfieldienkin sukua kuohutti vuoden 1901 asevelvollisuuslaki, jolla suomalaiset velvoitettiin Venäjän armeijan kutsuntoihin.
”Kuinka kaikkien rauha onkaan häiriytynyt”, sukulaiset kirjoittivat toisilleen kirjeissä sortovuosina.
”Sehän oli aivan hirvittävän häiritsevää tämä mellakka.”
Kun Ville aloitti uraansa nuorena lakimiehenä, alkoivat suomalaisuusliike ja suomalainen puolue jakautua konservatiivisiin vanhasuomalaisiin ja liberaaleihin nuorsuomalaisiin. Nuorsuomalaiset, johon joukkoon Villekin tempautui, vastustivat myöntyväisyyspolitiikkaa Venäjän keisarin edessä. He puolustivat suomen kielen asemaa ja Suomen omaa perustuslakia.
Tämän päivän Suomesta katsoen nuorsuomalaiset olivat aatteellisesti sekarotuisia. Vaikka porvareita, he ajoivat muun muassa progressiivista verotusta, pakollista kansakoulua, yleistä äänioikeutta ja kaikille avointa yliopistoa.
Kun Villen nuorsuomalaiset kaverit perustivat Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden, hän osallistui talkoisiin ostamalla kuusi uuden suomenkielisen sanomalehden osaketta. Myöhemmin hän kirjoitti lehteen oikeusaiheisia artikkeleita.
Jälkeenpäin on vaikea sanoa, tekivätkö piirit, joissa Ville pyöri, hänestä poliittisesti aktiivisen, vai veikö poliittinen aktiivisuus hänet Helsingin porvarillisiin piireihin.
Joka tapauksessa tuohon aikaan poliittisesti aktiivinen helsinkiläinen pääsi todella muokkaamaan yhteiskuntaa. Monet nyky-Suomen rakenteista olivat jo piirrospöydällä. Ville istui 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä komiteoissa valmistelemassa Suomen uuden yksikamarisen eduskunnan perusteita ja yleistä oppivelvollisuutta.
Hän oli kanta-asiakas hotelli Kämpin ravintolassa ja Kappelissa, joissa 1900-luvun vaihteen kulttuurieliitti vietti iltojaan. Eräästä Kappelin illanvietosta on säilynyt pitkä kuitti seurueen grogeja. Kuitin toiselle puolelle hän oli pienellä, huolellisella käsialalla kirjoittanut pisimmän mahdollisen virkkeen, jonka seurue oli pilkkusääntöjä venyttäen keksinyt.
Ville tunnettiin huumoristaan. Tuomarina hän saattoi kirjata oikeuden pöytäkirjaan: ”Sisään astui talollinen n. n. ilmeisen isyyden uhkaamana.”
Vasta 46 vuoden iässä Ville löysi puolison, 16 vuotta nuoremman Irene Aleksandra Nyqvistin. Pari sai kahdeksan vuoden sisällä viisi lasta. Perhe kiersi Villen töiden perässä Hauholla ja Mikkelissä, joissa hän toimi hyväpalkkaisissa viroissa läänintuomarina.
Vuonna 1917 Ville palasi kuohuvaan Helsinkiin. ”Ukkotuomariksi” maakuntaviroissaan noussut viisikymppinen Ville Blåfield valittiin nyt senaatin oikeusosaston jäseneksi. Ehkä intohimoinen fennomaani näki mahdollisuuden päästä vaikuttamaan maansa kohtaloon sen historian tärkeällä hetkellä, ehkä poliittinen virkanimitys hiveli. Tai sitten hän vain halusi takaisin Helsinkiin.
Perhe asettui asumaan Eiraan Kapteeninpuistikon kulmalle osoitteeseen Pietarinkatu 18, risteykseen, jossa nyt toimii ravintola Sushi’n’Roll.
TAAVETTI PÖLHÖN ja hänen vaimonsa Idan torppa ja aitat Mikkelin maalaiskunnassa olivat harmaata hirttä.
”Mitään ei ollut maalattu minkään väriseksi”, muistelee eräs paikalla myöhemmin käynyt sukulainen.
Äitini äidin isän köyhästä torpparisuvusta ei löydy kirjallista historiatietoa samalla tavoin kuin Blåfieldeista, joista voi lukea sukuhistoriikin lisäksi vaikka aateliskalentereista. Tutustuin Pölhöihin ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna, kun äitini kokosi tarinoita omien isovanhempiensa vaiheista. Tekstikokoelmasta jäi mieleen tämä virke: Pappa oli kansalaissodassa punaisten puolella ja Elsa oli vienyt papalle salaa ruokaa punaisten piilopaikkaan.
Isoisoisoäitini Ida synnytti harmaaseen torppaan 10. kesäkuuta vuonna 1897 pojan, joka ristittiin Vihtoriksi.
Vihtorin nuoruudessa Suomi oli maatalousyhteiskunta (vielä vuonna 1910 suomalaisista 75 prosenttia asui kaupunkimaisen asutuksen ulkopuolella). Kolmasosa kaikista tiloista oli torppareiden vuokraviljelmiä.
Väinö Linna kutsuu torppareita Täällä Pohjantähden alla -kirjoissa maaorjiksi. Torpparit eivät omistaneet viljelysmaitaan vaan maksoivat niistä tekemällä ”taksvärskkityötä” maanomistajille. Työllä maksettuun vuokrasopimukseen ei kuitenkaan voinut luottaa. Torpparit joutuivat alati pelkäämään häätöä omalta kotitilalta.
Usein torpparit eivät voineet lähettää lapsiaan kansakouluun, koska lastenkin piti tehdä työtä vuokratilalla. Vaikeimpina vuosina torpissa nähtiin nälkää. Jopa kymmenlapsiset torppariperheet asuivat kaksihuoneisissa pirteissä.
Vihtorin perheessä lapsia oli viisi. Vihtori oli 17-vuotias, kun ensimmäinen maailmansota syttyi Euroopassa 1914. Sodan myötä Suomeenkin iski elintarvikepula ja ruoka-aineita alettiin säännöstellä.
Torppareiden elämän kurjuus oli 1900-luvun alun suuria poliittisia puheenaiheita Suomessa. Sosiaalidemokraatit vaativat, että torppareille tulisi antaa oikeus lunastaa vuokratilansa. Aluksi porvaripuolueet vastustivat, mutta vuosien debatin jälkeen kävi kuten tällaisissa oikeudenmukaisuuskysymyksissä politiikassa usein lopulta käy: koittaa hetki, jolloin epäoikeudenmukaiset rakenteet väistämättä yleisen mielipiteen paineessa romahtavat.
Marraskuussa 1917, suurlakon luomassa paineessa, P. E. Svinhufvudin porvarisenaatti alkoi lopulta valmistella torppareiden vapauttamista. Senaatin oikeusosaston jäsenenä istui Helsinkiin palannut Ville Blåfield.
Voidaan sanoa, että senaatti toimi hetken liian myöhään. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus maalaisköyhälistön keskuudessa oli saanut kasvaa liian pitkään. Historioitsijat kiistelevät siitä, onko oikein esittää torppareiden ahdinko syynä kevään 1918 sodalle, mutta ainakin se loi maaperän kansan jakautumiselle ja punaisten radikalisoitumiselle.
Vihtori ja hänen veljensä Viljami liittyivät paikalliseen työväenkaartiin.
Niin teki moni muukin. Työväenjärjestöjen ja -kaartien värväystoiminta kiihtyi työläis- ja maalaisköyhälistön parissa. Työväenyhdistyksiin perustettiin torpparien ja maatyöläisten ammattiosastoja.
Aatteellisen herätyksen lisäksi värväytymisessä saattoi painaa rahakin: punakaartilaisille luvattiin aluksi 450 markkaa kuukaudessa tai 15 markkaa päivässä.
Mikkelinkin työväenkaarti alkoi järjestäytyä kesä-heinäkuussa 1917. Sen vastavoimaksi kaupunkiin muodostettiin valkoisten suojeluskunta, mutta työväenkaarti oli aluksi vahvuudeltaan nelinkertainen.
Tammikuussa 1918 Suomen punakaarteihin kuului noin 30 000 miestä. Kaikkiaan ”punaiseen armeijaan” liittyi sodan aikana laskutavasta riippuen 75 000–100 000 taistelijaa.
JOULUKUUSSA 2017 Helsingin Hakaniemen raitiovaunupysäkin Suomi100-mainostaulussa luki: ”Sata vuotta sitten tehtiin hyvä päätös.” Passiivimuoto julisteissa oli varmaankin fiksu veto. On vaikea sanoa, päätimmekö me jotain, jos niin mitä, ja keitä me silloin olisimme.
Koko vuosi 1917 oli oikeasti karmea kaaos.
(Tämä oli katkelma Ville Blåfieldin jutusta "Kaksi miestä maan alla".)
Somalimaan kuuden suurimman kaupungin pormestarit ovat saapuneet Turkuun tutustumaan suomalaiseen demokratiaan. He seuraavat kaupungintalon valtuustosalin yleisölehtereiltä, kun valtuutetut valuvat myöhässä paikalle. On lokakuun viimeinen maanantai vuonna 2014, aurinko on laskenut kello 16.47, ilman lämpötila on viisi celsiusastetta yli historiallisen keskiarvon, vettä on satanut vuorokaudessa millimetrin verran ja kaupunginvaltuusto saa eteensä kymmenkohtaisen esityslistan.
[EDIT: TÄMÄ ON KELPO ALKU, MUTTA MIKSI NE PORMESTARIT TULIVAT TURKUUN? JUTUN ISO KYSYMYS: MIKSI DEMOKRATIAAN TUTUSTUTAAN JUURI TURUSSA?]
Kaikki tietävät, että tänään on poikkeuksellinen ilta. Jännityksestä väreilevä ilma on niin paksua, että sitä voisi leikata hyvin tylsällä veitsellä tai kenties jopa teroitetulla lusikalla. Tänään valtuusto päättää siitä, poistetaanko asemakaavasta turkulainen ikuisuushanke eli toriparkki.
Se on kauppatorin alle sijoitettava parkkiluola, jota on suunniteltu parikymmentä vuotta. Aihe jakaa valtuuston kahtia.
Kokoomuslaiset ja demarit uskovat toriparkin helpottavan pysäköintiä niin paljon, että keskusta pysyy elävänä.
Vasemmistoliitto, vihreät ja vuodesta 1992 saakka valtuustossa istunut Olavi Mäenpää (ensin sitoutumaton, sitten toisella nimellä sitoutumaton, sen jälkeen kolmannella eri nimellä sitoutumaton, sitten taas uudella nimellä sitoutumaton ja sittemmin Vapauspuolue, jonka nimi tosin vaihtui myöhemmin Sinivalkoiseksi Rintamaksi) puolestaan sanovat, että keskustassa on jo riittävästi pysäköintitilaa eikä uudella parkkiluolalla saataisi kuin tapettua torikauppa.
Toriparkki käsitellään esityslistan kohdassa seitsemän. Seitsemän on todennäköisin lukema heitettäessä kahta kuusitahkoista noppaa. [EDIT: LÄHDE?] Vielä todennäköisemmin se täsmää kääpiöiden tai veljesten lukumäärään. Turun kunnallispolitiikassa todennäköisyyksiä mitataan kuitenkin joko valtuutettujen mukaan kuudeskymmenesseitsemäsosilla tai kolikolla, riippuen siitä katsotaanko asiaa kunnallislain vai käytännön perusteella.
Sähköinen kokousjärjestelmä käy kuumana, kun valtuutetut pyytävät puheenvuoroja. Lista kasvaa nopeasti parinkymmenen nimen mittaiseksi.
Ensimmäisenä puheenvuoron saa Olavi Mäenpää (svr.). Mustaan samettitakkiin ja pystyraidalliseen kauluspaitaan pukeutunut valtuutettu, jonka parta- ja hiustyyliä voisi luonnehtia ranskaksi adjektiivilla décontracté, apaisé tai peräti détendu, käyttää 14 minuuttia ja 24 sekuntia todistellakseen, että toriparkki kelpaisi lähinnä vara-Ruisrockin järjestämispaikaksi.
Sen jälkeen kokoomuksen valtuustoryhmän komea puheenjohtaja Lauri Kattelus, tukka tyylikkäästi hiusvahan aaltomuotoon pakottamana, kepeän retrohenkiset sangat nenällään ja sinisen paidan ylimmät napit avoimena sekä huoleton iltapäiväsänki leuassaan, pitää huomattavasti tiiviimmän puheenvuoron. Se kestää 20 sekuntia.
”Kiitos puheenjohtaja, arvon valtuusto. Meillä on nyt tuonut ryhmä valtuutettuja kauppatorin asemakaavan uudelleenvalmisteluesityksen, ja tämä on nyt ensimmäistä kertaa valtuustossa, joten pyydän sen pöydälle”, Kattelus sanoo.
Sitten hän sulkee suunsa ja istuu alas kuin savannilla käyskentelevä gepardi, joka on juuri tajunnut gasellin olleen tällä kertaa nopeampi mutta on silti geneettisessä muistissaan varma siitä, että eräänä päivänä onni taas kääntyy ja saaliseläimen lämmin veri tursuaa sen kurkkuun. [GASELLIN HUIPPUNOPEUS ON 90 KM/T JA GEPARDIN 110 KM/T, JOTEN SANATARKASTI OTTAEN GASELLI EI VOI OLLA NOPEAMPI. EHKÄ SUOSISIN TÄSSÄ SANAA ”VIKKELÄ”. TOKI ELÄIMISSÄ VOI OLLA YKSILÖKOHTAISIA EROJA. MIETITÄÄN TÄTÄ VIELÄ.]
Vihreiden Elina Rantanen puolestaan on hämmästyneempi turkulainen kuin tankinräjäytyksessään onnistunut alikersantti Hietanen. Rantasen mukaan kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien edustajat olivat vielä samana aamuna kovin sanoin vaatineet, että asiasta päätetään tänään.
Rantasen puheenvuoron jälkeen keskustelu toriparkista on kuitenkin käytännössä ohi, sillä nyt vuorossa on demareiden Jarmo Rösenlöf. Hänen puheensa kestää yhtä pitkään kuin ammattilaiselta vie suolistaa jänis ilman työkaluja kenttäolosuhteissa – viisi sekuntia.
”Herra puheenjohtaja, kannatan valtuutettu Katteluksen pöydällepanoa.”
Turun kaupunginvaltuustossa pöydällepanoon riittää 17 ääntä. Katteluksen esitys pöydällepanosta saa 29 ääntä. Vaikka 37 valtuutettua haluaisi jatkaa keskustelua, niin kauppatori ja sen alle suunniteltu toriparkki jäävät jälleen kerran odottamaan tulevaa. Yksi valtuutettu äänestää tyhjää, mikä ei Turun valtuustossa välttämättä ole se vähiten rakentava vaihtoehto. 17, 29 ja 37 ovat kaikki alkulukuja eli luonnollisia kokonaislukuja, jotka ovat jaollisia vain numerolla 1 ja itsellään, mikä olisi erikoinen yhteensattumus missä tahansa muualla kuin täällä.
JAMES FALLON oli lähettänyt sähköpostissa satelliittikuvan Oslon yliopistosta. Rakennusten yllä kulki kolme punaista nuolta: kansallispäivän paraatin kulkusuunta, pääsisäänkäynti ja tapaamispaikkamme sijainti. Ohje näytti sellaiselta kaaviolta, joita lehdissä julkaistaan, kun esitetään sala-ampujan sijainti verilöylyyn päättyneessä paraatissa: ”tästä suunnasta luoti tuli”.
Ja onko tosiaan normaalia sanoa ”our viewing position from one of these university rooms”? Jotain patologista viestissä selvästi oli.
Tosin ehkä tulkintaan vaikutti se, että olimme tekemässä juttua psykopatiasta.
Neurobiologian emeritusprofessori James Fallonille aihe on läheinen. Hän on analysoinut hirveitä murhia tehneiden aivoja ja havainnut, että ne ovat tietyiltä osin erilaiset kuin tavallisen ihmisen.
Vuonna 2005 Fallon tarkasteli oman sukunsa aivokuvia, ja yksi niistä kiinnitti tutkijan huomion. Aivot näyttivät poikkeavilta – täsmälleen samalta kuin ne psykopaattimurhaajien aivot, joita Fallon oli aiemmin tutkinut. Niin siinä tietysti kävi, että ne olivat James Fallonin omat aivot. Neurobiologi löysi omasta päästään rakenteet, jotka hänen oman teoriansa mukaan tekevät ihmisestä hirviön.
65-vuotiaalla Fallonilla on menestyksekäs ja tavallaan hyvin tavallinen akateeminen ura. Hän on opettanut neuroanatomiaa tuhansille lääketieteen opiskelijoille Kalifornian yliopiston Irvinen kampuksella. Fallonin tutkimuslaboratoriosta on ponnistanut menestykseen kolme bioteknologiayritystä, ja hänen tutkimuksensa muun muassa Parkinsonin taudista ja kantasoluista tunnetaan tiedemaailmassa.
Hänellä on vaimo, kolme lasta ja koti Kalifornian Irvinessä. Hän voisi vetäytyä eläkkeelle. Sen sijaan hän matkustaa psykopaattina ympäri maailmaa ja alkaa olla siitä kuuluisa.
Haastattelupyyntöömme Fallon oli vastannut ehdottamalla, että Skype-puhelun sijaan tapaaminen järjestettäisiin Norjassa, ”toimittajien lähikulmilla”. Hän kun oli osallistumassa siellä järjestettävään ihmisoikeuskonferenssiin, Oslo Freedom Forumiin. Voisimme katsella Norjan kansallispäivän paraatia ja mennä yliopiston kokkareille. Päivän aikana Fallon kertoisi pahuuden neurobiologisesta taustasta.
OSLO, TOUKOKUU 2013. Kaupungin halki mateli tuntikausia kestävä paraati. Tuhansia miehiä, naisia ja lapsia marssi liput kädessään kohti kuninkaanlinnaa. Kaikilla, aivan kaikilla upporikkaista sekakäyttäjiin oli Norjan kansallispuvut. Vain romanikerjäläisillä ei ollut Norjan kansallispukua.
Norjan kansallispäivän juhla on yhteisöllisenä voimannäytteenä jotain aivan poikkeuksellista.
Paikalliset korostavat mielellään, että tämä kansallismielisyys on erityislaatuista: tervehenkistä ja yhdistävää, ei ollenkaan sellaista, joka saa ihmiset tarttumaan aseisiin.
Norjan 199. kansallispäivän aamuna James Fallon ei ollut pukeutunut kansallispukuun vaan vaaleanpunaiseen silkkipaitaan – mutta hän onkin amerikkalainen. Fallon seisoi yliopiston pääsisäänkäynnin portaissa: satakiloinen mies, pienet silmälasit päälaella kiharan tumman tukan seassa.
Hän ontui toista jalkaansa.
”Hauska tavata”, hän sanoi hymyillen, käsi ojennettuna. ”Jim!”
Seurassaan hänellä oli tunnettu norjalainen Alzheimer-tutkija Reidun Torp. Torpilla oli yllään kansallispuku, johon oli kirjailtu uskomattoman yksityiskohtaisia lintuja ja kukkia.
Fallon vaikutti innostuneelta ja lämpimältä. Hän johdatti meidät sisään yliopiston oikeustieteelliseen kirjastoon, missä yliopistoväki jo odotti cocktail-palojen saapumista.
Uteliaita katseita. Kättelyä, hymyjä, naurahduksia.
Fallon nappasi salista päivän ensimmäisen kuohuviinilasin, siirsi tuolin ikkunan eteen parhaalle paraatinkatselupaikalle ja istui alas.
”Aion ensin selittää, miksi psykopatiaa ei ole olemassa”, hän sanoi kumartuen kohti nauhuria.
”Sen jälkeen voimme puhua rauhassa siitä, mitä psykopatia on. Mutta muistakaa, että esitin aluksi tämän varauksen.”
Muistetaan kyllä!
”Kun joku nimittää toista ihmistä psykopaatiksi, hän luultavasti satuilee”, Fallon muistutti. ”Ja psykiatrian ongelma on se, että se antaa yksioikoisia diagnooseja. Potilaalla muka joko on persoonallisuushäiriö tai ei ole. Todellisuudessa meissä kaikissa on vähän kaikkea.”
Eikö aivotutkimus sitten ole ratkaisemassa näitä ongelmia?
”Pelkään, että se tekee kaikesta vain vaikeampaa. Laki, sosiaalipolitiikka, lääketeollisuus ja tavalliset ihmiset tarvitsevat mustavalkoisia selityksiä. Kyllä vai ei? Syyllinen vai syytön? Tavallinen ihminen haluaa kuulla lääkäriltään, onko hänellä syöpä vai eikö. Meissä kaikissa on vähän syöpää!”
Hän täsmensi: meissä kaikissa on psykopaattia. Ajatus tuntui jostain syystä mukavalta.
Usein kysytään, mitkä ”3 asiaa taikasauvalla muuttaisin”. Hoopo kysymys, talpol:n pitää perustua uskottavuuteen ja ihmisten hyväksyntään.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen kirjoitti näin Twitterissä 24. lokakuuta 2014. Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, sillä hänen julkisuuskuvansa puhuu niin vahvasti aivan toista. Jo omastakin elämänpiiristäni tiedän, kuinka Vartiaisesta on syntynyt monille suomalaisille mielikuva käskyttäjänä, joka vaatii kylmän autoritaarisia päätöksiä, jotka sivuuttavat kansan tahdon ja tuntemukset.
En ole itse täysin vakuuttunut, että Vartiaisen ehdottamat yhteiskuntapoliittiset uudistukset olisivat paras mahdollinen ratkaisu niihin ongelmiin, joista 2010-luvun Suomi kärsii. Sen sijaan uskon kyllä, että jos Suomessa tehtäisiin ties mistä syystä täsmälleen ne toimet, joita Vartiainen haluaisi, olisi niistä suomalaisille enemmän hyötyä kuin haittaa – riippumatta siitä, mitä muuta kuka tahansa muu sitten voisikin ehdottaa tai tehdä. Minua myös vaivaa se, että Vartiaiseen henkilöidään julkisessa keskustelussa jatkuvasti asioita, joiden henkilöitymäksi hänestä ei todellisuudessa ole. Ajattelen samalla kuitenkin myös, että vaikka tällainen henkilöinti on julkisen keskustelun kannalta huono asia, niin siihenkin on omat syynsä, joiden esiin nostaminen voi ehkä parantaa keskustelun laatua.
Vartiaisen konkreettiset ehdotukset ja kertomus, jonka hän niiden tueksi kertoo, ovat sinänsä päässeet julkisuudessa hyvin esiin. Ne koostuvat muun muassa seuraavista ajatuksista:
Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat jääneet eläkkeelle, eikä niiden tilalle ole tullut yhtä monta nuorempaa suomalaista toimimaan vuorollaan hyvinvointivaltion maksajina. Samaan aikaan eläkeläiset elävät yhä vanhemmiksi, koska suomalaisten elinajanodote on terveyspalvelujen parantuessa ja elintapojen muuttuessa noussut useita kymmeniä vuosia muutaman viime sukupolven aikana. Vakuutusmatemaattiset laskelmat, jotka on tehty taannoisten elinaikaennusteiden pohjalta, ovat siksi olleet ylioptimistisia. Julkistalouden tulo- ja menopuolten väliin on revennyt niin kutsuttu kestävyysvaje. Työssä olevan väestön osuus pienenee ja on jo nyt Suomessa merkittävästi pienempi kuin muissa Pohjoismaissa. Työllisyysastetta tulisi määrätietoisesti nostaa. Keskimääräistä eläkkeellejäämisikää saisi mielellään myöhentää. Työperusteista maahanmuuttoa tulisi voimakkaasti lisätä; maahanmuuttajat eivät kilpaile suomalaisten työttömien kanssa, koska he tulevat tänne tekemään sellaisia töitä, joihin työttömistä ei ole. Palkkojen yleiskorotukset pitäisi korvata minimikorotuksilla, kuten on tehty muissa Pohjoismaissa. Palkkaratkaisut tulisi sitoa työn tuottavuuden kehitykseen ja hintakilpailukykyyn. Kotihoidon tuki kannattaisi lakkauttaa, jotta naisia saataisiin tasa-arvoisemmin mukaan työelämään. Perusturvan tulovähenteisyyttä pitäisi lieventää, jolloin matalapalkkatöitäkin voisi tehdä suistumatta köyhyyteen.
Vartiaisen viestin kiistellyin osa on työn tarjontaa koskeva ajatus, jonka monet ovat mieltäneet arki-intuition vastaiseksi: Jos työmarkkinoille tulee työkykyisiä ihmisiä, joiden taidoille on käyttöä, heille syntyy työpaikkoja sitä mukaa. Työn määrä ei ole vakio, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsista. Siellä työttömyys ei ole äskettäisinä lamavuosinakaan noussut, toisin kuin Suomessa – Vartiaisen mukaan juuri siksi, että työmarkkinoille on tullut enemmän ihmisiä kuin Suomessa ja tätä on politiikalla tietoisesti rohkaistu. Sama argumentti puhuu myös maahanmuuton lisäämisen puolesta: työt eivät lopu, jos niitä syntyy sitä mukaa kuin niille tulee tekijöitä.
Vartiainen on korostanut myös, että kestävyysvaje ei johdu esimerkiksi eurokriisistä tai globaalista finanssikriisistä. Syy on nimenomaan väestörakenteen muutos: työikäisiä ja veroja maksavia ihmisiä on suhteessa vähemmän kuin ennen, ja sen vuoksi hyvinvöintivaltiota on entistä vaikeampi pitää yllä. Rakenneuudistusten tarve olisi tullut eteen jopa siinä tapauksessa, että viime vuosikymmenen lopulla katkennut nousukausi olisi Suomessa jatkunut ennallaan.
Jos vaivautuu tutustumaan Vartiaisen kirjoituksiin ja muihin lausuntoihin yksityiskohtaisemmin, huomaa että hän itse kantaa jatkuvaa huolta juuri päätösten hyväksyttävyydestä kansalaisten silmissä. Hän on jopa valitellut sitä, kuinka samat poliittiset toimet, joilla kestävyysvajetta on mahdollista kuroa umpeen, avaavat hyväksyttävyysvajetta toisella suunnalla entistä isommaksi. Keinot, joilla hyvinvointivaltion tulevaisuus olisi turvattavissa, olisivat jo tiedossa, mutta ne ovat niin monien mielestä niin epämiellyttäviä, ettei niihin ole toistaiseksi turvauduttu.
Mutta miten hyväksyntä on parhaiten hankittavissa ja ylläpidettävissä? Onko osa mahdollisista keinoista jäänyt pimentoon?
KUN OPISKELIJA JAANA KOSKINEN alkoi kahdeksan vuotta sitten kärsiä omituisista oireista, hän luuli ensin olevansa aivan tavallinen pikkuvauvan äiti. Häntä väsytti jatkuvasti, eivätkä flunssat menneet millään ohi. Sitten kohosivat tulehdusarvot, ja verensokerikin heitteli. Lopulta muukin perhe alkoi oirehtia: miehen päätä särki usein, ja pieni tytär sai ihottumia, silmätulehduksia ja hengitystieoireita.
Keväällä 2015 Koskinen kirjoitti oireista refluksilasten vanhempien keskustelupalstalle. Siellä eräs äideistä kysyi häneltä silmät avaavan kysymyksen: onko kodin sisäilma tarkastettu?
Ei ollut, ja niin päätettiin tehdä. Perhe tilasi Riihimäen kaupungin terveystarkastajan katsomaan asuntoa. Tarkastaja löysi muun muassa ilmanvaihtojärjestelmästä ongelmia. Pintapuolisten tutkimusten perusteella hän totesi, että asunnossa saattaa olla vaarallista asua. Myöhemmin tarkemmissa tutkimuksissa paljastui kosteusvauriota, erityisesti kylpyhuoneessa. Perhe muutti nopeasti pois, mutta oireet eivät hellittäneet uudessakaan asunnossa. Koskinen päätyi lopulta niin huonoon kuntoon, että joutui käyttämään jatkuvasti hengityssuojainta.
Mutta nyt 42-vuotiaana Jaana Koskinen tuntee itsensä taas täysin terveeksi. Sekä hänen sairastumisensa että hänen parantumisensa ovat tieteelle mysteerejä.
Jaana Koskisen oikea nimi ei ole Jaana Koskinen. Muutama päivä ennen tämän jutun julkaisua hän kieltäytyi esiintymästä tekstissä omalla nimellään. Hän vetosi kosteusvauriosta alkaneeseen riitaan taloyhtiön kanssa ja sanoi pelkäävänsä perheensä turvallisuuden puolesta.
Long Play on haastatellut häntä useita kertoja, ja hän on kertonut samoja asioita internetin keskustelupalstoilla ja lehtihaastatteluissa. Hänen tarinansa on myös hyvin tyypillinen. Samankaltaisista selittämättömistä oireista, joiden syyksi esitetään home tai kosteusvaurio, voi lukea jatkuvasti lehdistä.
Sosiaali- ja terveysministeriön arvion mukaan homeesta johtuville sisäilman epäpuhtauksille altistuu päivittäin jopa 600 000–800 000 suomalaista.
Hometta on löydetty päiväkodeista, kouluista, poliisiasemilta, vankiloista, virastoista, sairaaloista… Ylen tekemän parin vuoden takaisen selvityksen mukaan joka neljännessä suomalaisessa koulussa on havaittu hometta. Vantaalla lähes jokaisesta koulusta on raportoitu sisäilmaongelmia. Viime lokakuussa Suomen suurin synnytyssairaala, Helsingin Kätilöopisto, suljettiin kokonaan sisäilmaongelmien vuoksi.
SUOMALAINEN HOMEONGELMA syntyi, kun Egypti halusi takaisin Siinain erämaan, jonka se oli menettänyt vuonna 1967 kuuden päivän sodassa. Kuusi vuotta myöhemmin, 6. lokakuuta 1973, Egypti ja Syyria hyökkäsivät yllättäen Israeliin. Israel nujersi vastarinnan nopeasti, mutta sodan vaikutukset kantautuivat myös Suomeen. Öljyntuottajajärjestö Opecin arabijäsenet nostivat vastatoimena öljyn hintaa rajusti. Se synnytti maailmanlaajuisen öljykriisin.
Suomessa sisäministeriö antoi pitkän listan määräyksiä energian säästämiseksi. Moottoriteitä ei enää valaistu, eikä autotalleja saanut lämmittää. Jopa television maanantailähetysten lopettamista harkittiin.
Öljykriisin vuoksi Suomessa alkoi energiakorjausrakentamisen buumi. Taloista haluttiin tiiviitä kuin pullot. Tuuletusaukkoja tukittiin ja seiniin vedettiin muovikalvoja ja eristekerroksia. Kylpyammeiden tilalle asennettiin suihkut. Vettä toki säästyi, mutta vesihöyryn määrä kasvoi valtavasti, ja harva ymmärsi tehdä seinät vesitiiviiksi tai laittaa lattiaan vedeneristyksen.
Ei kulunut montakaan vuotta, kun ihmiset alkoivat valittaa oudoista oireista kuntien terveystarkastajille. Nämä epäilivät, että tiiviiden talojen rakenteisiin pesiytyvät homeet erittivät hengitysilmaan jotain, mikä sai ihmiset sairastumaan.
Siihen asti hometta oli pidetty luonnollisena luontoon ja vanhoihin puurakennuksiin kuuluvana ilmiönä. Jos kosteudesta jotain harmia olikin ollut, se oli liittynyt lähinnä rakenteiden lahoamiseen, ei ihmisten terveyteen.
Vuonna 1982 Kansanterveyslaitos perusti Kuopioon ympäristöterveyden osaston, jonka yhtenä tehtävänä oli tutkia hometta ja sen terveysvaikutuksia. Hometta tutkinutta ryhmää johtamaan tuli Aino Nevalainen, vastavalmistunut diplomi-insinööri, jonka pääaine Teknillisessä korkeakoulussa oli ollut kemia. Hän oli aiemmin tutkinut jätevesiä. Hometta hän ei ollut tutkinut.
Nevalaisen tutkimusryhmä aloitti työnsä nollapisteestä, koska aiheesta tiedettiin niin vähän. Ensin piti kartoittaa, millaisia homesieniä ja bakteereita Suomessa ylipäänsä oli. Seuraavaksi ryhmä halusi selvittää ilmiön laajuutta, joten se kysyi Suomen kaikkien kuntien terveystarkastajilta, oliko kuntien tiloissa havaittu kosteusvaurioita. Vastaukset saatuaan ryhmä tutki kymmenen asuntoa. Kosteusvaurioisissa kohteissa asuneilta ihmisiltä löytyi hengitystieoireita ja lisääntyneitä infektioita.
”Kartoitus selvästi kertoi, että Suomessakin tällainen ongelma on olemassa. Kuntien terveysvalvonnan henkilöt olivat hädissään siitä, mitä heidän pitäisi tehdä”, Nevalainen muistelee.
Nevalaisen tutkijaryhmä kohtasi aluksi paljon epäilyjä. Se tuntui löytävän homeongelmia kaikkialta, minne meni. Muissa yliopistoissa sille naureskeltiin, nimiteltiin ”Kuopion homehihhuleiksi”.
Vähitellen ilmapiiri kuitenkin muuttui. Ihmiset valittivat työterveyslääkäreilleen toimisto-oireista yhä useammin. Vuonna 1983 Maailman terveysjärjestö WHO määritteli ”sairas rakennus” -oireyhtymän, josta on kyse, kun joukko ihmisiä saa tietyssä rakennuksessa samanlaisia silmä-, iho- ja hengitystieoireita sekä yleisoireita, kuten päänsärkyä, uupuneisuutta ja huonovointisuutta. Selitystä oireyhtymälle ei löytynyt.
Suomessakin raportoitiin samanlaisia oireita. Monet saivat hengitystieoireita oleskeltuaan taloissa, joissa oli havaittu kosteusvaurioita tai hometta, tosin kukaan ei ollut pystynyt osoittamaan, että sairastuminen johtui juuri niistä.
Työterveyslaitos aloitti omat tutkimuksensa vuonna 1994. Laitoksella oli lakisääteinen tehtävä tutkia työperäisiä sairauksia ja niiden epäilyjä, mutta siinä missä menneiden vuosikymmenten ammattitautien yhteys työhön oli ollut helposti todistettavissa, nyt syy-yhteydet olivat häilyviä. Johtuiko työntekijän astma työpaikan sisäilmasta vai jostakin muusta? Pelkkä havainto siitä, että tietyissä rakennuksissa työskentelevät ihmiset sairastivat enemmän, ei riittänyt näytöksi.
Vuonna 1998 Suomen Akatemia aloitti poikkeuksellisen laajan ympäristöterveyden tutkimusohjelman, jossa tutkittiin kosteusvaurioissa viihtyviä mikrobeja. Hankkeessa työskenteli 250 tutkijaa. He olivat optimistisia: nyt – jos koskaan – selitys löytyisi.
Kolme vuotta myöhemmin tutkijoilla oli tarjota vain epämääräisiä vastauksia. Tutkimukseen osallistuneet ihmiset olivat reagoineet homealtistukseen epäloogisesti. Jotkut olivat saaneet vakavia oireita, vaikka he eivät olleet altistuneet lainkaan.
YKSITTÄISEN IHMISEN todennäköisyys kuolla terrori-iskussa on niin pieni, ettei kenenkään kannattaisi olla siitä omakohtaisesti huolissaan. Jo pelkästään länsimaiden tieliikenteessä kuolee joka ainoa viikko enemmän ihmisiä kuin kuoli yhteensä syyskuun 11. päivän iskuissa ja Lontoon, Madridin, Pariisin, Nizzan, Brysselin, Manchesterin ja Barcelonan iskuissa.
Terrorismin uhka on kuitenkin huolen herättäjänä ylivoimaisen tehokas. Tämän kertoo havainnollisesti vaikkapa Euroopan komission puolivuosittain teettämä eurobarometri, jossa EU:n jäsenmaiden kansalaisia pyydetään nimeämään kaksi heidän mielestään suurinta huolenaihetta. Tuoreimmassa, marraskuun 2017 eurobarometrissä murskaavan ylivoimaiset pelot olivat maahanmuutto (39 prosenttia) ja terrorismi (38 prosenttia).
Ne olivat samalla ainoat asiat, joista yli 20 prosenttia vastaajista oli huolissaan. Oletettavasti monien mielikuvissa maahanmuutto myös liittyy läheisesti juuri terrorismiin. Sen sijaan sellaiset kysymykset kuin työttömyys (13 prosenttia) ja ilmastonmuutos (12 prosenttia) jäivät kauas taakse, puhumattakaan eläkkeistä (4 prosenttia) tai veroista (3 prosenttia).
Terrorismin lippulaiva on puolestaan itsemurhaisku. Arkkityyppinen kuva terroristista on joku, joka räjäyttää itsensä, ohjaa lentokoneen päin rakennusta tai kuolee poliisin luoteihin ajettuaan autolla väkijoukkoon.
Itsemurhaiskua voi erehtyä pitämään juuri meidän ajallemme tyypillisenä ilmiönä, mutta tosiasiassa näin ei ole. Iskuja on tehty maailman sivu, mutta itse käsite on yllättävän nuori.
LIBANONIN PÄÄKAUPUNGISSA Beirutissa tehtiin autopommi-isku 23. lokakuuta 1983. Iskun pani toimeen libanonilaisten šiiamuslimien järjestö Hizbollah, ja se oli suunnattu kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja vastaan. Ne olivat jääneet maahan edellisvuonna käydyn sodan jäljiltä – Israel oli hyökännyt Libanoniin kostoksi Israelin Britannian-suurlähettilään murhayrityksestä.
Iskun ensimmäinen kuorma-autopommi suuntautui Yhdysvaltain merijalkaväen joukkoja vastaan ja tappoi 242 ihmistä. Pommin räjäytti Iranin kansalainen Ismail Ascari. Toinen, Ranskan laskuvarjojääkäreitä vastaan kohdistunut pommi, joka saattoi olla kauko-ohjattu, räjähti pari minuuttia myöhemmin. Se tappoi 63 ihmistä lisää.
Runsas viikko myöhemmin Helsingin Sanomien Washingtonin- kirjeenvaihtaja Matti Verkkola luonnehti Beirutin tapausta itsemurhaiskuksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Helsingin Sanomat koko 94-vuotisen historiansa aikana käytti tuota sanaa. Seuraavien kahden kuukauden aikana sanaa käytettiin jo yhdeksässä muussakin jutussa.
Kiinnostavaa kyllä kun tekee hakuja ulkomaisten lehtien arkistoihin, voi päätellä, että termi ilmaantui samoihin aikoihin myös muihin kieliin. Niin suomen kielen sana itsemurhaisku kuin sen käännösvastineet länsimaisissa valtakielissä (englannin suicide attack, saksan Selbstmordattentat, ranskan attentat-suicide ja niin edelleen) tulivat lehdistön käyttöön käytännössä saman yksittäisen iskun seurauksena.
Syksy 1983 on mielekästä nimetä itsemurhaiskun käsitteen syntyhetkeksi myös siitä syystä, että vaikka itse ilmaisua oli maailmalla käytetty joissakin kielissä jo aiemmin, sillä oli ollut toinen merkitys: tavanomaisessa valtioiden välisessä sodassa tapahtuvista sotilaallisista iskuista oli puhuttu ”itsemurhaiskuina” vailla sitä pirullisen salakavaluuden ja pahuuden vivahdetta, joka käsitettä nykyään ympäröi. Niinpä The New York Times kirjoitti 19. joulukuuta 1941, kuinka Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni oli tehnyt ”onnistuneen itsemurhaiskun” japanilaista taistelulaivaa vastaan, ja Lontoon The Times kertoi 29. helmikuuta 1944 skotlantilaisen everstiluutnantin johtaman lentolaivueen ”itsemurhaiskusta” Tunisiassa. Voi vain kuvitella, mikä meteli nousisi, jos jokin lehti nykyään luonnehtisi oman maansa sotilaan suurta sankaritekoa itsemurhaiskuksi.
Käsitteellä on siis nykymuodossaan ikää vain 35 vuotta. Mutta itse ilmiö sen sijaan on hyvin vanha. Itsemurhaiskujen historia on oikeastaan melkein yhtä pitkä kuin ihmiskunnan koko kirjoitettu historia.
HUHTIKUUSSA 2010 Australian hallitus ilmoitti, että se haluaa peittää tupakkapakkaukset kuvilla mustuneista keuhkoista, syövän tuhoamista ikenistä ja keskosvauvoista. Marlboron tai Camelin sijaan kaupat saisivat myydä vain nimetöntä tupakkaa.
Pian sanomalehtien sivuille ilmestyi mainoksia, joissa kauppiaat levittelivät käsiään hämmentyneen näköisinä.
”Siinä ei vain ole järkeä”, mainoksissa luki. Sama iskulause toistui radiomainoksissa.
Mainostajana oli pikkukauppojen, huoltoasemien ja paperikauppojen ryhmittymä Alliance of Australian Retailers (AAR).
Kampanjasta syntyi kohu, kun selvisi, että mainokset oli maksanut kolme monikansallista tupakkayhtiötä: Philip Morris, Imperial Tobacco ja British American Tobacco. Koko AAR oli perustettu vain kampanjaa varten.
Marraskuussa 2011 Australian parlamentti hyväksyi tupakkapakkauslain. Savukkeet piti joulukuusta 2012 lähtien pakata vihertävänruskeisiin askeihin. Hallitus oli tutkinut, että likainen oliivin sävy on nuorten kuluttajien mielestä kaikkein rumin väri.
Tupakkayhtiöt haastoivat Australian oikeuteen. Ne väittivät, että laki rikkoo perustuslaillista oikeutta hankkia omaisuutta. Korkein oikeus päätti elokuussa 2012, että perustuslakia ei ole rikottu.
Jo ennen korkeimman oikeuden päätöstä Philip Morris oli nostanut oman kanteen, aivan toisenlaisessa oikeudessa, joka toimii omilla säännöillään ja joskus kokonaan salassa. Sitä kutsutaan välimiesmenettelyksi.
Välimiesmenettely on perinteinen keino ratkaista yritysten keskinäisiä kauppariitoja. Sen sijaan että yritykset lähtisivät taistelemaan oikeussaliin, ne valitsevat kolmen juristin ryhmän, joka ratkaisee riidan keskenään kauppakamarin neuvotteluhuoneessa.
Se on joustavaa ja tehokasta.
1960-luvulta alkaen yritykset ovat voineet haastaa myös valtioita. Valtiot ovat tehneet keskenään sopimuksia, joissa ne lupaavat suojella ulkomaisten yritysten investointeja ja kohdella sijoittajia reilusti ja tasapuolisesti. Jos jokin yritys katsoo, että investointisopimusta on rikottu, se voi viedä jutun välimiesmenettelyyn ja vaatia korvauksia.
Philip Morris vaatii Australialta nyt miljardeja euroja. Summa ei koostu vain yhtiön jo kärsimistä tappioista vaan myös odotetusta tulojen menetyksestä – siis niiden tulojen, jotka se olisi tulevaisuudessa ansainnut ilman rumia tupakka-askeja ja niiden varoitustekstejä.
Philip Morrisin ja Australian kiista on yksi maailman sadoista investointiriidoista.
Välimiehet tekevät ratkaisunsa itsenäisesti, eivätkä ennakkotapaukset sido heitä. Valtiot ovat siis antaneet osan tuomiovallastaan ulkopuolisista juristeista koostuvalle oikeudelle, joka muodostetaan jokaista riitaa varten erikseen.
Menettely luotiin alun perin poikkeustapauksia varten, ja aina 1990-luvulle saakka yritykset haastoivat valtioita harvakseltaan, muutaman vuoden välein. Viime vuosina kanteita on nostettu keskimäärin kerran viikossa.
KUN PHILIP MORRIS nosti kanteen Australiaa vastaan, se sai valita itse yhden tuomarin eli välimiehen. Tällaista luksusta ei tavanomaisessa oikeudessa ole tarjolla.
Yhtiö valitsi 61-vuotiaan sveitsiläisen asianajajan, professori Gabrielle Kaufmann-Kohlerin. Hän on yksi tunnetuimmista investointiriitoja ratkovista välimiehistä – ja yksi harvoista naisista näissä tehtävissä.
Australiakin sai valita yhden välimiehen. Se valitsi kanadalaisen asianajajan professori Donald McRaen. Hän on valtionhallintoa tunteva juristi, joka on neuvonut muun muassa Kanadaa ja Uutta-Seelantia kansainvälisessä kaupassa.
Kun sijoittaja ja valtio ovat nimenneet juristit, valitaan vielä puheenjohtaja, jonka molemmat osapuolet kelpuuttavat. Kolmatta välimiestä ehdottaa organisaatio, johon riita on rekisteröity ja jonka säännöillä sitä ratkaistaan.
Haagin pysyvä välitystuomioistuin esitti tehtävään saksalaista 78-vuotiasta emeritusprofessoria Karl-Heinz Böckstiegelia.
Böckstiegel on ratkonut välimiehenä kymmeniä monimutkaisia investointiriitoja. Hän on myös määrännyt valtiolle kaikkien aikojen suurimmat korvaukset. Ecuador tuomittiin vuonna 2012 maksamaan öljy-yhtiö Occidentalille 1,77 miljardia dollaria ja yli puoli miljardia korkoja yhteistyösopimuksen päättämisestä ja pakkolunastuksesta.
Böckstiegel tapasi Kaufmann-Kohlerin ja McRaen ensimmäisen kerran heinäkuussa 2012 Singaporessa, sopivan matkan päässä Australiasta ja Hongkongista.
Tapaaminen järjestettiin Maxwell Chambersin tiloissa. Yritys vuokraa kokoushuoneita kauppa- ja investointiriitojen ratkaisijoille. Nettisivuillaan Maxwell Chambers mainostaa Singaporea käteväksi paikaksi välimiesten tapaamisiin, sillä siellä tehdystä työstä ei tarvitse maksaa veroja. Netissä voi katsella kuvia neuvotteluhuoneista. Ne eivät näytä sen hienommilta kuin suomalaisen kongressihotellin vastaavat: raidalliset kokolattiamatot, pitkät pöydät ja loisteputkilamput.
Kahvi ja tee sisältyvät palveluun, ja Maxwell Chambers hoitaa tarvittaessa pöytävaraukset italialaiseen tai korealaiseen ravintolaan. Välimiehille mainostetaan myös läheisen baarin happy hour -juomia.
Samanlaisia neuvotteluja käydään eri puolilla maailmaa. Tärkein riitojen ratkaisufoorumi on Maailmanpankin yhteydessä toimiva International Centre for Settlement of Investment Disputes (ICSID), jolla on omat sääntönsä ja käytäntönsä. Järjestäjiä on muitakin, ja välimiehet voivat kokoontua siellä, missä se on kätevintä.
Böckstiegel, Kaufmann-Kohler ja McRae laskuttavat Philip Morrisin ja Australian riidan selvittelystä kukin 500 euroa tunnilta. Summa veloitetaan myös niiltä tunneilta, jotka välimiehet käyttävät papereiden lukemiseen ja kirjoittamiseen sekä matkustamiseen.
Aikaa varmasti kuluu, sillä tavallisesti sijoittajien ja valtioiden kiistojen selvittely vie vuosia. Philip Morrisin ja Australian riita on ollut vireillä jo kaksi ja puoli vuotta, mutta välimiehet eivät ole vielä päässeet selvyyteen edes omasta toimivallastaan: onko riita ylipäätään sellainen, jonka välimiesoikeus voi ratkaista?
Australia on palkannut juttua varten kymmenen asianajajaa, Philip Morris kahdeksan. Investointiriidoissa asianajolaskut ovat usein kymmeniä miljoonia euroja.
Helmikuulle 2014 Maxwell Chambersista varattiin suuri kokoushuone. Silloin mukana olivat myös asianajajat, jotka esittivät omia lausuntojaan, sekä luultavasti myös sihteeri ja kirjuri.
Mitään varmaa tietoa neuvotteluista ei ole, sillä Philip Morrisin vaatimuksesta suulliset käsittelyt julistettiin salaisiksi.
”OLEN TEHNYT etnistä profilointia itsekin, tietysti”, sanoo Jari. Hän työskenteli useita vuosia poliisina 2000-luvulla. ”Liikennevalvonnassa poliisi katsoi vastaan tulevan auton rekisterinumeron ja sitten ohimennen, minkä näköinen kuljettaja oli. Jos tämä näytti vähän semmoiselta hampuusilta tai rikolliselta, niin auto ympäri ja perään. Samalla tavalla profiloituivat mustalaiset ja monet tummaihoiset. Aika usein sieltä tuli valitusta, että ’kun minä nyt olen mustalainen, niin te perkele pysäytätte sen takia’. Tai sitten, että ’kun minulla nyt sattuu olemaan vähän tummempi iho, niin sen takia perkele pysäytätte minut’. Totta kai se kiistettiin: ’Ei ei, ihan normaalia liikenteenvalvontaa.’”
Haastattelin Jarin lisäksi kolmea nykyistä poliisia etnisestä profiloinnista ja poliisiorganisaation sisäisestä rasismista. Petteri, Tapani, Janne ja Jari ovat työskennelleet poliiseina viidestä vuodesta yli kymmeneen vuotta, pääkaupunkiseudun lisäksi viidessä kaupungissa eri puolilla Suomea. Heillä on kokemusta organisaation eri osista, erityisesti poliisiautossa partioivan järjestyspoliisin työstä. He eivät suostuneet antamaan haastatteluja omilla nimillään, ja heidät on haastateltu erikseen.
Janne sanoo, ettei hän ole kuullut romanien profiloimisesta. Hän on työskennellyt eri paikkakunnalla kuin muut haastatellut poliisit. Käytännöt siis saattavat vaihdella.
Jarin mukaan taas romanien pysäyttäminen on sekä yleistä että ymmärrettävää.
”Jos romanin auton pysäytät, niin suuremmalla todennäköisyydellä siellä on jossakin katsastuksessa ja auton kunnossa ja ajo-oikeudessa puutteita.”
Petteri ei usko, että romanien profiloiminen liikenteessä on yhtään sen tehokkaampaa poliisitoimintaa kuin muidenkaan ihmisten pysäyttäminen. Hän sanoo, että se on vain tapa, joka opitaan kollegoilta.
”Voi olla, että työharjoittelun aikana yhdessä ainoassa vuorossa pysäytettiin kymmenen autollista romaneita ja yhdestä alkoi purkautua jokin huumausainevyyhti. Sitten se jää mieleen ja ajatellaan, että tämähän on tehokasta”, hän sanoo.
Petteri kuvailee, että romaniautoissa kaikilta kyydissä olevilta kysytään säännöllisesti henkilötodistuksia etsintäkuulutusten tarkastamiseksi. Hiljaisina iltoina saatetaan poliisiautossa olevaan tietokoneeseen syöttää kaikkien vastaan tulevien autojen rekisterinumerot.
”Sieltä kun pomppaa, että auton omistaa joku Tamara, niin voi olla, että mennään katsomaan, kuka sitä todellisuudessa ajelee. Rikollisten romanien keskuudessa on yleistä, että autojen omistus- ja haltijasuhteet ovat monimutkaisia.”
Petteri sanoo, että hänen kokemuksensa mukaan liikenteessä keskitytään erityisesti romaneihin.
”Voi sanoa, että automerkkejäkin profiloidaan. Jos on sopivan vuosimallin Volvo tai Mersu, pysäytetään ja katsotaan, oliko mustalaisia kyydissä. Ja jos vastaan tulevasta autosta nähdään, että siellä on Suomen romaneita, aika herkästi poliisiauto kääntyy perään.”
Yläasteen lopulla luokkatoverit ehdottivat, että Anna menisi kouluterveydenhoitajalle. Heistä jokin oli pielessä.
Niin olikin, mutta terveydenhoitajan luona käyminen tuntui Annasta turhalta. Mitä siitä olisi hyötyä, hän ajatteli. Kymmenen minuutin tapaaminen ei muuttaisi mitään, ja hänelle tapahtuvat asiat olivat joka tapauksessa sellaisia, ettei kouluterveydenhoitaja niille paljon mahtaisi.
Annaa oli kiusattu viidennestä luokasta lähtien. Ala-asteen kaksi viimeistä vuotta olivat olleet erityisen vaikeita. Hän tunsi elävänsä maailmassa, jossa kukaan ei kuullut häntä, vaikka samalla hän oli koko ajan huomion kohteena. Hän yritti menestyä koulussa ja parhaansa mukaan miellyttää muita. Kuudennella luokalla hän kutsui kaikki kiusaajat syntymäpäivilleen.
Yläasteella hän vaihtoi koulua vanhempien ehdotuksesta, mutta nimittely, ulkopuolelle jättäminen ja tunteilla leikittely jatkuivat uudessa paikassa. Esiintymispelko kasvoi vähitellen sietämättömäksi.
Lisäksi oli nyt sellainenkin seikka, että joku oli virittänyt hänen jalkojensa ympärille näkymättömän narun, joka veti kohti läheistä metsää. Siellä liikkui hahmoja puiden lomassa.
Näiden asioiden selittäminen muille tuntui työläältä. Kun hän yritti esimerkiksi kertoa kuulemistaan äänistä, tuntui etteivät vanhemmat täysin ymmärtäneet.
Joskus ääni saattoi tulla päähän ja kadota silmänräpäyksessä. Sitten Anna mietti ääntä tuntikaudet. Kun hän koetti selittää häivähdyksenomaista kokemusta äidille, oikeiden ilmausten löytyminen oli vaikeaa. Aivan kuin ne asiat olisivat olleet jotenkin kielen ulottumattomissa.
Kesäisellä kajakkireissulla Tornionjoella koko tilanne lopulta valkeni isälle. He olivat kaksin matkassa, mutta maailmat olivat jakautuneet. Tytär näki ja kuuli maisemassa asioita, joita isä ei nähnyt. Väkeä riitti: ihmisiä kävelemässä veden päällä siellä täällä. Kuului ääniä, joiden lähdettä ei näkynyt. Pahinta oli kaiken lävistävä kauhu, jota Anna tunsi jatkuvasti.
Outoa kyllä se kohdistui enemmän niin sanottuun todelliseen maailmaan kuin näihin vetten päällä kulkijoihin.
Sen viikonlopun jälkeen Annan äiti soitti Kemin nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Isä, äiti ja tytär kutsuttiin paikalle heti.
Hoitokokouksessa oli Annan lisäksi psykologi ja kaksi hoitajaa sekä isä ja äiti. Ensimmäisistä keskusteluista Anna ei muista paljoa. Hän arvelee, että luultavasti kyhjötti sikiöasennossa omassa maailmassaan ja jutteli ääniensä kanssa. Ne yrittivät jatkuvasti estää häntä tekemästä mitään tai puhumasta kenellekään. Anna oli suuren osan ajasta vakuuttunut siitä, että ikkunasta joku tuijotti häntä. Se oli raskasta.
”Ja siellä metsässä oli tosiaan vaikka minkä näköistä liikkujaa”, hän sanoo nyt.
Anna oli sairastunut psykoosiin. (Sairauden leimaavuuden pelossa hän ei esiinny tässä jutussa oikealla nimellään.)
Nykymääritelmän mukaan psykoosin yleisimpiä oireita ovat erilaiset harha-aistimukset: ihminen näkee tai kuulee jotain, mitä ei ole. Toisaalta aistiharhoja voi saada kuka tahansa esimerkiksi pahasti kuormittuneena tai kylliksi valvottuaan. Yhden määritelmän mukaan terve ihminen ymmärtää, etteivät mielessä pyörivät ikävät ajatukset tai aistimukset ole totta, kun taas psykoosissa ihminen uskoo päänsisäisen puheen todeksi ja jopa aistii sen itsensä ulkopuolisena.
Joskus ihmiset kokevat vain yhden psykoosin ja ovat sen jälkeen lopun ikäänsä kunnossa. Skitsofreniadiagnoosi taas on useimmiten elinikäinen. Se on psykoosisairauksista yleisin ja vaikein ja puhkeaa tavallisesti nuorella aikuisiällä.
Se, miksi yksi ihminen menee kerran psykoosiin, toinen sairastuu skitsofreniaan ja kolmas ei koskaan näe harhan harhaa, on monimutkainen ja osin tuntematon mekanismi. Perintötekijät ja keskushermoston kehityksen varhaiset häiriöt voivat lisätä alttiutta sairastua, samoin traumaattiset kokemukset, pitkäaikainen kuormitus tai huumeet. Viime aikoina on tutkittu aivojen tulehdustilan mahdollista yhteyttä skitsofreniaan.
Yleisesti asia ymmärretään niin, että psykoosissa olevan todellisuudentaju on merkittävällä tavalla heikentynyt.
AAMUKAHDEKSALTA PÄIVI on jo kirjastossa.
Ensimmäiset tunnit hän hyllyttää. Se on ihan mieluisaa, vaikkakin hiukan yksitoikkoista. Sen jälkeen Päivi muovittaa ja korjaa kirjoja. Siinä on enemmän vaihtelua: joskus vaikkapa lemmikkieläin on purrut kirjan hajalle ja se pitää korjata.
Eniten Päivi nauttii satutuntien ja muiden tapahtumien järjestämisestä. Sellaista hän tekisi mielellään työkseenkin. Päivi on työtön, mutta hänen on silti mentävä aamuisin
kirjastolle. Muuten hänen työttömyystukensa katkaistaan. Päivi tekee kirjastossa aivan samoja töitä kuin kollegansa, mutta hänelle ei makseta palkkaa eikä hänelle kerry lomia eikä eläkettä. Hän ei syö lounasruokalassa, koska siellä lounas maksaa yhdeksän euroa – tismalleen saman verran kuin hänelle maksetaan päivässä niin sanottua kulukorvausta. Nuo yhdeksän euroa on kaikki, mitä hän työstään saa työttömyystuen lisäksi.
Tuhansien suomalaisten pitkäaikaistyöttömien tavoin Päivi on ”kuntouttavassa työtoiminnassa”. Lain mukaan kuntouttavan työtoiminnan tarkoitus on ”parantaa henkilön elämänhallintaa sekä luoda edellytyksiä työllistymiselle”.
On selvää, että Päivi ei ole minkäänlaisen kuntoutuksen tarpeessa eikä hänellä ole elämänhallintaongelmia; hän on täysin työkykyinen, vilkas ja puhelias nainen. Vapaa-ajallaan hän lukee englanninkielistä kirjallisuutta. (Päivi ei halua esiintyä oikealla nimellään haitallisten seuraamusten pelossa.)
Päivi on tehnyt palkatonta työtä ennenkin.
Yhdessä vanhusten ryhmäkodissa Päivi vastasi vanhusten kuntoutuksesta, vaikka oli itsekin viranomaisten papereissa kuntoutuja. Työ oli raskasta, eikä siihen perehdytetty. Päiville ei opetettu nostotekniikoita, mikä aiheutti vaaratilanteita: kerran pyörätuolilla liikkuvaa vanhusta vessaan auttaessa molemmat olivat kaatua.
Kun ryhmäkoti sai toisen – myös kuntouttavassa työtoiminnassa olevan – työntekijän, Päivi siirrettiin vaativampiin tehtäviin.
Hän oli päävastuussa vanhusten liikunnasta ja sai myös oman kuntoutettavan, Matin. Matin mahdollinen kotiinpääsy oli kuntoutumisesta kiinni, ja Päivi taas oli vastuussa siitä, että mies liikkui säännöllisesti. Matti inhosi liikuntaa.
Vastuullisten tehtävien ja oman aseman yhdistelmä vaivasi Päiviä. Lisäksi oli selvää, ettei työ johtaisi ikinä työpaikkaan. Päivi oli nimittäin aiemmin hakenut lähihoitajakoulutukseen ja hänet oli todettu soveltumattomaksi alalle. (Hän arvelee, että syynä voivat olla selkäongelmat tai diagnosoitu paniikkihäiriö, joka on nyt Päivin mukaan täysin hallinnassa.) Soveltumattomuus ei kuitenkaan muodostanut estettä vanhusten hoitamiselle palkatta.
Kerran Päivi sai pestin eräässä yhteiskunnallista työtä tekevästä suuresta ja tunnetusta yhdistyksestä, jossa hän oli toiminut aiemmin vapaaehtoisena. (Päivin pyynnöstä yhdistystä ei nimetä tässä, mutta Long Play on varmistanut, että Päivi on työskennellyt siellä niissä tehtävissä, joista kertoo.)
Hän sai tehtäväkseen erään uuden toimintamuodon aloittamisen ja vastasi sen johtamisesta muutaman vuoden ajan. Työ oli vastuullista, ja siitä sai kiitosta; paikallislehteen tehtiin juttuja. Kuvissa Päivi näyttää iloiselta ja ylpeältä.
Mutta Päivin sopimuksessa luki, että hänet oli työllistetty aivan muihin tehtäviin. Kun pesti loppui, hän ei koskaan saanut tehtäviään vastaavaa työtodistusta. Päivi arvelee sen johtuvan siitä, ettei työnantaja voinut virallisissa papereissa myöntää, että kouluttamaton ja työtön ihminen oli vetänyt vastuullista projektia ja toiminut käytännössä esimiehenä, vaikka oli itse kuntouttavassa työtoiminnassa.
Tuosta pestistä on nyt melkein kaksi vuotta, mutta asia kalvaa yhä. Järjestö oli Päiville tärkeä. Hän oli ihaillut sen työtä ja kokenut tekevänsä itsekin jotain merkityksellistä. Päivin lähdettyä hänen tilalleen palkattiin koulutettu ihminen oikeaan työsuhteeseen. Nyt toiminta jatkuu ikään kuin Päiviä ei olisi koskaan ollutkaan, mikä tuntuu kipeältä.
”Olen yrittänyt sitä jäsentää päässäni, että he ovat he, minä olen minä, me emme ole enää me. Se ei liity minuun enää. Aina minä kuitenkin yritän olla neutraali. Kehun muille ihmisille, että hyvää työtähän me teemme... Niin, siis he tekevät.”
Kuvittele, että jollain hämmentävällä keinolla olet päätynyt tulevaisuuteen. Keinolla ei ole väliä: olet ehkä ajautunut madonreikään tai löytänyt muukalaisten koodaaman viestin, jolla pääset liikkumaan niin ajassa kuin avaruudessa. Tärkeintä, että olet täällä. Istut tuolilla – tuoli on hädin tuskin tuoliksi tunnistettava, mutta yhä vain ihmiset pitävät istumisesta. Vastapäätä sinua istuu mies nimeltä Jesus.
Jesus on isokokoinen mutta mieheksi hento. Käsivarret ovat kapeat, jalat pitkät. Rintakehä puolestaan on suhteettoman leveä.
Jesuksen kasvoissa on merkillistä jäykkyyttä, kuin iho olisi paksua ja uurteet kovertuneet syviksi. Kaula näyttää liian ohuelta kannattelemaan isoa päätä.
Ojennat kätesi tervehtiäksesi Jesusta, mutta hän vain katsoo sinua. Silmät ovat pienet ja syvällä. Tervehdit häntä: ”Hello! How are you?”
Jesus vastaa, muttet saa hänen sanoistaan selvää. Hän puhuu hyvin matalalla äänellä. Vähitellen ymmärrät jotain: Jesus puhuu englantia, mutta kovin vahvasti murtaen, ja suuri osa sanoista on sinulle vieraita.
Jesus on ensimmäinen Homo extraterrestrialis, jonka olet tavannut. Hän on syntynyt Marsissa vuonna 2485.
Cameron M. Smith on yhdysvaltalainen ihmisen esihistoriaa Portlandin valtionyliopistossa tutkiva antropologi, joka on lisäksi suunnattoman innostunut ihmisen levittäytymisestä avaruuteen. Hänen mielestään on välttämätöntä, että ihminen, siis ihmiskunta, lähtee ulkoavaruuteen, perustaa siirtokuntia ja alkaa lisääntyä. Ihmisen ei pidä täyttää vain Maata, vaan koko maailmankaikkeus. Smith, 48, on julkaissut yhdessä Evan T. Daviesin kanssa kirjan Emigrating Beyond Earth: Human Adaptation and Space Colonization sekä kirjoittanut aiheesta artikkeleita ja antanut haastatteluja. Long Playn kysymyksiin hän vastaa Skypen kautta. Videokuvassa hän istuu kirjahyllyn edessä musta villapusero yllään ja näyttää yhtä aikaa akateemiselta ja urheilulliselta.
”Hello, how are you?”
Smith selittää, ettei hänen avaruusvisioissaan ole kyse maan hylkäämisestä vaan sivilisaation perustamisesta jonnekin, mihin Maan katastrofit eivät yllä. Hän ainakin tekee kaiken voitavansa, jotta avaruuteen todella joskus päästäisiin. Hän ei tyydy kirjoittamiseen, vaan rakentaa paineistettua avaruuspukua Marsin-matkaa varten, häärää mukana lukuisissa avaruuteen tähtäävissä projekteissa ja tuntee henkilökohtaisesti koko joukon muitakin avaruuteen pyrkiviä. Missä matka-aikeita Maan ulkopuolelle, siellä puuhailee myös Cameron Smith.
”En ole avaruuden suhteen tutkija vaan entusiasti”, hän sanoo vaatimattomasti. ”Haluan vain tehdä oman osani sen selvittämiseksi, kuinka voimme helpoimmin päästä sinne.”
Innostuneelta hän vaikuttaakin. Mutta toisinaan Smith jää pohtimaan vastauksiaan ja muuttuu jopa hieman surumieliseksi kuvaillessaan avaruussiirtokuntia, jotka syntyvät sitten joskus, vuosisatoja hänen oman kuolemansa jälkeen. On vaikea arvioida Smithin spekulaatioiden tieteellistä pätevyyttä. Oman alansa, antropologian, hän hallitsee hyvin, ja ihmisen mahdollista tulevaisuutta hän pyrkii ennustamaan sen pohjalta, millainen ihmisen menneisyys on ollut. Mutta spekulaatiot ovat aina spekulaatioita. Monesti tulevaisuutta ennustettaessa yliarvioidaan muutoksen nopeus mutta aliarvioidaan sen laatu.
Kirjassaan Smith ennustaa esimerkiksi näin: Vuonna 2040 syntyy Marsin ensimmäinen ihminen. Jo 60 vuotta myöhemmin Marsin ihmispopulaatio on eriytynyt Maan ihmisistä kulttuurisesti ja geneettisesti niin paljon, että voidaan puhua uudesta alalajista, Homo sapiens marsiista. Vuonna 2300 ihminen päättää lähteä myös tähtienvälisille matkoille. Niille vaaditaan jo sukupolvialuksia: eräänlaisia arkkeja, joissa matkaajat syntyvät ja kuolevat eikä perille pääse lopulta yksikään, joka on alun perin lähtenyt matkaan.
Ja vuonna 2500 sukupolvialuksissa, Marsissa ja aurinkokuntamme ulkopuolella sijaitsevilla eksoplaneetoilla asuvat ihmiset eroavat Homo sapiensista jo niin paljon, että on ryhdytty puhumaan kokonaan uudesta ihmislajista, Homo extraterrestrialisista, Maan ulkopuolisesta ihmisestä.
Sellaisista kuin Jesus.
TUULI PUUSKUTTAA syyskuisena aamuna eteläisen Saimaan Iesselällä. Veli-Matti Ruokokoski ja hänen vaimonsa Eeva-Liisa ovat tavalliseen tapaansa lähteneet verkoilleen. Selän keskimmäisellä syvänteellä heitä lähestyy moottorivene. Tuulen läpi kuuluu huuto: ”Älkää laskeko, me vedetään nuottaa siihen.”
Järvenselällä kaksi moottoroitua alusta näyttää virittäytyvän vetämään nuottaverkkoa.
Ruokokosket jatkavat verkkonsa laskemista, sillä he pyytävät tutulla paikalla, johon nuotalla ei ole etuajo-oikeutta.
Tästä huolimatta ammattikalastajien alukset alkavat upottaa kookasta nuottaverkkoa veteen.
Eläkeläispariskunnan verkko on sotkeutua koneen vetämään nuottaan. Ruokokosket taivuttavat nailonverkkoaan nuotan perän taakse. Verkon paino, hiekalla täytetty vichy-pullo, painuu kohti pohjaa.
Verkkonsa laskettuaan pariskunta lähtee puhuttelemaan järvenselän ammattikalastajia.
Siitä seuraa sanaharkka, joka huipentuu vastapuolen huutoon: ”Kohta tarvitaan varmaan puukkoa.” Veli-Matti ja Eeva-Liisa Ruokokoski jäävät miettimään, käytettäisiinkö sitä heihin vai verkkoihin.
Ruokokosket suuntaavat kohti kotirantaansa. Selälle jäävät ammattikalastajat Jussi Karhu ja Markku Turtiainen, eteläisen Saimaan harvat mutta sitäkin tehokkaammat troolaajat.
Ruokokosket ovat kauhistuneita: näin heitä ei ole ikinä kohdeltu, vaikka vuosien varrella vastaan on tullut monenlaista aironheiluttajaa.
Ruokokosket ovat kuulleet, että muillakin on ollut riitoja troolipyytäjien kanssa. Troolin tieltä on jouduttu väistämään, uistelijoiden siimoja on katkennut ja pienemmät veneet ovat keikkuneet vaarallisesti troolin nostattamissa laineissa. Huhut kiertävät ja tarinat jäävät elämään. Ihmiset katselevat ihmeissään, kun mökkijärvet muuttuvat taisteluareenaksi.
Ruokokosket soittelevat tutuille, jotka kalastavat samalla Kuivasen vesialueella, ja yksi sun toinen kehottaa tekemään rikosilmoituksen. Alueen kalastuksenvalvoja ajaa kiireesti Ruokokoskien mökille paikallisen kalastajan kanssa. Veli-Matti Ruokokoski lähtee miesten kanssa takaisin Iesselälle.
Aikaa on kulunut parisen tuntia. Kun Ruokokoskien vene lähestyy Iesselän syvännettä, ovat nuotta-alukset saaliineen jo loitommalla. Ruokokoskien kolme kalastusmerkkiä ovat kateissa, verkkoankkurin ja verkkonarun köydet ovat poikki, eikä ankkuria näy missään. Pienen etsiskelyn jälkeen verkko löytyy muutaman sadan metrin päästä mytyssä, tuhottuna.
Ruokokosket päättävät puuttua vääryyteen. Heti järveltä tultuaan Veli-Matti soittaa Lappeenrannan poliisille tehdäkseen tutkintapyynnön vahingonteosta. Asia luvataan tutkia.
Ruokokosket jäävät luottavaisina odottamaan.
Kunnes tulee tammikuu ja puhelinsoitto poliisilta: Ruokokosket kutsutaan kuultaviksi, koska heitä epäillään vahingonteosta.
Talvisena pakkaspäivänä Veli-Matti ja Eeva-Liisa Ruokokoski ajavat tunnin matkan päähän Lappeenrantaan. Poliisilaitoksella selviää, että troolikalastaja Markku Turtiainen on heti syyskuussa tehnyt pariskunnasta rikosilmoituksen. Ruokokoskien verkon paino, se hiekalla täytetty vichypullo, on ilmoituksen mukaan rikkonut nuottaverkon.
Ruokokosket tekevät useita lisäselvityksiä mielestään puutteelliseen esitutkintapöytäkirjaan ja täydentävät osin ristiriitaisia tietoja. Toukokuussa 2013 syyttäjä jättää syytteen nostamatta todennäköisten syiden puuttuessa. Silloin välikohtauksesta Iesselällä on ehtinyt kulua kahdeksan kuukautta.
Ruokokoskien mielestä heidän asiaansa on tutkittu vastahakoisesti. Aiemmasta tutkintapyynnöstä ei ole kuulunut pihaustakaan, joten he jättävät rikosilmoituksen verkkonsa tuhoamisesta heinäkuussa 2013, lähes vuosi tapahtuman jälkeen.
Nyt he odottavat jännittyneinä, millainen syyte tällä kertaa tulee.
”Konenuotta veti koko syvänteen tyhjäksi kertaheitolla. Nyt siellä ei ole muikun muikkua.”
HUHTIKUUSSA 2014 Kemiönsaarella, Taalintehtaan torilla, K-Market Kompiksen edessä seisoi upouusi valkoinen Tesla. Sen kojelaudan näyttöpääte seurasi koko ajan virtuaalivaluutta bitcoinin kurssia.
37-vuotias sarjayrittäjä Niko Punin pyysi uteliaita ihmisiä koeajelulle. Hän esitteli sähköauton kiihtyvyyttä uinuvan ruukkikylän teillä. Samalla hän kertoi suunnitelmistaan, jotka mullistaisivat saaristotaajaman elämän.
Vajaan kahdentuhannen asukkaan Taalintehdas kaipasi kipeästi uutta virtaa. Suomalais-hollantilaisen FN Steelin omistama rautatehdas oli mennyt konkurssiin finanssikriisin jälkimainingeissa kesällä 2012 ja jättänyt 180 ihmistä työttömäksi paikkakunnalla, joka oli elänyt rautateollisuudesta yli 300 vuotta. Kemiönsaaren kunnan työttömyysprosentti oli kaksinkertaistunut yhdessä yössä.
Tyhjillään seisovalle tehtaalle ei ollut millään löytynyt uutta ostajaa. Mutta nyt Niko Punin ilmoitti tarvitsevansa juuri sellaista tehdasta: sen muuntajaa, jäähdytysjärjestelmää ja seudun eteviä sähköasentajia. Tehtaan ostosta oli tehty aiesopimus jo edellisenä talvena. Punin oli toiminut ostajan edustajana mutta ei ollut halunnut kertoa julkisuuteen sen nimeä. Hän oli kertonut vain, että firma oli ulkomaalainen.
Salamyhkäisyys oli pannut juorut liikkeelle. Moni veikkasi Googlea – olihan Haminassa käynyt pari vuotta aikaisemmin niin, että hakukonejätti oli muuttanut paperitehtaan valtavaksi datakeskukseksi.
Kun Punin sitten huhtikuussa Tesla-ajelujen lomassa tapasi Strandhotelletin kokoushuoneessa paikallisia yrittäjiä, hän kertoi edustamansa ostajaehdokkaan nimen. Se ei ollut Google, vaan huomattavasti tuntemattomampi yritys, ukrainalaistaustainen BitFury, jonka liiketoiminta perustui uuteen virtuaalivaluuttaan, bitcoiniin.
Bitcoin-järjestelmää ylläpiti maailmanlaajuinen tietokoneiden verkosto, ja koneita tarvittiin koko ajan lisää. Harrastajatkin saattoivat liittää kotikoneensa verkostoon ja ansaita siitä palkkioksi bitcoineja. Sitä kutsuttiin louhimiseksi.
Vuoden 2013 tienoilla louhimisesta oli tullut kannattava bisnes, joka kiinnosti BitFuryn kaltaisia yrityksiä. Rahantekoon tarvittiin vain tehokkaita tietokoneita ja edullista sähköä.
BitFury oli saanut kesällä 2013 valmiiksi uuden mikrosirun, joka oli yrityksen mukaan maailman tehokkain väline bitcoinien louhintaan. Niko Punin oli ollut mukana hankkeen loppuvaiheessa. Hän oli itse ottanut yhteyttä BitFuryyn ja puhunut itsensä projektiin. Hänellä oli vain muutaman vuoden kokemus louhinnasta, mutta yrityksen johto oli vakuuttunut Puninin innosta. Puninia ei kuitenkaan otettu suoraan yhtiön palkkalistoille, vaan hän perusti oman yrityksen, jolle antoi nimeksi BFSB (”BitFury Strikes Back”).
Sen nimissä hän kokosi Kemiössä louhintapaketteja ja myi niitä postimyyntinä bitcoin-harrastajille. BitFurylle Punin puolestaan etsi tehdasta, jossa siruja valmistettaisiin, ja lopulta sellainen löytyi Taiwanista.
Bitcoinin kurssi oli hurjassa nousussa. Marraskuun 2012 ja marraskuun 2013 välillä yhden bitcoinin arvo oli noussut kymmenestä eurosta 744 euroon ja aktiivisten käyttäjätilien määrä oli viisinkertaistunut. Kurssinousu oli tehnyt louhimisesta entistä kannattavampaa. BitFury halusi perustaa nopeasti uusia datakeskuksia, joissa tuhannet mikrosirut taikoisivat rahaa näennäisesti tyhjästä.
Aikailulle ei ollut sijaa. Oikeastaan heti kun tehtaan konkurssipesän kanssa solmittuun vuokrasopimukseen oli saatu nimet alle, koneita ryhdyttiin jo kantamaan Taalintehtaan entiseen valssaamoon. BitFuryn oli tarkoitus ostaa pian koko tehdas, sen kartano, konttori ja muut rakennukset sekä kaikki ne laajat maa- alueet, joita rautatehdas oli satoja vuosia hallinnoinut.
NIKO PUNININ HAAVEET eivät jääneet datakeskuksen perustamiseen. Hän halusi herättää henkiin koko uinuvan Taalintehtaan, ja Strandhotelletin tilaisuudessa hän kertoi suunnitelmastaan yksityiskohtaisesti. Hylätyn rautatehtaan tiloihin perustettaisiin urheiluhalli, teatteritiloja ja niin sanottu fab lab, jossa kävijät voisivat esimerkiksi harjoitella koodausta, kolvaamista ja 3D-tulostusta. Samassa tilassa paikalliset pienyritykset tekisivät tuotekehitystä.
Pienpanimokin tehtaaseen tulisi, ja sen tuotteille Puninin ystävä, 44-vuotias graafikkoyrittäjä Tuomo Tammenpää oli jo suunnitellut nimet ja etiketit: portterin nimi oli Midnight Oil, stout oli Sudden Death.
Taalintehtaan vierasvenesatama laajenisi, ja sen kupeeseen tulisi sähköautojen latauspisteitä. Tehtaan kylkiäisinä ostettaviin vanhoihin arvokiinteistöihin perustettaisiin taidegalleria, aamiaismajoitus sekä lähiruokakauppa.
Osa Puninin ideoista oli sen verran villejä, että huoneessa istujat kohottelivat kulmiaan. Hän puhui lennokeilla tehtävistä tavarakuljetuksista sekä kasvihuoneista ja mikroautohallista, jotka saisivat talvella lämpönsä datakeskuksen laitteista. Hukkalämmössä kasvatettaisiin myös ruokasieniä.
Kemiönsaaren etelärannalla sijaitseva Taalintehdas on sisäänpäin lämpiävän paikan maineessa. Osa vanhemmista asukkaista pitää kunnia-asianaan, etteivät he ylitä mantereelle johtavaa Strömman kanavan siltaa. Matkaa saaren kahden päätaajaman, Kemiön ja Taalintehtaan, välissä on 25 kilometriä, eikä sitäkään ole tapana taittaa kevyin perustein. Ja kuten näin pienillä suomalaisilla paikkakunnilla yleensä, muualta tulleet pysyvät ulkopuolisina pitkään – vuosia, vuosikymmeniä.
Lisäksi on kielikysymys. Punin ja Tammenpää pitivät esityksiään suomeksi paikkakunnalla, jonka valtakieli on ruotsi. He olivat keksineet suurelle suunnitelmalleen ruotsinkielisen nimen, Bruk eli ruukki, mutta sekin kuulosti paikallisten korvaan oudolta. Nämä olisivat käyttäneet määräistä muotoa Bruket.
Tätä taustaa vasten voi pitää yllättävänä, että Puninia ei naurettu ulos Strandhotelletista. Päinvastoin. Hänen suunnitelmistaan hullaannuttiin.
”Oli vähän sellainen tunnelma kuin Jeesus olisi tullut paikan päälle. Että pelastetaan tämä kylä”, muistelee Kemiönsaaren silloinen kunnanjohtaja Tom Simola.
Hän kuitenkin ihmetteli sitä, ettei koskaan tavannut yhtäkään hankkeen taustahenkilöistä. BitFuryn toimitusjohtaja, latvialais- ukrainalainen Valeri Vavilov, kävi joulukuussa 2013 tutustumassa tiloihin, mutta kunnan väkeä hän ei tavannut.
”Yleensä noin isossa bisneksessä tavataan ihmisiä. Ihmettelin aina, mistä tämä rahoitus tulee.”
NIKO PUNIN OLI muuttanut avovaimonsa ja lastensa kanssa Kemiöön Helsingistä vuonna 2008. Mukana oli seurannut ystävä ja yhteistyökumppani Tuomo Tammenpää perheineen. Miehet tunsivat toisensa Helsingistä 1990-luvun lopulta. Punin oli pestattu töihin suunnittelijaksi uusmediafirma Mindworksiin, jossa Tammenpää oli osakkaana. Heitä molempia kiinnosti uusi teknologia ja se, miten se voisi muuttaa yhteiskuntaa.
”Nikon kanssa on tosi hyvä keksiä, sillä mielikuvitus laukkaa. On kiva idistellä, kun ei jäädä odottamaan, soiko puhelin”, Tammenpää sanoo.
Tämä tyyli tosin johti ajan mittaan useisiin taloudellisiin epäonnistumisiin. Uuden keksiminen kiinnosti kaksikkoa enemmän kuin esimerkiksi liiketoiminnan kehittäminen tai asiakkaiden haaliminen.
Kemiöön muutettuaan Tammenpää kiinnostui esimerkiksi osuuskuntatoiminnasta, avoimen lähdekoodin filosofiasta ja paikallisvaluutoista. Punin oli syvemmällä teknologiamaailmassa, ja bitcoin-into tarttui häneen ensin.
Taalintehtaalla asuva, nyt jo eläkkeelle jäänyt Yleisradion dokumentaristi Eero Wallén alkoi kuvata Puninin touhuja helmikuussa 2014. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä dokumentti miehestä, joka pelastaa vanhan teollisuuspaikkakunnan tuomalla sinne bitcoin-louhimon. (Dokumentti ei ole valmistunut.)
”Nikosta oli helppo tykätä, hän oli hirveän jännittävä ja erilainen tyyppi. Hänen kanssaan keskustelu saattoi lähteä yks kaks aivan uusille raiteille”, Wallén sanoo.
Hän muistelee pitkää iltaa, jonka vietti Puninin kotona Kårkullan vanhassa kyläkoulussa Kemiön lähellä. Viinaa juotiin. Öisellä pissareissulla Wallén ja Punin seisoivat pihan reunassa.
”Niko alkoi siinä miettiä, että onpa ihmeellistä, miten maa meidän jalkojen alla on täynnä elämää, sienirihmastoja ja kaikkea, ja miten me kaikki ollaan riippuvaisia toisistamme. Se oli mulle hirveän charmanttia. Hän ei ollut tyyppi, joka siinä alkaisi puhua naisista tai jostain.”
Talven 2014 lopussa Punin istui Wallénin kodin kustavilaissohvalla Taalintehtaan keskustassa. Sisälämpötila oli hieman yli kymmenen astetta, ja kiviseinät hohkasivat kylmää. Puninilla oli idea: Wallén voisi tuoda louhintakoneet kellarin tyhjään uima-altaaseen. Ne lämmittäisivät koko talon ja tekisivät samalla rahaa. Koko paketti maksaisi 15 000 euroa. Wallén ei innostunut tarjouksesta.
TOUKOKUUSSA 2014 louhinta vihdoin alkoi Taalintehtaalla. Datakeskukseen oli palkattu kymmenkunta tehtaan entistä työntekijää. Punin oli itse valinnut heidät. He olivat entisiä valssilinjan miehiä, ja vaikka työ datakeskuksessa oli erilaista kuin kuuman raudan työstäminen, he oppivat uudet tehtävänsä nopeasti. Mitään erillistä koulutusta heille ei työhön annettu. Miehet tekivät lähinnä huolto- ja rakennustöitä.
Bitcoineja louhivia koneita valvottiin etänä eri puolilta maailmaa BitFuryn toimistoista käsin. (Yhtiö oli poliittisen tilanteen vuoksi muuttanut Ukrainasta Hollantiin.) Sieltä lähetettiin viesti tehtaalle, jos jokin näytti olevan pielessä.
Tietokoneet oli pinottu lähes pari metriä korkeisiin hyllyköihin. Eero Walléniin louhimo teki vaikutuksen heti ovensuussa.
”Ulkona oli vähän kylmä, ja ovella tuulettimet tuuttasivat ulos hirveästi sitä lämmitettyä ilmaa. Ovi on siinä vähän hallin lattiaa korkeammalla, siitä on hyvä näkymä. Ei näkynyt kuin tietokoneita. Rivi rivin jälkeen, satoja metrejä ja taas satoja metrejä. Ja kauhea meteli.”
Tyhjillään seissyttä tehdashallia ei ollut juuri ehditty siistiä, joten se oli rähjäisessä kunnossa.
Tehtaan vanhan muuntajan kapasiteetti oli 20 megawattia. Se oli riittänyt raudan sulattamiseen, mutta nyt rajat alkoivat tulla vastaan.
Pian tarvittaisiin uusi muuntaja, 50-megawattinen: se oli maksimi, jonka paikallinen sähköverkko kestäisi.
Samoihin aikoihin bitcoin-louhimoita syntyi vanhoille teollisuuspaikkakunnille muuallakin maailmassa. Yhdysvalloissa louhinnan keskus oli muodostumassa Washingtonin osavaltiossa Columbiajoen varrelle, paikkaan jossa viisi vesivoimalaa tuotti sähköä. Islannissa louhimot kilpailivat geotermisestä energiasta alumiinisulattojen kanssa. BitFuryllä oli jo entuudestaan louhimot Georgiassa ja Islannissa.
Yrittäjät etsivät kaikkialla samoja asioita: halpaa sähköä, edullisia viilennyskeinoja ja tiloja, joissa oli tehokkaat muuntajat valmiina edellisten käyttäjien jäljiltä.
Mutta ennen kaikkea halpaa sähköä. Bitcoin-louhinta nimittäin kulutti koko ajan enemmän energiaa. Se oli järjestelmän ominaisuus, jonka kiertämiseen ei tunnettu keinoja.
Uuden 50 megawatin muuntajan myötä Taalintehtaan louhimosta tulisi maailman suurin.
SUNNUNTAINA 7. toukokuuta illalla kello 21:n aikoihin uutislähetyksissä trikolorit liehuivat: Ranska oli saanut uuden presidentin, Ranska oli pelastettu, ja jopa Eurooppa.
Alkuillasta olin saanut Ranskasta viestin, jossa oli aivan toisenlaisia tunnelmia, vaikka ne eivät vaaleihin liittyneetkään. Ne tulivat pitkäaikaiselta algerialaiselta ystävältäni.
”Me elämme kovia ja käsittämättömiä aikoja... Elämä ei maistu... En kykene edes kuvaamaan surullisuutta...”
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Hafed oli tällaisissa tunnelmissa. Pariisissa ilmapiiri on mennyt synkeäksi ja jokapäiväinen elämä raskaaksi, hän on sanonut moneen kertaan. Tammikuussa 2015 terrori-iskusta ei ollut mennyt viikkoakaan, kun Hafed mainitsi kaikkialla vallitsevasta pelosta ja etnisestä jakautumisesta. Jokin aika sitten hän kertoi aikovansa muuttaa takaisin Algeriaan. Vaikka olin kuullut samansuuntaisia puheita aiemminkin, se hätkähdytti.
Sillä muutto ei olisi yksinkertainen. Hafed on asunut Ranskassa 20-vuotiaasta asti, ollut pitkään Ranskan kansalainen, asunto on porvarillisessa 16. kaupunginosassa, ei sekään vielä mitään, mutta pitkäaikainen kumppani ja heidän kaksi tytärtään ovat syntyneet Ranskassa, he eivät voisi lähteä. Jos Hafed muuttaisi, hän joutuisi jättämään perheensä Ranskaan. Olin kuitenkin aina ottanut Hafedin tällaiset puheet hetkellisen epätoivon ilmauksina sen sijaan, että olisin uskonut hänen toteuttavan aikeitaan.
TOISAALTA KOSKAAN sinä aikana, jolloin olemme tunteneet toisemme, tulevaisuus ei ole ollut yhtä näköalaton.
Olen tavannut Hafedin alta parinkymmenen ikäisenä. Kumpikaan meistä ei muista ensimmäistä kohtaamistamme, mutta se on tapahtunut Notre-Damen edustalla, jossa eräänä kesänä tapailin joukkoa algerialaisia nuorukaisia. Tunsin useimmat heistä paremmin kuin Hafedin; hänen kanssaan ystävystyimme lähemmin joitain vuosia myöhemmin, mutta siitä asti olen seurannut hänen elämäänsä, jossa toimeentulon muodot ovat vaihdelleet. Milloin hän on ollut bistron omistaja, milloin harjoittanut niin sanottua paralleelin talouden epävirallista kauppaa Algeriaan, milloin taas organisoinut vaatetavaran tukku- ja vähittäismyyntiä Suur-Pariisin alueella. Niinä vapaahetkinä, joina olen ollut näissä toimissa hänen seuranaan, tuntuu kuin hän olisi esitellyt minulle balzacmaisen kirjon ihmisiä paperittomista algerialaisista lakimiehiin, lääkäreihin ja diplomaatteihin. Olen aina hämmästellyt Hafedin sosiaalista liikkuvuutta, jossa nopea äly ja luontainen iloisuus ovat olleet avuksi. Vasta hiljattain kuvaan on tullut ”un mal de vivre”, kolkko ja synkeä elämäntunne, joka ei koske yksin häntä vaan koko yhteiskuntaa.
Vain joitakin päiviä sitten tätä kirjoittaessani, Notre-Damen edustalla, melkein samoilla jalansijoilla, missä me aikoinaan ilta toisensa perään tapasimme, neljänkymmenen ikäinen algerialaismies oli kaivanut repustaan vasaran, huudahtanut jotakin Syyrian puolesta ja ilmaan hypähtäen iskenyt vasaran edessään seisovan poliisin takaraivoon, minkä jälkeen toinen poliisi oli ampunut kaksi laukausta miehen rintaan, samalla kun ympärillä väkijoukko, lähinnä turisteja, oli paennut paikalta juosten.
KUN TUTUSTUIN Hafediin, ranskalaisten ja algerialaisten välit olivat kireät mutta siitä huolimatta saattoi uskoa tulevaisuuteen. Mitä tahansa vaikeuksia heikäläiset joutuivatkin Ranskassa kohtaamaan, saattoi luottaa siihen, että ne olivat luonteeltaan väliaikaisia ja seurausta yhteisestä, väkivaltaisesta menneisyydestä. Usko siihen, että aika parantaa haavat, oli vielä voimissaan.
Nyttemmin tuntuu kuin aika olisi ryhtynyt avaamaan vanhoja haavoja, tai paremminkin se on näyttänyt kauhistuttavan ominaisuutensa: kyvyn pitää haavat aina yhtä tuoreina.
Kukaan ei voi tarkalleen sanoa, missä ja milloin yhteinen tulevaisuus oli kadonnut ja me lännessä olimme lähteneet yhdelle tielle ja he, joko vapaaehtoisesti tai pakosta toiselle tielle, mutta joitakin maamerkkejä on mahdollista hahmottaa. Marraskuussa 1989 kun Berliinin muuri murtui, toiveikkuus nousi myös Pohjois- Afrikassa, jotain samankaltaista vielä tapahtuisi autoritaarisissa arabimaissakin. Tammikuussa 1990 seurasin ensimmäisen Persianlahden sodan syttymistä televisiosta yhdessä muutaman algerialaisen kanssa Hafedin asunnon olohuoneessa. Yhtäkkiä Hafed pudisti päätään: ”Tämän jälkeen mikään ei tule olemaan entisellään...”
Hän ei kertonut tarkemmin, mitä tarkoitti, mutta tuolloinkin Pariisissa elettiin synkeitä viikkoja, metroissa oli ratsioita, heille, Bellevillessä moskeijaa tulitettiin kiväärillä, tunisialaisen naisen omistama ravintola räjäytettiin ja Korsikalla tuhansia pohjoisafrikkalaisia oli ajettu kodeistaan Välimeren eteläpuolelle.
Tämä kaikki oli Ranskassa entuudestaan tuttua, mutta se ei vielä kääntänyt ajan pyöriä taaksepäin. Jälkikäteen ajatellen jotakin peruuttamatonta alkoi Bosniassa, vaikka vaivihkaa. Jonakin aamuna Sarajevon asukkaat heräsivät ”muslimeina”, siis joinakin Euroopalle vieraina. Sillä ei ollut väliä, että suurin osa heistä piti itseään ateisteina tai agnostikkoina. Sillä hetkellä riitti, että heitä pidettiin muslimeina Lontoossa, Pariisissa ja Belgradissa, ja siksi Sarajevon piiritys jatkui 44 kuukautta, vaikka hyvin tiedettiin, että jos Venetsiaa olisi pommitettu samalla tavalla, sellainen olisi lopetettu varttitunnissa. Näin Länsi-Euroopan 12 tai 15 miljoonaa islamilaistaustaista asukasta saivat viestin, että heillä ei tule olemaan paikkaa yhdentyvän Euroopan tulevaisuudessa.
Kaikki tämä on saatu aikaan poliittisilla päätöksillä ja toimilla, mutta se peittyy uutisiin terroriteoista ja puheeseen ”kulttuureista”, joiden perusteella ihmisille annetaan jonkinlaisia mentaalisia henkilötodistuksia.
”KYLLÄ, MEHÄN OLEMME terroristeja...” Joskus ystävyytemme alkuaikoina Hafedilla oli tapana naurahtaa näin.
Tätä ei pidä ymmärtää väärin, tästä on jo aikaa.
Naurahdus terroristeista viittasi aikaan, jolloin Hafed oli ollut lapsi ja Algeria oli hiljattain itsenäistynyt Ranskasta. Siihen aikaan kaikki algerialaiset olivat enemmän tai vähemmän terroristeja, ainakin ranskalaisten silmissä – ja minä ihmettelin itsekseni, kuinka oli perheitä tai väestöjä, joissa terroristin leima kulki sukupolvesta toiseen ilman että kukaan teki sen eteen mitään, tappoi kärpästäkään.
Ystävyytemme alkuaikoina Hafed vielä saattoi naurahtaa näin, mutta ei enää.
Ranskassa arkinen ympäristö on etnisen jakautuneisuuden myötä käynyt ahdistavaksi, ja toisella suunnalla, Välimeren eteläpuolella, kaikki on ollut vielä pahemmin. Kerran Hafed kertoi, kuinka
oli 1990-luvun puolivälissä ajanut Algerista Médéaan tapaamaan sukulaisiaan, lähtö oli viivästynyt ja matkalla hän kauhukseen huomasi auringonlaskun yllättävän. Hän oli keskellä autiota maisemaa tienristeyksessä, jossa vain vähän aiemmin ja täsmälleen samaan vuorokaudenaikaan oli teurastettu ihmisiä, islamistien tekoja, uhreina keitä nyt oli tiellä sattunut kulkemaan, verijäljet näkyivät yhä tien pinnassa.
Ystävyytemme alkuaikoina Hafed ei ravintoloissa halunnut istuutua nurkkapaikkaan, josta ei päässyt esteettä pois. Pieni klaustrofobia, lapsuus, Algeria, pommitukset, sitä perua, hän aina naurahti.
Aikoihin Hafed ei ole maininnut klaustrofobiasta, mutta muisto käy joskus mielessä, kuten äskeistä juttua kuunnellessa tai pienissäkin asioissa... Erään terveysongelman jälkeen hän luopui alkoholista – ”Heti kun ranskalaiset huomaavat ettei juo, saa ympärilleen pienen vankilan... ” Toisin sanoen ympärillä epäluulot heräävät.
LAITURI ON NIEMEN NENÄSSÄ, ison kiven takana, sammaleen peittämän pyöreän kallion kainalossa. Tästä hyppään kesäaamuisin uimaan, usein yhdessä lasten kanssa.
Olemme Outokummun entisen kaivoskaupungin alueella, Juojärven rannassa. Seuraava niemi kurottelee koillisessa. Sen takaa aukeaa Riihilahti. Seitsemän vuotta sitten Riihilahdelta kuului uutinen: lahden suulle tulee kaivos.
Tieto tuntui jysähdyksenä otsalohkossa. Juojärvi on suuri, kirkas ja karu. Rannoilla ei ole teollisuutta, ei juuri peltoja eikä edes soita. Vesistöä ei vaivaa rehevöityminen eikä sameus, ei happikato eikä sinilevä.
Kun valmistamme mökkilounasta tai iltapalaa, pesen laiturilla perunat, kurkut ja tomaatit. Joillakin mökeillä järvivettä juodaan.
Kun seison rannassa, näen miten veden pinnalle pulpahtaa kaksi tukkakoskeloa. Parin kilometrin päässä alkaa Natura-saaristo, jossa vesilintuja suojellaan. Isä on asettanut kalliolle penkin, jolta voi ihailla koskelopoikueita, kuikkaparvia ja auringonlaskua. Kuikat soutelevat ulapalta jopa kahdenkymmenen linnun laivueina.
Niiden väylälle kaivos tulisi.
Juojärven alla uinuu 140 000 tonnia kuparimalmia. Sitä tarvitaan nyt Kiinassa ja Intiassa. Juojärvi on joutunut supersyklin imuun. Taloustieteilijät kutsuvat supersykliksi talouden myllerrystä, jonka vuoksi metalleja ja muita raaka-aineita imuroidaan maan uumenista kiihtyvään tahtiin. Edellinen supersykli ajoittui toisen maailmansodan jälkeisiin jälleenrakennuksen vuosiin, ja nykyisen supersyklin on pannut vauhtiin Kiinan ja Intian vaurastuminen. 2,5 miljardia entistä köyhää haluaa nyt ostaa kännyköitä, autoja ja jääkaappeja, keskuslämmitys- ja ilmastointilaitteita. Kaikkiin niihin tarvitaan kuparia.
HEINÄKUUN TOISENA sunnuntaina 2006 Riihilahden kaivoshankkeen isä, Suomen Nikkelin perustaja ja toimitusjohtaja Vesa-Jussi Penttilä saapui pitämään tiedotustilaisuutta Juojärven rantamille. Varislahden kyläkoulun luokkahuone oli täynnä ihmisiä, vaikka keskikesän aurinko lämmitti pihoja, ja televisiossa oli alkamassa jalkapallon MM-kisojen loppuottelu Italia–Ranska.
Penttilä ilmoitti pitävänsä tilaisuuden rivakasti, jotta kaikki pääsisivät ajoissa katsomaan ottelua. Yleisöä ei jalkapallo kiinnostanut. Tunnelma oli pidätetyn raivoisa, kun Penttilä näytti powerpoint-esitystä tulevasta kaivoksesta ja hikoili.
Penttilä kertoi, että rannalta louhittaisiin järven alle 400 metriä pitkä vinotunneli. Malmi tuotaisiin tunnelia pitkin ylös, murskattaisiin ja kuljetettaisiin 30 kilometrin päähän Kaaville Luikonlahden rikastamoon. Kaivokseen valuvat vedet pumpattaisiin laskeutusaltaaseen, joka kaivettaisiin rannalle metsään. Altaassa räjähdysainejäämät, savi ja muu kiintoaine painuisivat pohjaan. Sen jälkeen vesi lorisisi ojaa pitkin takaisin Juojärveen.
Penttilä vakuutti, ettei Juojärvelle tapahdu mitään pahaa. Malmia on niin vähän, että kaivos olisi tyhjennetty kahdessa vuodessa.
Yleisö ei huojentunut tiedosta lainkaan. Ihmiset päättelivät, että hyöty kaivoksesta jäisi paikkakuntalaisille olemattomaksi mutta haitat pysyviksi.
”Miten sinä oman kylän poika kehtaat”, mylvähti joku.
”On se vähän kummallista, että mattojen pesu on kielletty, mutta kaivos sopii tehdä järven alle”, huomautti Aila Ojala, Riihilahden pohjukan vakinainen asukas.
Outokummun kaupunki oli poistanut käytöstä läheisen mattolaiturin, koska siltä leviävät pesuaineet olisivat voineet rehevöittää järveä. Kaivoksen perustamisesta kunta kuitenkin antoi myönteisen lausunnon.
Isänikin pyysi puheenvuoron.
”Jos sieltä kaivokselta pääsee vesistöön ylimääräistä, niin ne vaikutuksen tuntuvat laajalti”, hän sanoi.
Isä on yrittäjähenkinen maanviljelijä. Hän näkee maat ja metsät tuotantovälineinä. Silti kaivoshanke sai hänet raivoihinsa. Hän puhkui, että on täyttä hulluutta pilata järvi niin pienen voiton takia.
Yksi paikallaolija uteli, aikoiko Penttilä myydä kaivosoikeudet ulkomaille. Silloin hän ei olisi itse vastaamassa mahdollisista sotkuista. Penttilä kiisti suunnittelevansa myymistä. Hän sanoi palanneensa Outokumpuun työllistämään.
Penttilä on Outokumpu-yhtiön entinen geologi, joka sai potkut 1980-luvun lopussa, kun yhtiö luopui kaikesta kaivostoiminnasta. Hän on nähnyt uransa aikana metallien hintojen nousevan ja laskevan ja tietää, milloin kaivos kannattaa perustaa.
Outokumpu-yhtiö louhi kuparimalmia mökkiseudullani melkein 80 vuotta. Samannimistä kaupunkia ei olisi olemassa ilman kaivoksia.
ENSIMMÄISEN KERRAN timanttikairan kärki osui kuparimalmiin Kuusjärven pitäjän syrjäkulmalla 16. maaliskuuta 1910. Näyte oli poikkeuksellisen rikas: kuparipitoisuus oli yli kuusi prosenttia.
Varsinainen kaivostoiminta alkoi kolme vuotta myöhemmin, ja Suomen itsenäistyttyä valtionyhtiö Outokumpu kasvoi suuryritykseksi ja maan talouden keskeiseksi veturiksi.
1950-luvulla Outokummun Keretin kaivos oli Euroopan toiseksi suurin kuparikaivos. Outokummussa asui enimmillään yli 12 000 ihmistä. Nyt asukkaita on enää 7 000. Vanhan kaivoksen rikastamo toimii museona. Sen ympäristöön on kasvanut Outokummun kaupungin nykyinen keskusta S-marketteineen ja Tokmanni-tavarataloineen.
Kaivostoiminnan alussa Outokumpu-yhtiö halusi jarruttaa yhdyskunnan syntymistä kaivoksen kylkeen ja yritti pitää kaivosmiehet kodeissaan muilla kylillä. Kaivoksen ehtyessä heillä olisi kotitilansa, eivätkä he jäisi tyhjän päälle. Miehiä kuljetettiin töihin matkojen takaa yhtiön omilla bussilinjoilla. Lieveilmiöksi muodostui, että heinänteon ja puinnin aikaan tapahtui kumman paljon sairastumisia, eikä kaivokseen riittänyt miehiä.
Sairastivat kaivosmiehet oikeastikin: kivipölykeuhkot vaivasivat, ja moni kuoli nuorena. Kaivoksen yhteydessä toimi 1913–1929 kuparitehdas, jonka päästämät rikkikaasut tappoivat lähiympäristöstä kaiken vihreän. Kaivos pilasi myös vedet pikavauhtia.
Joka vuosi kymmeniä tuhansia tonneja jäteliemiä laskettiin pitkulaiseen kilometrin pituiseen Outolampeen. Yhtiön toimitusjohtajana vuosisadan alkupuolella toiminut Eero Mäkinen kuvailee historiateoksessa Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi, että lampi oli kuin ”luotu vesisäiliöksi, jossa jäte ehtii selvitä ja painua pohjaan, niin että ainoastaan kirkas vesi juoksee viereiseen vesistöön”.
Aivan niin ei tapahtunut. Kalaisa Outolampi muuttui nopeasti jätealtaaksi, josta rikastelieju pursui yli äyräiden. Jätteet imeytyivät maaperään ja pohjaveteen. 1960-luvulla Outokummun pohjavedestä löytyi syanidia, jota käytettiin kuparin rikastuksessa. Viranomaisten mielestä pitoisuus oli kuitenkin haitaton. Erilaisia korvausvaatimuksia puitiin oikeudessa parikymmentä vuotta. Yhtiön mukaan mitään lainvastaista ei ollut tapahtunut, koska pohjavesien pilaaminen kiellettiin vasta 1962 voimaan tulleessa vesilaissa. Päästöt pohjavesiin olivat loppuneet ennen sitä.
Vuonna 1971 Itä-Suomen vesioikeus tuomitsi kaksi yhtiön johtajaa päiväsakkoihin jatketusta ryhtymisestä vesistön pilaantumista aiheuttaviin toimiin.
Heinäkuun aamu oli kolea. Kun Juhani ja Mikael herätettiin kymmeneltä omista huoneistaan perhekoti Metsolassa, talossa oli hiljaista. (Poikien nimet on muutettu, koska heitä epäillään alaikäisinä tehdyistä rikoksista.) Muut kolme poikaa olivat jo lähteneet kesätöihin – yksi oli Muhoksen S-marketissa, ja toinen leikkasi Pohjolakodin nurmikkoa. Pohjois-Pohjanmaalla Muhoksella sijaitseva Metsola on yksi koulukoti Pohjolakodin kolmesta perhekodista, ja sinne otetaan vain erityisen haastavia poikia.
Perjantaina 24. heinäkuuta 2015 Juhanin ja Mikaelin ei tarvinnut lähteä töihin, sillä kummallekin oli määrätty heidän liikkumistaan ja yhteydenpitoaan koskeneet rajoitukset. Juhani, 17, ei saanut liikkua ulkona ilman ohjaajaa, sillä hän oli ollut kesä-heinäkuussa kotiloman jälkeen karkuteillä.
Samanikäinen Mikael oli tullut Metsolaan vasta maanantaina. Ensimmäisinä neljänä päivänä hän oli saanut olla toisten poikien seurassa vain ruokailuissa, koska hänellä oli yhä voimassa edellisessä sijaishuollon paikassa annettu liikkumisvapauden rajoittamispäätös. Lisäksi Metsolassa on tapana, että ohjaajat tarkkailevat tulokkaita ensimmäiset päivät tarkasti. Nyt viidentenä aamuna ohjaajat päättivät purkaa hänen rajoituksiaan osittain: Mikael sai mennä muiden seuraan yleisiin tiloihin mutta ulos yhä vain ohjaajien kanssa.
Aamupalan jälkeen pojat pyysivät ohjaajalta lupaa päästä pelipäätyyn. Se on olohuoneesta ja keittiöstä lähtevän käytävän perällä oleva syvennys, jossa on pieni sohva ja televisio. He pelasivat Xboxilla jalkapallopeli Fifaa ja katsoivat takavuosien ammattirikollisten elämästä kertovaa Rööperi-elokuvaa. Samalla he juttelivat niin hiljaa, että ohjaajat eivät kuulleet heitä. He puhuivat karkaamisesta.
Mikael halusi vapauteen. Hän oli viettänyt vuosia erilaisissa sijaishuollon yksiköissä ja oli kuullut aiemmin ikäviä huhuja Pohjolakodista. Täällä ohjaajien kerrottiin käyttävän väkivaltaa. Hän suunnitteli karkaavansa päädyn ikkunasta, mutta Juhani sanoi, että se ei onnistuisi. Vaikka he pääsisivät ulos, ilman kulkuvälinettä matka loppuisi lyhyeen. Muhos on pieni, 9 000 asukkaan kunta, ja karkulaiset herättäisivät nopeasti huomiota, semminkin kun paikkakunnalla asuu paljon Pohjolakodin työntekijöitä.
Myös Juhani halusi pois. Yhdelle pojista hän oli kertonut, että edellisellä pakomatkalla joku oli aiheuttanut hänelle ongelmia ja nyt hän lähtisi kostamaan. Yhdessä he keksivät, että ainoa keino on tainnuttaa ohjaaja ja viedä hänen avaimensa. Myös siinä suunnitelmassa oli monia mutkia. Metsolan tiloissa ei ole mitään voiveistä terävämpää ja ohjaajia on päivisin paikalla yleensä vähintään kaksi. Lisäksi seinän takana asuvat perhekotivanhemmat Jani ja Reija Ukkola. Öisin Metsolassa on vain yksi työntekijä Jani Ukkola oli kuitenkin kertonut Juhanille, että pariskunta lähtisi perjantaina Ouluun Qstock-festivaaleille, joissa esiintyisi myös yksi Juhanin suosikkiartisteista, räppäri Mikael Gabriel.
Juhanilla oli ruuanlaittovuoro. Hän teki yhden ohjaajan kanssa pyttipannua. Mikael pyysi sillä aikaa lupaa käydä kokeilemassa pihalla olevaa penkkipunnerruslaitetta. Ohjaajat naureskelivat: mikähän siinä on, että uudet tyypit haluavat aina ensimmäisenä käydä yrittämässä penkkiä... Pihalta palattuaan ohjaaja kertoi kollegalleen, että tulokas ei ollut erityisen vahva: penkistä nousi 70 kiloa ja sekin avustettuna.
Mikael oli silti urheilullinen: Vielä pari vuotta sitten häntä oli pidetty yhtenä ikäluokkansa lupaavimmista jalkapallojunioreista. Hänet oli valittu Tähtitarhaan, valtakunnalliselle valmennusleirille, jossa koulitaan käytännössä kaikki tulevat maajoukkuepelaajat. Lisäksi hän oli harrastanut kilpanyrkkeilyä, karatea ja judoa.
Iltapäivällä Juhanin tehtävänä oli leikata Metsolan nurmikko. Kun hän palautti leikkurin autotalliin, hän viipyi siellä hieman tavallista kauemmin. Mikael oli pyytänyt häntä etsimään metalliputkea, joka soveltuisi kolkkaamiseen. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Perjantaisiivouksen aikana Juhani esitteli Mikaelille imurinputkea – se ehkä ajaisi asian.
Päivän aikana muut pojat saivat kuulla Juhanin ja Mikaelin suunnitelmista. Tosin koulukodissa on totuttu suuriin puheisiin eikä kaikkea suinkaan uskota. Varsinkin uudet nuoret saattavat uhota. Mikael kysyi muitakin matkaan, mutta Juhanin lisäksi vain yksi sanoi liittyvänsä mukaan.
Mikael ei ollut kertonut itsestään muille pojille oikein mitään. Pelinurkassa Mikael sanoi yhdelle, että hän on oppinut olemaan paha, koska hänen ympärillään on ollut ihmisiä, jotka ovat olleet väkivaltaisia häntä ja muita kohtaan. Mikael lisäsi, että ei satuta lapsia – ainoastaan aikuisia.
Metsolassa on tarkka päivärytmi, jonka noudattamista ohjaajat valvovat. Ruokailuajoista pidetään tiukasti kiinni. Nyt iltapala kuitenkin oli vähällä myöhästyä, koska ruuanlaittovastaava Juhani ei aloittanut valmisteluja ajoissa. Hänen ajatuksensa olivat muualla.
Iltapalan jälkeen pojilla oli lyhyt vapaahetki. Toinen iltaohjaajista lähti viemään kotilomalle pääsevää poikaa Oulun rautatieasemalle. Juhani, Mikael ja kolmas poika vetäytyivät taas pelipäätyyn ja alkoivat freestyle-räpätä toisilleen. Erityisesti Mikael oli harrastanut sitä ennenkin. Muutamaa vuotta aiemmin hän oli ladannut Mikseri.net-sivustolle tekemiään kappaleita. Yksi niistä on nimeltään Älä tapa. Siinä hän riimittelee ”auta elämäni uusiin kuosiin eikä uusiin hautajaisiin”. Tällä kertaa musisointi loppui lyhyeen. Kun Juhani ja Mikael alkoivat riimitellä pilkallisesti laitoselämän kurjuudesta ja yhden pojan perheestä, ohjaaja puuttui asiaan ja komensi pojat huoneisiinsa.
Kun kanadalainen Stephen Elop valittiin suomalaisen matkapuhelinvalmistaja Nokian toimitusjohtajaksi syksyllä 2010, hän otti ensi töikseen yhteyttä vanhaan ystäväänsä, McKinsey & Companyn konsulttiin Endre Holeniin.
Elop pyysi Holenia miettimään, mitä Nokialle pitäisi tehdä. Yhtiö oli jäänyt jälkeen älypuhelinmarkkinoilla erityisesti Applesta. Maailmanlaajuisesta markkinaosuudesta oli vuodessa sulanut 8,5 prosenttiyksikköä.
McKinseyn opastuksella Nokia alkoi suunnitella isoa muutosta. Se hylkäisi vanhan Symbian-käyttöjärjestelmän ja siirtyisi käyttämään puhelimissaan Microsoftin käyttöjärjestelmää.
Syksyllä 2010 Nokian toimistoon Keilalahteen saapui vajaan kymmenen hengen joukko McKinseyn nuoria konsultteja. Heidän tehtävänsä oli suunnitella Nokialle pelastussuunnitelma, winning strategy.
SUURET PÖRSSIYRITYKSET eivät nykyisin tee ainuttakaan isoa päätöstä ilman liikkeenjohdon konsultteja. Kun johtoportaan täytyy päättää organisaatiouudistuksesta, toimialasta luopumisesta tai uuden tuotteen julkistamisesta, hälytetään usein paikalle jokin ”kolmesta suuresta”, jotka maailmalla tunnetaan nimellä The Big Three.
Ne ovat maailman vanhimmat liikkeenjohdon konsulttifirmat, amerikkalaiset McKinsey & Company, The Boston Consulting Group ja Bain & Company. Niistä jokaisen liikevaihto on miljardeja. Ne pitävät itseään bisnesmaailman erikoisjoukkoina, jotka on harjoitettu suorittamaan vaikeita tehtäviä nopeasti ja tehokkaasti.
Suuryritykset ovat ulkoistaneet kaiken muun kuin ydintoiminnan. Uudistuksiin ja ongelmiin liittyvä strategiatyö on annettu konsulttifirmoille.
Jos yritys esimerkiksi harkitsee toisen yrityksen ostamista, konsultit tekevät selvityksiä kohteen todellisesta arvosta ja kasvuodotuksista. Jos taas kaksi yritystä harkitsee fuusiota, konsultit tutustuvat luottamuksella molempien salaisiin tietoihin ja antavat sen jälkeen ehdotuksensa siitä, miten fuusio kannattaisi toteuttaa. (Mckinseyläiset kutsuvat itseään ”mustaksi laatikoksi”, josta ei valu arkaluonteista tietoa kumpaankaan yritykseen.)
Konsulttifirma voidaan palkata myös silloin, kun yrityksen pitää päättää, miten myynti saadaan kasvuun. Usein se tarkoittaa yrityksen kulujen ja toimintojen karsimista – eli joukkoirtisanomisia.
Kolmesta suuresta suurin on McKinsey, jolla on yhteensä 27 000 konsulttia yli 120 kaupungissa ja 60 maassa ympäri maailmaa. Vuonna 2015 sen Suomen-toimiston liikevaihto oli 27 miljoonaa euroa.
McKinseyn bisnesmalli on avoin salaisuus: se myy toisten firmojen oivalluksia. Yritysjohtajat toivovat, että konsulteilla on kilpailutilanteesta jotain sellaista tietoa, jota yrityksellä itsellään ei ole. Ylimmän liikkeenjohdon konsultointi on tavallaan ainoa laillinen yritysvakoilun muoto. Tosin McKinsey itse ei tietenkään puhu yritysvakoilusta vaan parhaista käytännöistä.
KONSULTTIBISNES SELLAISENA kuin se nykyään tunnetaan syntyi 1900-luvun alussa Pohjois-Amerikassa. Alue oli silloin kasvanut maailmantalouden ykköseksi ja teollistui ripeästi. Massatuotannon myötä yleistyi taylorismi, liikkeenjohto-oppi jonka ideana oli seurata työläisten toimia tarkasti ja kehittää yhä tehokkaampia tuotantotapoja.
Konsultit alkoivat auttaa yritysten johtajia tässä tehostamisessa. Vuonna 1950 Yhdysvalloissa oli jo yli tuhat konsultointifirmaa.
McKinsey & Companyn perustaja James O. McKinsey (1889–1937) ei ollut maailman ensimmäinen konsultti, mutta hän teki konsulteista oikean ammattikunnan.
McKinsey oli matemaattisesti hyvin lahjakas maatilan kasvatti – lähes kaksimetrinen, itsepäiseksi kuvailtu mies, joka ei arkaillut neuvoa muita. Toisten ihmisten saamattomuus oli hänelle jatkuva turhautumisen lähde. Palvellessaan ensimmäisessä maailmansodassa sotatarvikkeiden hankkijoiden parissa hän järkyttyi järjestelmän organisaation huonoudesta ja hakeutui sodan jälkeen opiskelemaan kirjanpitoa yliopistoon.
McKinseyn suuri idea oli, että kirjanpito voi paljastaa muutakin kuin vain voittoja ja tappioita. Hän ajatteli, että yrityksillä tulisi olla liiketoimintasuunnitelma ja niiden pitäisi selvittää, miten ja millä hinnalla tavoite saavutetaan. Nykypäivänä tällaista pidetään selviönä, mutta 1900-luvun alussa ajatus oli uusi.
Vuonna 1926 McKinsey perusti McKinsey & Companyn, joka auttaisi yrityksiä muokkaamaan tulevaisuuttaan.
Firman ensimmäinen asiakas oli maan suurin lihanpakkaaja Armour & Company, jota se neuvoi budjetoinnissa ja yrityssuunnittelussa. Armour selvisi talousongelmista ja pysyi yhtenä Yhdysvaltain suurimmista yrityksistä 1930-luvun suuren laman aikana. Lama ei pysäyttänyt myöskään McKinseyn kasvua. Päinvastoin samalla kun muun maan teollisuustuotanto putosi lähes puoleen, McKinsey kasvoi vauhdikkaasti: kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen vuonna 1936 firmalla oli 44 työntekijää kolmessa kaupungissa. James O. McKinsey muun muassa suunnitteli ja lopulta myös toteutti Marshall Field’s -tavaratalon joukkoirtisanomiset, joissa yli 1 200 ihmistä jäi ilman työtä. James O. McKinsey sai tappouhkauksia, mutta yritysten silmissä hänen maineensa kasvoi.
Konsultin ihannekuva alkoi muodostua: McKinsey ei viettänyt aikaa kotona, vaan oli aina töissä. Hän söi asiakkaiden luona lounaat ja lähes kaikki muutkin ateriat. Kulttuuri ja kirjallisuus eivät häntä kiinnostaneet, ja eliittiklubeille hän liittyi vain, koska niissä tapasi mahdollisia asiakkaita.
Ideaalin hioi täydellisyyteen McKinseyn seuraaja ja suuri ihailija Marvin Bower. (Hän jopa nimesi kolmannen poikansa James McKinsey Boweriksi.) Jotta McKinsey erottautuisi 1960-luvulla alati lisääntyvistä konsulttifirmoista, Bower kehitti McKinsey-hahmon. Konsultin tuli olla persoonaton, työlleen omistautunut ja ehdottoman luotettava mies. Hän ei kaivannut mainetta ja kunniaa itselleen vaan yritykselle. Asiakkaan yksityisasioita hän ei levitellyt koskaan. Hän oli käytökseltään itsevarma mutta tahdikas. Lisäksi hän oli hyvännäköinen.
Bower palkkasikin firmaan pääsääntöisesti komeita ja pitkiä miehiä. McKinsey-hahmon täydensi tarkka pukeutumiskoodi: tumma puku ja hattu, jonka nauhan alta vaivoin näkyi sulka. Kokonaisuuteen kuuluivat pitkät sukat ja sukkanauhat, sillä Bower inhosi paljaan ihon näkemistä. Jostain syystä kiellettyjen asioiden listalla olivat myös akryylisukat ja viikset.
Kaikkien piti sopia yhtenäiseen joukkoon. (Truman Capoten Breakfast at Tiffany’s -novellin sankarin esikuva, Capoten ystävä Henry Golightly, irtisanottiin McKinseyltä homouden vuoksi.)
Vielä 1990-luvun alussa McKinseyn konsulttien ei ollut suotavaa poistua toimistolta ilman takkia.
Lisäksi Bower kehitti joukoilleen oman kielen. Ei customers vaan clients, hän ohjeisti; ei worked at a job vaan played a role; ei business vaan practice; ei rules vaan values.
Ei company vaan The Firm.
Lorem ipsum
OLEN VIIME AIKOINA hämmästyttänyt ihmisiä kysymällä varoittamatta, mitä he tietävät Yhdysvaltain vuoden 1964 presidentinvaaleista. Ketkä olivat ehdokkaana, millaisten tunnusten alla, mikä oli vaalien tulos ja mitä sitten tapahtui?
Vastaukset ovat jääneet ohuiksi. Ihmisten mielikuvia 1960-luvun alun Yhdysvalloista hallitsee yhä presidentti John F. Kennedy, joka mainitut vaalit käytäessä makasi jo haudassa. Hänen nuorekas lumovoimansa ja järkyttävä kuolemansa marraskuussa 1963 ovat täyttäneet suomalaisten muistista myös sen kiintiön, joka varsinaisessa historiankirjoituksessa on varattu Kennedyn seuraajalle.
Sen miehen nimen ja puoluekannan, joka voitti vaalit pian Kennedyn murhan jälkeen, ovat useimmat sentään onnistuneet palauttamaan mieleensä. Jo tämäkin on silti vaatinut monilta erillistä haeskelua ja arvuuttelua. Presidentin epäonnisesta vastaehdokkaasta sen sijaan ei kukaan tunnu Suomessa muistavan enää mitään. Useimmiten häneksi on tarjottu erästä toista miestä, joka oli saman puolueen ehdokkaana sekä 1960 että 1968, mutta ei 1964.
Kuinkahan moni suomalainen on ylipäänsä ajatellut koko vuoden 1964 vaaleja äskettäin, sanokaamme vuoden sisällä? Tuskin monikaan. Mutta tämä tarina alkaa juuri niistä. Tähän on muitakin syitä kuin se, että vaalivuodesta on kulunut tasan puoli vuosisataa. Tärkein syy on, että vaalien aikainen yhdysvaltalainen yhteiskunta muodostaa erikoisen käänteiskuvan sille, mitä maa nykyään on.
Vuonna 2014 Yhdysvaltain republikaaninen ja demokraattinen puolue ovat niin kaukana toisistaan, että synkimmillään on ennustettu jopa jonkinlaisen sisällissodan puhkeamista. Republikaanien kannattajista suuri osa ei tunnusta demokraattipresidentti Barack Obamaa lainkaan maan lailliseksi johtajaksi.
Puoli vuosisataa sitten asiat olivat dramaattisesti paremmin. Vuonna 1964 tehdyssä kyselyssä vain 12,2 prosenttia yhdysvaltalaisista äänestäjistä oli sitä mieltä, että jompikumpi kahdesta suuresta puolueesta on pahasta heille itselleen tai vaaraksi kansakunnan yleiselle hyvinvoinnille. Peräti 49,5 prosenttia oli sitä mieltä, ettei suurten puolueiden välillä ole merkittäviä eroja lainkaan: kumpikin tekee parhaansa ja ajaa yhtä vilpittömästi kansakunnan etua.
Psykologi David Sears kirjoitti vuonna 1965, että ”Yhdysvalloissa hävinnyt oppositio hyväksyy yleensä enemmistön tahdon suhteellisen rauhallisesti ellei jopa täydellisen tyynesti. Yleisesti ottaen mielipide-eroissa ei näytä olevan sitä sovittamatonta, kuolemaan asti taistelevaa piirrettä, joka on usein läsnä puoluepoliittisessa keskustelussa muualla.” Sears totesi myös, että ”yleisesti ottaen kummankin Amerikan poliittisen puolueen vastustajat pitävät vastustamaansa puoluetta kunnianarvoisana tavalla, jota ei esiinny monessakaan muussa maassa”.
Yhdysvaltain poliittista kulttuuria tarjottiin 1960-luvulla ylpeästi jopa malliksi, jota muun maailman tulisi parhaansa mukaan kopioida. Näin poliittinen keskustelu ja päätöksenteko muuttuisi muuallakin yhtä kiihkottomaksi, vastuulliseksi ja aikuismaiseksi kuin Yhdysvalloissa. Aikansa johtaviin valtio-opin tutkijoihin kuuluneet Gabriel Almond ja Sidney Verba julkaisivat vuonna 1963 teoksen The Civic Culture, joka oli vertaileva tutkimus viiden eri länsimaan poliittisista kulttuureista. Niistä pääpalkinnon vei nimenomaan USA: haastattelututkimuksen perusteella kansalaisten suhde valtiovaltaan oli siellä kaikkein tervein ja realistisin.
Politiikan seesteisyys miellettiin myös osaksi laajempaa kansainvälistä ilmiötä. 1960-luvun alkuun tultaessa sellaiset sosiologit ja valtio-opin tutkijat kuin Daniel Bell, Seymour Martin Lipset ja Richard Hofstadter juhlivat toisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta suurten ideologioiden loppua, yhteiskunnallisen ilmapiirin jäähtymistä ja laimentumista, poliittisten maailmankatsomusten tasalaatuistumista. Ajatus levisi Yhdysvalloista nopeasti muualle länsimaihin, osittain kylmän sodan turvallisuusintressejä ajaneiden tiedevaihto-ohjelmien seurauksena.
Vuonna 1966 ruotsalainen Herbert Tingsten julkaisi kirjoituskokoelman Från idéer till idyll, joka on tämän ideologioiden loppu -kirjallisuuden eräänlainen huipentuma. Tingstenin mukaan länsimaissa oli jo siirrytty ”onnelliseen demokratiaan”, eivätkä mitkään merkittävät aatteelliset ristiriidat ehkä enää koskaan repisi yhteiskuntaruumista. Työn ja pääoman, vasemmiston ja oikeiston, vapauden ja vastuun ristiriidat liudentuisivat hiljaa pois, kun talouskasvu jatkuisi katkotta loputtomiin. Vasemmistossa sosiaalidemokratia voittaisi kommunismin ja porvaristossa taas liberaali keskustalaisuus kovan oikeistolaisuuden. Lopulta sosiaalidemokratia ja keskustalaisuuskin sulautuisivat toisiinsa ja jäljelle jäisi vain suuri muodoton hyvinvointikapitalismi, johon kaikki olisivat tyytyväisiä.
Suomessa 1960-luvun puolivälin Yhdysvaltoja teki aktiivisesti tunnetuksi Arvo Puukari, Helsingin kauppakorkeakoulun markkinoinnin professori, joka toimi vuosikymmenen mittaan myös vierailevana professorina useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Vuonna 1966 Puukari julkaisi 450-sivuisen kirjan Näin Amerikassa, jossa hän kuvaa omia ja perheensä kokemuksia asuttuaan kaksi vuotta New Yorkissa. Hänen näkemänsä Amerikka on lauha ja leppeä onnela, jossa talouden mylly jauhaa vuorokauden ympäri hyvää kaikille ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa. Nykyisellä terrorismin vastaisen sodan ja poliisivaltiollisen paranoian aikakaudella monikaan kirjoittaja tuskin suosittelisi USA:ta suomalaisille sellaisilla otsikoilla kuin ”Hitaasti ja harkiten”, ”Äly arvossaan” tai ”Vastustajia tutkitaan ja toivotaan ystäviksi”. Puhumattakaan siitä, että jo kirjan alkusivuilla kehuttaisiin, kuinka ”vielä nytkin sanoo Amerikan laki maan korkeimman oikeuden vahvistamana, että kenelläkään ei ole velvollisuutta ilmoittaa poliisille nimeään”.
Puukarin teoksen sanoma saa nykylukijan hölmistyneeksi täydellisellä nurinkurisuudellaan. Hänen Amerikkansa eroaa Euroopasta sellaisilla piirteillä, jotka nykyään mielletään pikemminkin Euroopan omiksi tunnusomaisiksi piirteiksi. Köyhienkin korkea ja alinomaa nouseva elintaso; opillisen sivistyksen korkea arvostus; työläisten tasa-arvoinen neuvotteluasema työnantajien kanssa; laadukas terveydenhuoltojärjestelmä; uskonnollisen elämän kiihkottomuus – kaikki nämä ovat piirteitä, jotka Puukari haluaisi tuoda Amerikasta Eurooppaan siinä missä moni haluaisi nyt viedä ne Euroopasta Amerikkaan. Hän valittelee sitä, ettei Eurooppa ole riittävän amerikkalaistunut, eli nykymittapuulla siis riittävän eurooppalaistunut.
Ei ole yllättävää, että mainosguruna kotimaassaan tunnettu Puukari puhuu kirjassaan myös yksityisyritteliäisyyden ja vapaan markkinatalouden puolesta. Mutta se yhdysvaltalainen kapitalismi, jonka hän näkee ympärillään ja kelpuuttaa, tuntuu nykyään melkein sosialismilta: rahapolitiikka on löyhää, ay-liike on vahva ja arvostettu, valuuttakurssit ovat kiinteät ja rikkaiden verot hipovat pilviä. Puukari kehuu Yhdysvaltoihin vuonna 1964 säädettyä tuloveron alennuslakia, joka kiihotti talouskasvua laskemalla ylimmän marginaaliveroasteen 91 prosentista 70 prosenttiin. Tänä päivänä se on enää 35 prosenttia ja on käynyt välillä muutamana vuonna jo 28 prosentissa.
Puukarin kirja muistuttaa osaltaan tahattomasti siitä, missä määrin se ”Amerikka”, joka nykyisin asustaa eurooppalaisten kollektiivisessa mielikuvituksessa, on aivan tiettyjen, muutaman viime vuosikymmenen aikana tapahtuneiden kehityskulkujen tulos. Näin Amerikassa kertoo unohtuneesta ajasta, jolloin historiallisessa tienhaarassa näytettiin käännyttävän kohti jotain hyvin toisenlaista, kunnes yhtäkkiä niin ei käynytkään ja tuloksena oli nykymaailma.
Eräänä päivänä seistessään tupakalla Turun Kupittaan psykiatrisen sairaalan pihalla sairaanhoitajaopiskelija Hanna Peltomäki kuuli yhdeltä mielisairaanhoitajalta eriskummallisen tarinan: Tämä oli aikoinaan eräällä vanhuspsykiatrisella osastolla jakanut kollegansa kanssa osaston potilaat ”natseihin ja juutalaisiin”. Niille, jotka pystyivät kävelemään, puettiin jonkinlaisia SS-joukkoihin viittaavia asusteita. Kävelykyvyttömille askarreltiin sairaala-asuihin tähdet.
Peltomäki nauroi mielisairaanhoitajan tarinalle, kuten monet muutkin.
Aiemmin pitkään lähihoitajana vanhusten parissa työskennellyt Peltomäki oli jutun kuullessaan sairaanhoitajan uransa alussa. Vuosi 2013 oli ehtinyt kevääseen, ja Peltomäki työskenteli sairaanhoitajan sijaisena Kupittaan vanhuspsykiatrisella osastolla G1. Osasto sijaitsi Kupittaan sairaala-alueella matalassa erillisrakennuksessa. Se oli talon ainoa osasto, joten G1:llä elettiin muusta sairaalasta eristäytynyttä elämää.
Potilaat olivat yli 65-vuotiaita turkulaisia, jotka kärsivät vaikeista mielenterveyden häiriöistä kuten psykooseista. Joillakuilla oli myös muistisairauksia tai päihdeongelma. Tällaiset potilaat ovat hyvin vaikeahoitoisia. Osastolla oli 15 paikkaa. (Osasto muutti sairaalassa toisiin tiloihin viime vuonna ja yhdistyi tänä syksynä G2-osaston kanssa osastoksi A9.)
Myöhemmin samana keväänä Peltomäki valmistui sairaanhoitajaksi ja sijaisuus osastolla jatkui. Ajan mittaan osaston tapahtumat alkoivat näyttäytyä hänelle oudossa valossa.
Hoito kirjattiin tietojärjestelmään puutteellisesti tai olemattomasti. Omahoitajakeskustelut, joita olisi pitänyt käydä kolmesti viikossa, jäivät monesti pitämättä tai niitä ei kirjattu.
Jälkikäteen Peltomäki on alkanut ihmetellä myös omaa käyttäytymistään: sitä, miten hän aluksi imeytyi mukaan osaston kummallisiin hoitokäytänteisiin.
”Kun silloin puhuttiin natseista ja juutalaisista, en jotenkin tajunnut sitä, että oli kyse ihmisistä”, hän kertoi minulle äskettäin kotonaan Turussa.
”Sen tajusi myöhemmin, kun rupesi miettimään, että hetkinen: mitä minä kuulin, mitä te teitte? On pelottavaa, että olin nauranut samalla tavalla kuin muut ihmiset siinä ympärillä.”
YAHYA JAMMEH OLI mukavan oloinen. Sellaisena Fatou Jatta hänet muistaa.
Jammeh kehotti nuorta naista ystävällisesti riisumaan vaatteensa ja käymään makuulle. Presidentti itse oli tapansa mukaan pukeutunut hulmuavaan kaapuun. Hän veti isot kumihansikkaat käteensä ja aloitti hieronnan.
”Se ei ollut kummoinen hieronta”, Fatou Jatta sanoo pienessä kahvilassa Gambian suurimman kaupungin Serekundan keskustassa. ”Hän ei ollut hyvä hieroja. Mutta hänhän oli myös presidentti.”
Hieronnan jälkeen Fatou Jatta liittyi muiden potilaiden seuraan komean presidentinpalatsin kuistille. Kun viimeinenkin potilas oli käynyt läpi hallitsijan käsittelyn, Jammeh tuli itsekin kuistille ja annosteli potilaille yrteistä tehtyä lääkettä. Se oli vihertävää nestettä – Fatou Jattalle ei koskaan selvinnyt, mitä se sisälsi. Ensimmäisellä kerralla kaikki antoivat ylen, mutta ajan mittaan potilaat oppivat pitämään seoksen sisällään. Aseistetut sotilaat ja uusi kupponen auttoivat siinä tarvittaessa.
Presidentillisestä hieronnasta ja vihreästä yrttimikstuurasta koostuva hoito kesti yhdeksän kuukautta. Jammeh vakuutti, että se parantaisi Fatou Jattan ja muiden potilaiden hiv-tartunnan. Jammeh oli kehittänyt hoidon itse. Hän kehuskeli lääketieteellisellä läpimurrollaan potilaille, kansalaisille sekä kansainväliselle lehdistölle.
”Minä poistan viruksen ihmisen ruumiista, ja se on se, mitä minä teen”, hän sanoi kansainvälisen satelliittikanavan Al-Jazeeran kuvausryhmälle vuonna 2007.
Resepti pysyi salassa.
”Ei Coca-Colakaan anna reseptiään kenelle tahansa”, Jammeh perusteli toimittajille.
JOSSAIN VAIHEESSA 22-vuotisen hallintonsa aikana presidentti Jammehin suuruudenhulluus kasvoi mittaamattomaksi. Hän osasi parantaa hiv:n ja hallitsisi miljardin vuoden ajan. Hän ajeli ympäri Gambiaa ja heitteli Hummer-limusiinin ikkunasta keksejä maailman köyhimpiin kuuluvalle kansalle.
Jammehin entinen lehdistöpäällikkö Fatou Camara sanoo, että presidentillä oli aina mukanaan kaksi Evian-pulloa, yksi juomista ja yksi tupakannatsoja varten.
Yksi Jammehin entinen henkivartija muistelee, kuinka presidentti käveli joka viikko palatsinsa takana olevaan mangrovemetsään ja kaatoi juurakkoon pullon limonadia. Hän uskoi rituaalin ylläpitävän hänen taikavoimiaan.
Tällaisia anekdootteja on loputtomiin. Tavallaan eksentrisen diktaattorin tarina voisi olla viihdyttävä vähän samaan tapaan kuin Kim Jong-un -meemit tai Mao-aiheinen rihkama ovat viihdyttäviä. Mutta samalla kun Jammeh paranteli sairaita ja heitteli keksejään, hän pyöritti väkivaltaista poliisivaltiota. Tiedustelupalvelu soluttautui Gambiassa yhteiskunnan joka kolkkaan. Presidentin omat, äärimmäisen väkivaltaiset puolisotilaalliset joukot (niitä kutsuttiin nimellä The Jungulars) sai hallinnon kriitikot, toimittajat ja oppositiopoliitikot katoamaan, kun Jammeh niin halusi.
Jammeh oli hengenvaarallinen johtaja, joka muistutti toimintatapojensa ja arvaamattomuutensa puolesta Zairen Mobutoa ja Ugandan Idi Aminia. Nykyisin gambialaiset kutsuvat entistä presidenttiään myös nimellä ”Teurastus”.
SAMBA FAAL on kokenut gambialainen poliitikko ja diplomaatti, jolla on ohutsankaiset lasit ja tarkat muistot presidentti Jammehin strategisista liikkeistä 22 vuoden ajalta.
Faal on uransa aikana päätynyt toistuvasti Jammehin kannalta tärkeisiin asemiin.
Kun Jammehin poliittinen tarina sai alkunsa, Faal oli Gambian pääkaupungin Banjulin varapormestari.
22. kesäkuuta vuonna 1994 Jammeh, 29-vuotias luutnantti, marssi kaupunkiin sotilasjoukon kanssa. Hän oli yksi kolmesta vallankaappauksen organisoijasta. Varapormestari Faal näki ikkunastaan, kuinka sotilaat kävelivät suoraan kohti presidentin palatsia käsiasein varustettuna. Silloinen presidentti Dawda Jawara oli matkustanut ulkomaille muutamaa päivää aiemmin.
Yahya Jammeh ei ollut ilmeisin valinta vallankumousjohtajaksi. Hän ei edustanut mitään ideologiaa eikä kuulunut mihinkään puolueeseen.
Faal arvelee, että Jammeh, joka oli aiemmin palvellut presidentin henkivartiokaartissa, oli työssään nähnyt presidenttiyden hyvät puolet ja halusi niitä.
Noihin aikoihin Gambia oli myös kypsä vallankaappaukselle. Dawda Jawara oli toiminut presidenttinä vuodesta 1970, neljännesvuosisadan. Nepotismi ja korruptio vallitsivat kaikkialla, ja presidentin lähipiirin etu ohitti poikkeuksetta kansan edun.
Lähes kuka vain tuntui hyvältä vaihtoehdolta – nuori Yahya Jammeh mukaan lukien.
”Hän oli yksinkertainen opportunisti, jolla oli suunnitelma”, sanoo Samba Faal kahvilassa Gambian suurimmassa kaupungissa Serekundassa.
Jammeh vetosi antikolonialistiseen puheeseen. Hän pilkkasi presidentti Jawaran Skotlannissa hankkimaa koulutusta ja tämän läheisiä suhteita länteen.
Itsensä Jammeh julisti köyhäksi kansanmieheksi Gambian maaseudulta.
KESÄLLÄ 2014 moni turkulainen elokuvien ystävä innostui: kaupungin keskustassa sijaitseva vanha ja perinteikäs elokuvateatteri Domino ilmoitti aloittavansa säännölliset elokuvaesitykset vuosikymmenten tauon jälkeen.
Ja mikä parasta ohjelmistoon kuului lähes yksinomaan Hollywood-klassikoita, sellaisia kuin Casablanca, Sound of Music ja Tuulen viemää. Vanhat elokuvat sopivat hyvin teatterin arvokkaaseen tyyliin. Vuonna 1956 avattu Domino oli sisustukseltaan yhä komeassa alkuperäisasussaan. Seinillä oli suuria jalopuupaneeleja. Saleihin ohjaavat kyltit ja pelkistetyt kellotaulut muistuttivat funktionalismin periaatteista. Valmistuessaan Domino oli Helsingin Bio Rexin jälkeen Suomen suurin elokuvateatteri. Moni luuli sitä Alvar Aallon suunnittelemaksi, vaikka rakennuksen oli piirtänyt Aallon aikalainen Pekka Pitkänen.
Turkulaisissa lehdissä ilmestyneistä jutuista saattoi päätellä, että Dominossa pääsisi katselemaan klassikkoelokuvia perinteiseltä filmiltä.
”1950-luvun asussa olevan teatterin autenttiseen kalustoon kuuluu myös projektorinhoitaja Reino Vahteri. 66 vuotta saman yrityksen palveluksessa ollut mies auttaa uusia aktiiveja edelleen vanhan hiililamppuprojektorin käytössä, 35 millimetrin kinofilmien näytöksissä”, Turun Sanomat kirjoitti heinäkuussa 2014.
Todellisuus oli toisenlainen. Kun esitykset alkoivat, valkokankaalta näki, että kuvaa toisti tietokoneen VLC-mediasoitin. Kuvanlaatu oli surkea: leveys- ja korkeussuhteet olivat vääristyneet. Elokuvia ei pyöritetty edes dvd-levyiltä, vaan ne olivat huonolaatuisia, netistä ladattuja piraattitiedostoja.
”Vajaatehoisella videotykillä näytettiin kämmenenkokoisena kuvana netistä kaapattua Sound of Musicia. Ihan hirveää”, muistelee Pekka Nummelin, joka johtaa nykyisin Varsinais-Suomen elokuvakeskusta. Hänelle Domino oli tuttu paikka. Hän oli järjestänyt siellä elokuvakerhojen näytöksiä 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka.
Nummelin ja muut elokuva-alan ammattilaiset olivat ihmetelleet uutisia Dominon henkiin herättämisestä. He tiesivät, että vanhoista klassikkoelokuvista ei ole enää filmikopioita saatavilla, ainakaan pitkäaikaiseen käyttöön. Esitysoikeudet ovat niin kalliita, että jokaisessa näytöksessä olisi pitänyt olla satoja katsojia, jotta toiminta olisi kannattanut. Casablancan, Sound of Musicin ja muiden klassikkojen esittäminen viikosta toiseen koko kesän olisi maksanut lisensoituna vähintään satatuhatta euroa.
Oli selvää, että pienellä budjetilla toimineella Dominolla ei ollut lupia elokuvien esittämiseen.
Loppukesästä Dominossa esitettiin ranskalaista 1960-luvun elokuvaa Vanha hävytön nainen, ja mainoksissa luvattiin aitoa filmikopiota. Katsojat kuitenkin huomasivat, että suttuinen kuva tuli videotykiltä ja se oli selvästi kuvattu videokameralla valkokankaalta. Ääntä ei oikein kuulunut. Joku oli päättänyt säästää elokuvakoneenkäyttäjä Reino Vahterin palkkiossa.
MIKKELILLÄ ON tunnetusti iso penis. Me olemme kaikki nähneet sen. Pukukopissa futispelin jälkeen, tai kun kusemme vieretysten, tai viime talvena, kun olimme vuokranneet lomamökin, jossa oli uima-allas, ja Lars päätti ottaa sen suuhunsa.
Mikkelin kulli ei ole vain iso. Se on myös komea. Komea siinä mielessä, että se on sopusuhtainen, sen pää on sileä, se riippuu raskaana ja suorana ja seisoo tiukassa tanassa. Kun se tulee esiin kaveriporukassa, sitä aina kommentoidaan: ”katsokaa mikä mela!” – ikään kuin näkisimme sen ensimmäisen kerran – tai ”on se vaan helvetin iso” – ikään kuin se olisi kasvanut sitten viime näkemän.
Olemme tietysti kateellisia. Kukapa ei haluaisi sellaista kalua? En silti usko, että puheemme Mikkelin kikkelistä kumpuavat kateudesta.
Pikemminkin olemme ihastuneita siitä, että voimme tarkastella sellaista ilmestystä lähietäisyydeltä. Ihastuneita ja innostuneita: ajatella, että tuollainen mahtimuna on olemassa ja se on Mikkelillä.
Liioittelematta voin sanoa, että Mikkelillä on komein kalu, mitä olemme koskaan nähneet.
Aluksi Mikkelin oli vaikeaa olla huomion keskipisteenä. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt, kun me muut ylistimme hänen sukupuolielintään. Varmasti hän tunsi olonsa vaivautuneeksi, kun joukko äijiä tuijotti ihaillen hänen jalkoväliään.
Sittemmin hän on tottunut. Hänelle on karttunut esiintymiskokemusta. Joskus hän innostuu jopa leikkimään sillä: heilauttaa sitä kierroksen tai silittelee sitä meidän nähtemme.
Muutaman kerran joku meistä on saanut koskea sitä. Yhtenä talvena meillä oli juhlat Henrikin luona Århusissa. Tunnelma oli riehakas, ja puhe kääntyi Mikkelin kaluun. Lars väitti, että hän osaisi vemputtaa sitä niin, että Mikkeliltä tulee. Mikkel ei uskonut.
Ei auttanut muu kuin kokeilla. Mikkel veti housut alas, nosti kädet niskan taakse, ja Lars alkoi hommiin.
Lars teki kaikkensa: kutitteli kasseja, rynkytti rytmikkäästi tiukalla otteella, vaihteli tahtia ja puristusvoimakkuutta.
Välillä olikin havaittavissa pientä verenvirtauksen voimistumista, mutta lopputulos oli ilmiselvä. Siemensyöksy ei ollut lähelläkään.
Lars tunnusti tappionsa. Oikeastaan hän oli silti tyytyväinen suoritukseensa eikä peitellyt innostustaan siitä, että oli päässyt pelehtimään niin mahtavan munan kanssa. Minä katselin taka-alalta yhtä aikaa ihastuneena ja ihmeissäni.
Miten oli mahdollista, että joku meistä yritti runkata Mikkeliä kaikkien nähden? Miten se saattoi tapahtua noin vain, ilman seuraamuksia?
NYT TÄYTYY EHKÄ SELITTÄÄ. ”Me” ja ”kaverit” tarkoittaa minua ja yhtätoista muuta noin 30-vuotiasta erilaista ja hyvin tavallista miestä. Olemme tunteneet toisemme lapsesta saakka, ja osa meistä on pelannut ja pelaa edelleen jalkapalloa yhdessä. Olemme eräänlainen äijäkerho, joka perustettiin reilut viisitoista vuotta sitten ja joka tapaa muutaman kerran vuodessa.
Meitä yhdistää ennen muuta kaksi asiaa, vaikka muuten olemme tätä nykyä hyvin sekalainen seurue. Magnus asuu Frederikssundissa ja on neljän lapsen isä. Minä asun ruotsalaisen viulunsoittajan kanssa Nørrebrossa. Lars asuu yksinään Horsensissa. Joukossa on lastentarhanopettaja, automaalari, lääkäri, kirjanpitäjä, taiteilija, puutarhuri, toimittaja, rakennusyrittäjä, työtön, opettaja, opiskelija ja kauppias.
Olemme kaikki viettäneet lapsuutemme ja nuoruutemme samassa pikkukaupungissa. Meillä on ollut samat opettajat, olemme käyneet samoissa bileissä ja suudelleet samoja tyttöjä. Olemme osa toistemme muistoja, ja niistä muistoista syntyy yhteisiä tarinoita, joita kerromme yhä uudestaan.
Toinen yhdistävä tekijä on seksuaalinen halumme: me kaikki haluamme seksiä naisten kanssa. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun juhlissa taustalla pyörii pornofilmi, kun pohdimme, voiko juhliin tulla muita miehiä, kun valitamme, että juhlissa on liian vähän naisia, kun päätämme, mihin baariin menemme, kun puhumme pokaamisesta, panemisesta, rakkaudesta ja muusta asiaankuuluvasta, on selvää, että halumme kohdistuu yksinomaan ja yksiselitteisesti naisiin.
Kun jotakuta sanotaan pukiksi tai naisenkaatajaksi, se on kehumista. Homo, hintti ja hinuri ovat pilkkanimiä.
Pidämme itseämme ja toisiamme ehdottomasti heteroseksuaaleina. Asiasta ei edes tarvitse puhua. Se vain on niin.
Siltä osin olemme samanlaisia kuin monet muutkin miesyhteisöt.
JOTTA VOITAISIIN ymmärtää Venäjää, on syytä palauttaa mieleen vuonna 1984 kirjoitettu, idänsuhteita käsitellyt kouluaineeni. Se on säilynyt kaunokirjoituksella kirjoitettuna, kopiokoneella kopioituna ja nitojalla nidottuna Helsingin II normaalikoulun 4B-luokan luokkalehdessä. Kirjoituksen otsikko on ”Mitä itsenäisyys minulle merkitsee”.
Noin puolentoista sivun tekstiin on ahkeran oppilaan tunnollisuudella kopioitu aikuisuutta jäljittelevän lapsen sanoin ne banaliteetit, jotka tuolloin olivat kouluopetuksessa ja mediassa käsiteltyä todellisuutta.
Ylistän tekstissä maamme puolueettomuuspolitiikkaa, jäsenyyttä pohjoismaisessa yhteisössä sekä Paasikiven–Kekkosen linjaa. Kirjoitan, miten aikaisemmat sukupolvet kärsivät sodasta mutta meillä on nyt YYA-sopimus. Saamme elää rauhanomaisissa suhteissa naapurimaihimme.
Koko sukupolveni ensimmäinen muistikuva demokratian mekanismeista on monotoninen ääni, joka hokee sanaa Kekkonen. Silti monikaan ikäiseni ei kai kirjoittanut tuollaisia aineita. Isäni Jyrki Saarikivi työskenteli ulkoministeriössä idänkauppaa ohjanneessa yksikössä, ja kodin puheenaiheet vaikuttivat todennäköisesti kirjoitukseeni, yleisen pätemisentarpeeni lisäksi.
Isä puhui venäjää, mikä oli tuolloin samoin kuin yhä nykyään melko harvinainen taito. Perheessämme seurattiin värisevää tv-kuvaa Tallinnasta. Siellä miehillä oli aina solmio ja naisilla polven ylittävä hame. Venäjänkielisen uutislähetyksen alussa suuri punatähti kulki maapallon ylitse. En ymmärtänyt, mitä uutisissa sanottiin, mutta muistan tunnusmusiikin ja verkkaisen, juhlallisen intonaation, jolla uutissähkeitä luettiin.
Isän työmatkoja Neuvostoliittoon johti nuori ja kunnianhimoinen ulkoministeri Paavo Väyrynen tai kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror ”Buntta” Wahlroos, teollisuusmies ja idänkaupan veteraani, jonka pojasta Björn Wahlroosista tuli kapitalismin maskotti. Matkoilla sovittiin sellaisia asioita, että Suomi toimittaa Neuvostoliittoon teknologiaa ja saa sieltä öljyä ystävähintaan. Sopimuspapereissa punnittiin pilkutkin vaa’alla, sillä Suomi halusi kertoa itselleen ja maailmalle, että se ei kuulu Neuvostoliiton etupiiriin.
Kaikki tiesivät, kumpi näissä väännöissä oli niskan päällä. Jotain tehdäkseen suomalaiset neuvottelijat esittivät tyhmää ja valehtelivat silmät ymmyrkäisinä. Tärkeintä oli ”liturgia”. Kirjattiin, että Suomen ja Neuvostoliiton kansat elävät rauhanomaisessa rinnakkaiselossa keskenään ja ponnistelevat ydinaseidenriisunnan eteen. Tällaisen höpinän keskelle saattoi Suomen delegaatio salakavalasti ujuttaa jonkin oikean asian. Yleensä sinne yritettiin saada maininta, että Suomi on puolueeton. Neuvostoliiton neuvottelijat torppasivat tämän ja kirjoittivat, että Suomi pyrkii pysyttäytymään suurvaltaristiriitojen ulkopuolella Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisesti. Tämä oli olevinaan hyvin tärkeää neuvottelupöydän molemmin puolin.
Kaltaiseni, elämänkokemukseltaan puutteellinen teinikin ymmärsi, että isä on töissä paikassa, jossa aikuiset valehtelevat työkseen. Se ei kuitenkaan tuntunut pahalta, sillä kaikki Ulkoministeriössä ymmärsivät tämän ja heillä oli korkeat, isänmaalliset motiivit toiminnalleen. Ehkä ajateltiin, että talvisodan ja Talin–Ihantalan puolustuslinjat olivat tykkien vaiettua nyt sopimuspapereiden pilkuissa. Tai sitten ajateltiin, että liirumlaarumin kirjoittaminen diplomaattisiin protokolliin tapahtui kaikkien kunnon suomalaisten eduksi, koska se antoi työtä ja toimeentuloa. Yhtä kaikki kansakunnan etu oli pitää yllä outoa, ammatikseen valehtelevaa virkamieskuntaa.
Lopuksi neuvotteluissa kilisteltiin. Mustavalkoisessa valokuvassa isäni nostelee viinapitsejä viiksekkäiden pukumiesten kanssa. Kaikilla on liian isot silmälasit, ja isäkin näyttää humalaiselta. Itse en koskaan nähnyt häntä sellaisena.
Lapsuuteni Suomessa idänkauppa veti ja talous kasvoi. Terveyskeskukset toimivat, ja joka kylässä oli koulu. Myös meidän ala-asteen koulumme remontoitiin. Sinne tuli auditorio, jossa saattoi katsoa opetusvideoita. Sanoimme, että se on Audi Quattro. Tuli atk-luokka ja Mikromikko-tietokoneita.
Neuvostoliitossa oli kurjempaa. Sen tiesivät kaikki. Ei siellä ollut atk-luokkia. Sähköposti oli kylläkin, ja kumma kyllä paljon ennen länsimaita, mutta vain puolue-eliitin ja sotilaiden salaisessa käytössä. Maan johto hankki öljykaupalla rahaa, mutta sitä käytettiin lähinnä aseisiin. Piti näet kilpailla maailman hallinnasta Amerikan kanssa. Neuvostojoukkoja oli kymmenissä maissa ympäri maailman: Puolassa, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa, mutta myös Kuubassa, Angolassa ja Vietnamissa. Viimeksi ne olivat tunkeutuneet Afganistaniin, ja siellä käytiin veristä sotaa.
Virallisesti lajin nimi ei ollut Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto vaan sosialismi vastaan kapitalismi. Jokaiselle, joka vieraili Amerikassa ja Neuvostoliitossa, oli selvää, kuka kilpailun voittaisi. Oli Yhdysvallat, josta tuli sellaisia tv-sarjoja kuin Taisteluplaneetta Galactica ja Dallas. Ja oli Neuvostoliitto, josta tuli pitkäpiimäisiä elokuvia sodasta. Yhdysvalloista tuli leveitä autoja ja hampurilaisravintoloita, joihin kaikki halusivat. Neuvostoliitosta tuli Ladoja. Siellä matkustelleet kertoivat juttuja ruoan jonottamisesta ja epämiellyttävistä hajuista. Yhdysvalloista tuli Michael Jackson ja Madonna, Neuvostoliitosta Miljoona ruusua.
Vaikka tiesin YYA-sopimuksen olemassaolosta ja seurasin Uusi Suomi -nimisestä sanomalehdestä maailman tapahtumia, ei koulun pihalla juuri Neuvostoliitosta puhuttu. Kiinnostava asia olivat esimerkiksi Commodore 64 -niminen tietokone, johon ladattiin pelejä C-kasetilta kopioiden. Eräs peleistä oli nimeltään Raid over Moscow. Siinä pelattiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä ydinsotaa. Lopussa taisteltiin Punaisella torilla. Kaltaisteni nörttien lempilukemisto Mikrobitti-lehti kirjoitti pelistä kiittävän arvostelun.
Jossain näkymättömissä Neuvostoliiton lähetystösihteeri tapasi suomalaista diplomaattia. Ulkoministeriön arkiston mukaan hän valitti pienlehden peliarvostelusta, joka ”on räikeimpiä Neuvostoliiton vastaisia provokaatioita, joita Suomessa on tapahtunut sodan jälkeisinä vuosikymmeninä”.
”[M]ikäli kyseisen pelin mainostaminen ja myynti Suomessa jatkuu, Neuvostoliitto tulee suurlähettiläänsä välityksellä virallisesti kiinnittämään ’kaikista vakavimmalla tavalla’ Suomen hallituksen huomiota tähän räikeään tapaukseen”, hän sanoi asiakirjan mukaan.
Joku isäni työkaveri nekin haukut otti vastaan. SKDL:n kansanedustaja kysyi hallitukselta: ”Mihin toimenpiteisiin Hallitus aikoo ryhtyä sen johdosta, että maahamme tuotetaan amerikkalaisia CMB-pelejä, joista ainakin eräät kohdistuvat naapurimaatamme Neuvostoliittoa ja lasten rauhankasvatustavoitteita vastaan?”
LEHMÄNPASKAA. Aine, jota Talvivaaran kaivoksen malminkäsittelyosaston työntekijä Kari lapioi maasta kuljetushihnalle, muistutti mustaa lehmänpaskaa. Kari tajusi heti, että kaikki ei ollut kunnossa. Tuota mustaa mönjää, rikkihappoon sekoittunutta malmipölyä, ei pitäisi kaivoksessa syntyä.
Oli syyskuu 2008, ja Sotkamossa sijaitsevan Talvivaaran toiminta oli vasta käynnistymässä. Malmin murskaaminen oli aloitettu heinäkuussa. Työ oli pölyistä, ja aina työvuoron päättyessä Karin naama oli musta.
Murskaamisen jälkeen malmi koottiin uudelleen kasaan rikkihapolla. Murskasta syntyi pellettejä, halkaisijaltaan sentin mittaisia malmipalleroita, jotka siirrettiin jatkokäsittelyyn niin kutsutulle primaarikentälle. Siellä pelletit kasattiin puolitoista kilometriä pitkiksi kasoiksi, joilla oli korkeutta kaksikerroksisten talojen verran. Kasoihin syötettiin bakteereja sisältävää rikkihappoliuosta ja ilmaa, jotta malmissa oleva nikkeli liukenisi. Se tulisi viemään kaikkiaan puolitoista vuotta.
Karin kokemus kaivostöistä oli lyhyt. Mutta puoli vuotta kestäneellä perehdyttämisjaksolla hän oli oppinut paljon asioita, ja hän tiesi, että ilman ja liuoksen pääseminen pellettien väliin on kaivoksen toiminnalle elintärkeää. Silloin liuokseen kertyy paljon nikkeliä.
Lehmänpaskaa tuijottaessaan Kari ymmärsi, että mönjä estää ilman pääsemisen pellettien väliin ja tukkii malmikasat. Nikkeli ei liukenisi.
Myöhemmin mönjä on aiheuttanut toisenkin ongelman. Se on kovettunut primaarikentän malmikasoissa, paljasti Seura-lehti marraskuussa 2012. Karin mukaan Talvivaaran malmikasoissa on omakotitalon kokoisia betoninkovia paakkuja, joiden välisistä onkaloista rikkihappo hulahtaa lävitse liuottamatta metalleja juuri lainkaan.
”OTIN LEHMÄNPASKAN PUHEEKSI esimiesten kanssa”, Kari sanoo kotisohvallaan eräässä pikkukunnassa Kainuussa.
Malmin olomuoto vaihteli. Joskus se oli sellaista kuin kuuluukin, sieviä pellettejä. Lehmänpaskaksi tuote meni silloin, kun liuosmäärä ja malmimäärä olivat väärässä suhteessa. Tätä tapahtui vähän väliä. Joskus kävi niinkin, että nestettä oli liian vähän ja malmi pölisi liian kuivana kuljettimilla.
”Esimieheni vastasi, että kyllä ne siellä kaivoksen johdossa tietävät, mitä ovat tekemässä.”
Asia jäi siihen.
Malminkäsittelyosastolla moni muukin ihmetteli pölyä ja siitä syntyvää mustaa mönjää. Vuonna 2010 yksi malminkäsittelyosaston työntekijä teki yhtiön johdolle virallisen aloitteen, jotta ongelmaan puututtaisiin. Hän kertoi pölyn synnyttävän puuroa, joka mitä luultavimmin tukkii malmikasat. Aloitteeseen ei tullut vastausta.
Osa pulmia aiheuttavasta pölystä voitaisiin Karin mukaan poistaa malmin seasta heti murskauksen jälkeen.
Näin ei kuitenkaan tehdä, koska pölykin on rahanarvoista tavaraa. Hitaassa liuotusprosessissa arvometallit irtoavat ensimmäisenä juuri hienojakoisesta malmipölystä.
”Lisää kahvia?” Kari kysyy ja nousee sohvalta.
Keittiöön kävellessään hän alkaa yskiä hakkaavasti.
”Suo anteeksi, ääni menee välillä tämmöiseksi mafiosotyyppiseksi.”
Kun Kari työskenteli Talvivaarassa, hänellä puhkesi astma. Sen takia hän jäi sairauseläkkeelle. Virallisesti Karin astma ei kuitenkaan ole työperäinen.
”Minulle sanottiin, että korvausten saaminen astman takia on epätodennäköistä, koska minulla oli ollut jo joskus aiemmin pitkittynyttä yskää”, hän sanoo. ”Eikä se korvaus olisi ollut lopulta kovin hääppöinen. Katsoin, että sitä prosessia ei kannata käydä läpi.”
Kari siis vain sattui sairastumaan astmaan aloitettuaan malminmurskaajan työt vähän yli viisikymppisenä. Myöhemmin myös yksi Karin kollega malminkäsittelyosastolta jäi astman vuoksi eläkkeelle. Hänkään ei ole hakenut korvauksia.
”Sitä on tullut aika paljon mietittyä, että mitkä altistuksen seuraukset ovat siellä työskentelevillä joskus parinkymmenen vuoden kuluttua. Jos kaivos jatkaa niin kauan toimintaansa.”
KARIN LUOTA LÄHDETTYÄNI tuntui kuin joku olisi sytyttänyt valot huoneeseen, jossa olin hapuillut pitkään. Olen kirjoittanut Talvivaarasta paljon, viiden vuoden aikana kymmeniä juttuja. Vuonna 2012 kirjoitin Suomen Luontoon lukuisia uutisia Talvivaaran vaikutuksista. Tammikuussa 2012 kerroimme, että Talvivaaran vaikutukset ylsivät jo silloin yli sadan kilometrin päähän kaivoksesta etelään. Tämä paljastui keräämistäni vesinäytteistä.
Mutta en ollut aiemmin päässyt haastattelemaan kaivoksen jättäneitä työntekijöitä. Päässäni oli pyörinyt ounasteluja, joiden paikkansapitävyyttä en ole voinut varmistaa keneltäkään.
Päätin etsiä lisää Karin tapaisia henkilöitä. Olin kuullut, että osa kaivoksen työntekijöistä on allekirjoittanut vaitiolosopimuksen. Mutta eivät kaikki.
Karin lisäksi haastattelunauhurilleni suostui puhumaan myös kolme muuta Talvivaarassa työskennellyttä miestä.
Jarmo työskenteli Talvivaarassa monta vuotta ylempänä toimihenkilönä. Hän istui pöydissä, joissa tehtiin tärkeitä päätöksiä.
Veikko taas oli yksi Talvivaaran lukemattomista insinööreistä. Hän työskenteli kaivoksessa lähes alusta saakka.
Marko työskenteli melko korkealla Talvivaaran organisaatiossa. Hän arvostaa luontoa ja seurasi siksi tavallista tarkemmin yhtiön sisällä käytyä keskustelua kaivoksen ympäristövaikutuksista.
Kari, Jarmo, Veikko ja Marko ovat keksittyjä nimiä. Kukaan ei halunnut puhua Talvivaaran asioista omalla nimellään.
”Vaikka Pekka se saa kyllä selville, keitä olet jututtanut”, Veikko sanoi.
Pekka eli Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä ei vastannut Long Playn lukuisiin haastattelupyyntöihin.
Haastateltavat kertoivat hurjia tarinoita Perän käytöksestä ja Talvivaaran toiminnasta. Esimerkiksi Marko sanoi, että yhtiön johdossa ei piitattu kasvavista ympäristöongelmista, vaikka niistä tiedettiin jo varhaisessa vaiheessa. Väitettä oli kuitenkin mahdoton vahvistaa. Myös muiden haastateltavien kertomuksissa oli samantapaisia kohtia.
Puhuivatko he totta? Ehkä he halusivat vain kostaa Perälle.
Oli olemassa asiakirja, josta väitteitä voisi tarkistaa. Poliisi on tutkinut Talvivaaran kaivosta jo kolme vuotta sen vesistöpäästöjen ja kipsisakka-altaan vuodon vuoksi. Nyt esitutkinta on valmis ja syyttäjä harkitsee parhaillaan, keitä vastaan se nostaa syytteen vai nostaako lainkaan. Esitutkinta-aineisto tulee julkiseksi vasta, kun se esitellään oikeudessa.
Sitä lukemalla voisi kuitenkin saada vahvistusta haastateltujen kertomuksille.
Ja totta kai materiaali kiinnosti muutenkin, onhan kyse Suomen kaikkien aikojen laajimmasta ympäristörikostutkinnasta. Asiakirjoista oli varmasti kiinnostunut moni muukin toimittaja.
Yhtenä kesäpäivänä postilaatikostani löytyi valkoinen kirjekuori, johon ei ollut merkitty lähettäjän nimeä. Kirjekuoren sisällä oli muistitikku – ja muistitikulla kaikki Talvivaaran esitutkintapöytäkirjat.
OLI OIKEASTAAN sattuman ansiota, että Anna Mäkelästä tuli Kittilän kunnanjohtaja.
Vuonna 2009 Mäkelä asui aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa rivitalonpätkässä Kauniaisissa ja työskenteli Lohjan kaupungin perusturvakeskuksen kehittämispäällikkönä. Mies tilasi Kittilän paikallislehteä, koska perhe omisti paikkakunnalla maata ja mökkejä. Eräänä päivänä lehdessä luki, että Kittilän kunnanjohtaja aikoo jäädä eläkkeelle seuraavana keväänä.
”Hae sinä sinne”, mies ehdotti vaimolleen.
Se olisi hyvin voinut olla vitsi.
Napapiirin pohjoispuolella sijaitseva Kittilä on vahvasti keskustalainen paikkakunta, jonka edelliset kunnanjohtajat ovat olleet keskustataustaisia, iäkkäänpuoleisia miehiä.
Mäkelä oli tuolloin 34-vuotias, ja hän oli asunut koko elämänsä pääkaupunkiseudulla.
Valmistuttuaan maisteriksi hän oli työskennellyt Helsingin yliopiston viestinnän laitoksessa tutkijana ja kirjoittanut juttuja muun muassa Yliopisto-lehteen ja Cosmopolitaniin. Hän oli toiminut naisliikkeessä ja ollut Tulva-lehden päätoimittaja. Feminismin kautta Mäkelä oli kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja keksinyt siksi pyrkiä Kauniaisten kaupunginvaltuustoon vihreiden listalta. Siellä hän oli hullaantunut kunnalliseen päätöksentekoon, kokouksiin, esityslistoihin ja lausuntoihin. Mäkelästä oli hienoa, miten kunta työpaikkana kattoi koko ihmiselämän kirjon. Ja kaiken sen ytimessä oli kunnanjohtaja: siinä pestissä todella pääsi vaikuttamaan ihmisten arkeen.
Anna Mäkelä päätti hakea Kittilän kunnanjohtajaksi.
Samaan aikaan pohjoisessa moni valtuutettu halusi tehtävään ulkopuolisen, joka ei ollut ryvettynyt vanhoissa liemissä.
Kittilän kunnanvaltuusto valitsi Anna Mäkelän virkaan helmikuussa 2010. Päätös syntyi nopeasti, vieläpä selvällä äänten enemmistöllä 18–9.
KITTILÄ, inarinsaameksi Kittâl, pohjoissaameksi Gihttel, on pinta-alaltaan Suomen neljänneksi suurin kunta. Neliökilometrejä on miltei 8 300. Paikkakunnalla on 6 500 asukasta ja 12 000 poroa. Kunta tunnetaan kuvataiteilijoistaan, sillä siellä ovat syntyneet herkkiä maisemamaalauksia tehnyt Einari Junttila, ahdistusta ja perversioita kuvannut Kalervo Palsa sekä räiskyvin värein Lapin luontoa tulkinnut Reidar Särestöniemi.
Pohjoisen kunnat mielletään usein autioituviksi ja rappeutuviksi. Kittilä ei ole sellainen. Sen asukasluku ja verotulot ovat kasvaneet 2000-luvulla. Levin hiihtokeskus tuo kuntaan vuosittain yli 200 miljoonaa euroa ja monta sataa työpaikkaa.
Kirkonkylän läpi kulkee tie numero 79, joka vie Rovaniemeltä Muonioon. Sen varrella, punatiilisen kunnantalon toisessa kerroksessa sijaitsee kunnanjohtaja Anna Mäkelän työhuone. Huone on skandinaavinen ja moderni. Seinällä on Reidar Särestöniemen kunnalle lahjoittama maalaus.
”Kittilä ei ole mikään Helsingin nukkumalähiö. Tämä on omat palvelunsa tuottava kunta, jossa on itsenäinen elinkeinoelämä”, Mäkelä kehuu.
Kun hän aloitti työssään huhtikuussa 2010, pohjoisen pimeä talvi oli juuri väistymässä.
Harppaus kunnanjohtajan saappaisiin ei tuntunut niin valtavalta kuin voisi olettaa. Mäkelän kannalta suurin muutos oli tapahtunut jo keväällä 2007. Silloin hän oli jättänyt akateemisen uran ja siirtynyt Uudellamaalla sijaitsevan Siuntion kunnan määräaikaiseksi perusturvajohtajaksi. Hänestä oli tullut kertaheitolla 140 ihmisen esimies, jolla oli 12 miljoonan euron budjettivastuu. Kun ystävät tekivät tutkijanhommia ja luovan alan pätkätöitä, Mäkelä valmisteli Siuntion ja Lohjan sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistämistä.
Tuttujen mukaan Mäkelä on vakuuttava, kunnianhimoinen ja terävä. Huono sietämään virheitä. Usein sarkastinen.
Kieltämättä hän vaikuttaa topakalta. Mäkelä puhuu kokonaisia valmiita virkkeitä ja sanoo suoraan, mitä ajattelee. Hänen kanssaan ei tekisi mieli riitaantua.
Ennen muuttoaan Mäkelä oli vieraillut Kittilässä vain hiihtoturistina.
”Vaikka en tuntenut täältä ketään, minusta tuntui, että vastaanotto oli lämmin. Terveyskeskuksessa he tekivät minulle täytekakunkin.”
Ensimmäisinä viikkoina kalenteri täyttyi uusista ihmisistä, kokouksista ja tapaamisista. Päivät venyivät. Mäkelällä oli 450 alaista, ja hän halusi ymmärtää, mitä kukin teki. Hän kiersi läpi kunnanviraston osastopäälliköt ja pyysi heitä kertomaan, miten kaikki toimii.
Ensimmäistä kertaa elämässään eteläsuomalainen törmäsi sellaisiin asioihin kuin kalaportaat, malminetsintälupa ja rikastushiekka-allas.
Kun Mäkelä oli kolmatta päivää töissä, Liikenneviraston silloinen johtaja Juhani Tervala vieraili Kittilän naapurikunnassa Kolarissa. Mäkelä matkusti Tervalan kanssa samassa autossa Kittilän lentokentälle.
Tervala tiedusteli, miten työt olivat lähteneet käyntiin.
”Eikö kunnanjohtajaksi ollut lainkaan paikallisia hakijoita?” Tervala kysyi.
”Oli kyllä”, Mäkelä vastasi.
Tervala naurahti.
”Se voi kyllä sitten jatkossa tuottaa vaikeuksia. Mutta ei sellaisilla kannata itseään harmaannuttaa.”
”Meistä ei kukaan taida vielä tajuta, paljonko laitoimme kiviä reppuumme”, sanoi Juha Sipilä valtioneuvoston juhlahuoneiston Smolnan neuvotteluhuoneessa perjantaina 8. toukokuuta.
Oli hallitusneuvotteluiden ensimmäinen päivä. Edellisenä päivänä oli julkistettu, että hallituksen muodostamista yrittäisi kolme puoluetta: keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset.
Kivillä ja repulla Sipilä tarkoitti massiivisia, miljardien eurojen leikkauksia, joihin hallituspuolueet neuvotteluhuoneessa olivat juuri sitoutuneet. Hetkeä aiemmin oli kuultu valtiovarainministeriön valtiosihteerin Martti Hetemäen ja Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen esitykset Suomen taloustilanteesta. Kumpikin oli korostanut, että Suomi on huonossa jamassa.
Hetemäki oli ilmoittanut, että alkaneella vaalikaudella pitäisi leikata kuusi miljardia ja sen lisäksi pitäisi saada aikaiseksi päätöksiä, joista vaalikauden jälkeen syntyisivät neljän miljardin säästöt. Kaikkiaan siis peräti kymmenen miljardin leikkaukset. Samat luvut esiintyivät valtiovarainministeriön maaliskuussa julkaisemassa raportissa, josta käytettiin julkisuudessa nimitystä ”tilannekuva”. Long Playlle vuodetusta keskustelumuistiosta selviää, ettei yksikään Smolnan neuvotteluhuoneessa istuneista keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten poliitikoista kyseenalaistanut kymmenen miljardin euron leikkaustarvetta. Kokoomuksen Ben Zyskowicz tosin kyseli perusteita sille, miksi hallitus on valitsemassa valtiovarainministeriön tiukan leikkauslinjan, kun osa taloustieteilijöistä kannattaa täysin päinvastaisia toimia, siis elvytystä.
Yksimielisyyttä voi pitää yllättävänä, sillä kevättalvella ennen vaaleja puolueiden vaaliohjelmissa ei puhuttu mitään näin suurista leikkauksista. Keskusta oli esittänyt leikattavaksi kolmea miljardia, perussuomalaiset kahta kolmea miljardia ja kokoomus viittä miljardia.
Kuinka kymmeneen miljardiin oli päädytty?
Ratkaiseva käänne oli nimenomaan valtiovarainministeriön tilannekuvaraportti, joka julkaistiin kuukautta ennen vaaleja, 19. maaliskuuta. Sen jälkeen kokoomus ilmoitti yllättäen, että se on kasvattanut omaa leikkauslistaansa miljardilla eurolla, siis valtiovarainministeriön linjan mukaiseksi. Mistä miljardi otettaisiin, siitä ei saatu selvyyttä.
Sipilä puolestaan kommentoi ministeriön lukuja tuoreeltaan sanomalla, että leikkausten mittaluokka saattaa olla oikea mutta aikataulu liian tiukka. Sen tarkemmin leikkauksista – varsinkaan niiden tarkasta sisällöstä – ei ennen vaaleja puhuttu.
Vaalien jälkeen hallitustunnustelijaksi nimitetty Sipilä kuitenkin tempaisi valtiovarainministeriön leikkausluvut viipymättä esille. Kun hän esitti tunnusteluvaiheessa muille puolueille kuuluisat 15 kysymystään, heti toisessa kysymyksessä tivattiin, hyväksyvätkö puolueet valtiovarainministeriön luvut tilannekuvaksi. Oli selvää, että ne pitäisi hyväksyä, jos hallitukseen haluaisi.
Periaatepäätös leikkauksista lyötiin lukkoon ilman vastalauseita 8. toukokuuta Smolnassa. Sipilä oli pohjustanut asian muiden puolueiden kanssa ja varmistunut siitä, että neuvottelupöytään kokoontuisi riittävän yksimielistä väkeä.
Tyrmistys koitti vasta puoltatoista viikkoa myöhemmin, kun hallitusneuvottelijoille paljastui, mistä kaikesta heidän olisi leikattava.
Tapaan Dan Brownin agentin Heide Langen ensimmäisen kerran helmikuisena keskiviikkona 2013. Se on kolmas niistä monista päivistä, jotka vietän tarkoin vartioidussa kellarissa kääntämässä Brownin uutta romaania Infernoa tanskaksi.
Kellari on Lontoossa, Transworld Publishers -kustantamon toimitalossa Ealingin esikaupungissa. Kun tulen aamuyhdeksältä paikalle, vartijamme Trevor polttelee tupakkaa parkkipaikalla. Hän on ilmeisesti saanut tiedon agentin vierailusta, sillä hänellä on yllään gangsterityylinen, ohutraitainen pikkutakki.
”Johan on kuteet”, sanon.
Trevor virnistää. Hän on 54-vuotias lyhytkasvuinen lihaskimppu, ja hänellä on paljaaksi ajeltu pää ja huligaanin naama. Trevor on viettänyt 20 vuotta ammattisotilaana, ja hänen kaksi poikaansa sotivat parhaillaan Afganistanissa. Trevor on työskennellyt myös tunnettujen poptähtien turvamiehenä, mutta juuri nyt hän ikävystyy Transworld-kustantamon kellarissa.
Trevor on minulle tällä hetkellä ainoa ystävän tapainen.
Siirrymme sisälle ja aloitamme työt. Minun työtäni on kuvailla haavoittuneen Robert Langdonin ja Sienna-nimisen lääkärin epätoivoista pakoa firenzeläisestä sairaalasta. Trevorin työtä on istua pikkuruisessa huoneessa valvomassa, etten riko sääntöjä, mikä on toistuvista huokailuista päätellen äärimmäisen tylsää. Trevor pysyttelee hereillä katsomalla roskaelokuvia iPadilta. Hänellä on kuulokkeet korvillaan, mutta silti räjähdysten ja takaa-ajojen äänet sekoittuvat näppäimistöni vaimeaan naputukseen. Langdon veti verisen klik klonk kräk klik klik sairaalapaidan yltään ja klik dsuuuui kabuum klik kietaisi klik pyyhkeen vyötäisilleen smäk doing skriiik klik…
Vitsailemme agentin vierailusta. Trevor sanoo, että Heide Lange odottaa vartijoiden käyttäytyvän ammattimaisesti. Keksimme, että voisimme ostaa huoneeseen muutaman oluttölkin, ja kun Heide astuu ovesta, sytytämme marisätkän.
Heide saapuu aamupäivällä. Olen jostain syystä odottanut näkeväni aistikkaan uranaisen, jolla on kauniisti kaartuvat kulmakarvat ja kastanjanväriset hiukset sivujakauksella. Edustaahan Heide Lange kirjailijaa, joka on miljonääri ja Tanskan rahassa laskettuna miljardööri. Kääntäjien kellariin saapuva agentti muistuttaa kuitenkin epäilyttävän ystävällistä Milla Magiaa. Kiiltävän mustaksi värjätty patatukka ja pyöreät silmälasit. Hän hymyilee, mutta hymyssä on jotain pahaenteistä.
Minulla on epäonnekseni päällä netistä tilaamani harmaa T-paita, jonka rinnassa lukee:
INFERNO
LONDON
2013
Heiden katse nauliutuu paitaan. Hän näyttää siltä kuin yrittäisi nieleskellä jotain pahanmakuista. Mutta hän hymyilee ja kaivaa esiin pienen, litteän pokkarikameran. Räps, ja niin hän on ikuistanut minut, T-paidan ja vieressäni seisovan Trevorin.
”Oi, kuinka hauska”, Heide sanoo ja hymyilee raivoisasti T-paidalle. ”Mistä olet saanut sen?”
”Teetin sen varta vasten.”
En osaa pitää suutani kiinni, vaan kerron olevani alun perin toimittaja ja sopineeni tanskalaisen Politiken-lehden kanssa, että kirjoitan päiväkirjaa ajastani Ealingissa.
”No no no”, Heide sanoo ja ravistaa pontevasti päätään. ”Et voi. Tästä ei saa kertoa kenellekään.”
”Siitä on kyllä jo kirjoitettu tanskalaisissa lehdissä.”
”No no no, ei missään nimessä. Et saa kirjoittaa tästä yhtään mitään. Olinpaikkanne on salainen.”
Virallisesti en edes ole Lontoossa tai Ealingissa, vaan paikassa, joka on Heiden maailmassa pelkkä Paikka.
The Location.
Tänne on tullut kymmenen kääntäjää kuudesta eri maasta, ja tehtävänämme on varmistaa, että Dan Brownin Inferno voi ilmestyä kolmen kuukauden kuluttua yhtä aikaa kuudella eri kielellä.
Suomalainen Jorma-Veikko on pukeutunut polvipituiseen takkiin. Pienikokoinen mies näyttää harvahkoista hiuksistaan huolimatta alle kuusikymppiseltä. Olemus ei paljasta, että hän on entinen heavy metal -bändin solisti ja pystyy yhä laulamaan niin, että näyttää siltä kuin hän aikoisi puraista mikrofonista palasen. Jorma-Veikko on käynyt Lontoossa viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten ja ihmettelee, miten tutulta ja samalla vieraalta kaikki näyttää. Hän on asettunut asumaan bed & breakfastiin, jonka omistaja muistuttaa Hercule Poirot’ta.
LOKAKUU 2016, Helsinki. Ruskeasuon vastaanottokeskuksen sulkemiseen on enää kolme päivää, mutta irakilainen Sarah ei tunnu piittaavan siitä. Perheen huoneessa ei ole ainuttakaan pahvilaatikkoa eikä mustaa jätesäkkiä, jollaisia on kasattu muiden asuinhuoneiden edustalle.
Kaapin ovi on raollaan. Lahjoituksina saadut vaatteet ovat yhä siisteissä pinoissa. Pakkaamatta ovat myös kaikki ne paperit, joihin perheen turvapaikkaprosessi on dokumentoitu. Viisihenkinen perhe sai viime kesänä turvapaikkahakemukseensa kielteisen päätöksen.
Tänä iltana perheen isä Haider on tekemässä palkatonta työtä erään ravintolan keittiössä, koska se kuuluu vastaanottokeskuksen tarjoamiin aktiviteetteihin.
Sarah on liian väsynyt pohtiakseen sitä, että kolmen päivän kuluttua heidän ja kaikkien muidenkin on lähdettävä täältä.
Hän vaikuttaa lähes apaattisella istuessaan yhdellä huoneensa kolmesta sängystä. Tässä huoneessa viisihenkinen perhe on viettänyt jo seitsemän kuukautta odottaessaan lopullista päätöstä tulevaisuudestaan.
”En selviydy tästä. En jaksa pakata. En jaksa enää olla vahva”, Sarah, 32, sanoo. (Turvallisuussyistä hän ja hänen perheenjäsenensä eivät esiinny tässä jutussa oikeilla nimillään.)
Hän on riisunut ruskeankirjavan huntunsa, joka vielä hetki sitten peitti pitkät, tummanruskeat hiukset. Hän tarttuu hiuksiinsa ja nostelee niitä ilmaan.
”Hiukseni lähtevät. Niitä irtoilee suurina tukkoina. Kohta minulla ei ole lainkaan tukkaa jäljellä.”
Hän katsoo poikaansa, joka puuhailee kömpelösti äitinsä matkapuhelimella. Youtubesta raikuvat englanninkieliset lastenlaulut niin kovalla, että keskustelu on vaikeaa, mutta Sarah ei jaksa hiljentää äänenvoimakkuutta.
”Joka kerta kun otan puhelimen pojalta, hän alkaa kirkua. Sitä hän tekee aina, kun haluaa saada jotain sanotuksi. Hän huutaa, raivoaa, puree ja lyö.”
Poika, Ali, täytti juuri kolme vuotta. Hän on nuorin kolmesta lapsesta. Isosisko Rand on viisivuotias ja isoveli Hassan kahdeksan.
Lapsista vain isoveli on syksyn aikana poistunut vastaanottokeskuksesta, sillä hän on sisaruskatraan ainoa koululainen. Nuorempien sisarusten päivistä suurin osa on kulunut tässä huoneessa tai käytävällä, jonka varrella turvapaikanhakijoiden huoneet ovat.
Pienissä huoneissa on vain sänkyjä ja kylpyhuone, ehkä televisio. Käytävän päässä on pieni yhteinen keittiö, jossa vasta muutaman kuukauden on ollut sallittua laittaa ruokaa itse. Sitä ennen ruoka tuotiin keskuskeittiöstä. Tavallinen arki ei tule kyseeseen täällä sen paremmin kuin muissakaan vastaanottokeskuksissa.
”Me elämme täällä yhdessä koko ajan. Ovet ovat niin ohuet, että kaikki kuuluu käytävään. Meillä ei ole minkäänlaista yksityisyyttä eikä sananvaltaa omaan arkeemme”, Sarah sanoo.
Totta kai arki on turvallisempaa kuin konfliktin keskellä eläminen, mutta raskasta tämäkin on: Aamuisin herätessään ei tiedä, lankeaako lopullinen päätös juuri tänään. Illalla on yritettävä nukahtaa tietoisena siitä, ettei päätöstä sittenkään kuulunut. Sillä tavalla kuluu monta kuukautta. Ja kun päätös jonain päivänä lopulta tulee, on epätodennäköistä, että hallinto-oikeus olisi muuttanut Maahanmuuttoviraston eli Migrin kielteistä ratkaisua.
Sekin koettelee, että joka päivä joutuu kohtaamaan lasten kysymykset ja heidän pahan olonsa. Kahdeksanvuotias Hassan oli alkanut itkeä, kun Sarah kertoi, että hänen on jätettävä koulunsa muuton vuoksi. Hän oli saanut koulusta itselleen uusia tovereita. Yleensä Hassan on rauhallinen poika, mutta eilen hän oli yhtäkkiä raivostunut, paiskonut vuodevaatteita ympäri huonetta ja huutanut, että Suomi on paha maa.
Koulun jättäminen on palauttanut Hassanin mieleen viimeisiä muistoja Irakista, maasta josta perhe pakeni tämän vuoden alussa.
Silloinkin hänen oli hyvästeltävä kouluun jäävät toverinsa.
”Irakissa hän oli täysin lohduton, kun hänen oli jätettävä koulu ja kaikki kirjat. Hän kysyi, eikö saisi pakata jonkun kirjan laukkuihin, jotka ottaisimme mukaamme pakomatkalle, mutta minä kielsin. Vain välttämätön mahtui mukaan: puhelimet, henkilötodistukset, vaatteita, vähän lääkkeitä. Kaikki muu sai jäädä Bagdadiin.”
Salassa pidettävä. Niin luki oikeassa yläkulmassa asiakirjassa, jonka verovirkailija Korhonen sai sähköpostiinsa elokuun 11. päivänä 2014. Kolmisivuisella asiakirjalla oli pitkä otsikko: Verovuoden 2013 valvonnassa valikoituvien asiakkaiden toimenpiteiden käsittelyyn otetaan 12.8. alkaen käyttöön seuraavat kevennykset.
Korhonen luki tekstiä epäuskoisena. Hänen työnään oli veroilmoitusten tarkastaminen, ja hän ymmärsi nopeasti, että uusi ohjeistus merkitsi tarkastusperusteiden selvää löyhentämistä. Esimerkiksi alle 5 000 euron tulonhankkimiskulut määrättiin hyväksyttäviksi sellaisinaan lukuun ottamatta freelancereiden ja taiteilijoiden kuluja.
(Korhosen nimi on muutettu.)
Käytännössä valvonta vesittyisi, Korhonen järkeili. Ja valtio menettäisi verotuloja.
Samat ohjeet oli lähetetty Suomen kaikkiin henkilöverotusyksikön virastoihin. Korhosen työpaikalla reaktio uusiin ohjeisiin oli tyrmistys.
”Moni ajatteli, että se on ihmisten huijaamista. Verotuksen pitäisi olla yhdenmukaista, mutta nyt kesken valvontakauden tuli uusi ohjeistus”, Korhonen kertoo Long Playlle.
Yksi salainen asiakirja teki verotuksesta epätasa-arvoista: ne, joiden veroilmoitus tarkastettiin uuden ohjeistuksen jälkeen, saivat mahdollisuuden isoihin, aiheettomiin verovähennyksiin. Sen sijaan ne, joiden veroilmoitukset oli jo ehditty tarkastaa, joutuivat normaaliin tarkasteluun.
Aivan täysi yllätys määräys ei ollut. Veroilmoitusten tarkastaminen laahasi jäljessä aikataulusta. Verohallinnossa oli tehty iso organisaatiomuutos ja työntekijöillä oli valtava kiire.
Vuoden 2013 verotusta oli alettu tarkastaa toukokuussa 2014, ja valmista piti olla lokakuun lopussa.
Kesän aikana Korhosen työpaikalla oli pidetty muutamia neuvotteluita, joissa esimiehet olivat kehottaneet työntekijöitä tekemään työtä rivakammin. Se oli kuitenkin mahdotonta. Veroilmoitusten tarkastaminen vaatii tarkkuutta ja huolellisuutta, yksityiskohtien selvittämistä.
”Meille annettiin noin viikon välein päivitetty tiedosto, josta näimme, kuinka paljon veroilmoituksia oli käsitelty ja kuinka paljon niitä oli jäljellä”, Korhonen kertoo.
Tiedostossa oli värikoodit: vihreä merkitsi aikataulussa pysymistä, punainen sitä että oltiin myöhässä.
Mittarit näyttivät koko ajan punaista. Tahti ei millään riittänyt. Jotain piti tehdä, sillä verotus ei voi myöhästyä. Laki määrää, että sen on valmistuttava aina lokakuun loppuun mennessä.
”Toimistolla arvuuteltiin, tullaanko antamaan ylityömääräys, jolla sumaa saataisiin purettua, vai palkataanko määräaikaisia työntekijöitä.”
Lopulta Verohallinnon johto päätyi yksinkertaiseen ratkaisuun: osa työstä jätettäisiin tekemättä.
ASEET LÖYTYVÄT TOISESTA KERROKSESTA.
Vitriineissä on viitisenkymmentä kivääriä ja haulikkoa, ja kaapin päältä kurkkaa täytetty sorsa.
Ylivieskassa sijaitsevaan tavaratalo J. Kärkkäiseen virtaa joulukuisena maanantaiaamuna asiakkaita harvakseltaan. Vaitonaiset miehet tutkivat mutterisarjoja ja moottoriöljyjä, aseosastolla joku vertailee metsästysreppuja.
Luontaistuoteosasto on valtava, samoin sen kirjaosasto, jonka valikoima on keskittynyt terveysaiheisiin. Hyllyissä on mielenkiintoisesti nimettyjä opuksia: Miksi eläimet eivät saa sydänkohtauksia… mutta ihmiset saavat?, Hoito kaikkiin sairauksiin, Maadoittuminen – kaikkien aikojen tärkein terveyslöytö? ja Happi O2 – Uusi tapa hoitaa sairauksia. Karppaamista käsitteleviä kirjoja on paljon.
Yksi kirja on erityisen näkyvästi esillä, ja sitä ei ihan joka tavaratalosta saa.
Ranskalaisen biologin Yves Delatten Rokotukset-kirjan kannessa on mustavalkoinen kuva lapsesta, joka leikkii nukella. Takakanteen on painettu isoilla kirjaimilla teksti: ”VAROITUS! TÄMÄN KIRJAN LUKEMINEN SAATTAA HUOMATTAVASTI JÄRKYTTÄÄ LUKIJAA JA HÄNEN SUHDETTAAN LÄÄKÄRIINSÄ, MYÖS LÄÄKÄRIN HYVINVOINTI SAATTAA JÄRKKYÄ.”
Kirjassa väitetään, että rokotukset ovat itse asiassa osa biologista sotaa, jota lääkeyhtiöt käyvät kansalaisia vastaan:
”Hepatiitti B -rokotuksen jälkeen homoseksuaalit sairastuvat aidsiin ja Alaskan lapset kuolevat sen jälkeen, kun heidät on pakotettu rokotettaviksi hepatiitti-B-rokotteella, joka on saastunut RSV:llä. Rokotteet saastutetaan tahallisesti tai tahattomasti.”
Delatten kirjaa on hyllyissä noin 200 nidettä.
Rokotusten haitallisuudesta puhutaan paljon myös J. Kärkkäisen asiakaslehdessä, jonka nimi on Magneettimedia. Viikoittain ilmestyvä Magneettimedia jaetaan pelkästään Ylivieskan seudulla ilmaisjakeluna lähes 74 000 kotiin. Lisäksi se ilmestyy kaikilla niillä alueilla, joissa on J. Kärkkäisen tavaratalo: Oulussa, Iissä ja Lahdessa. Magneettimedian levikki on lehden oman ilmoitusmyynnin mukaan yhteensä 366 500, eli suurempi kuin Helsingin Sanomilla.
Monelle se on ainoa postilaatikkoon tuleva lehti, koska Ylivieska sijaitsee kahden ison maakuntalehden, Kalevan ja Keskipohjanmaan, levikkialueiden rajalla.
Magneettimedian mukaan rokotukset aiheuttavat kätkytkuolemia, auringonvalo estää ihosyöpää ja aidsista voi parantua homeopatialla. Ilmastonmuutosta lehti pitää huijauksena.
Tammikuussa 2013 ilmestyneessä numerossa lukijoita neuvottiin poistamaan sappikivet maksasta kotikonstein. Operaatioon tarvitaan oliiviöljyä, greippimehua, ornitiini-nimistä aminohappoa sekä magnesiumsulfaattia eli karvassuolaa.
Toisessa jutussa kerrottiin, että aprikoosin siemenet tappavat syöpäsoluja ilman sivuvaikutuksia – toisin kuin syöpälääkkeet, joilla lääkefirmat rikastuvat.
”Miljoonia potilaita kidutetaan ja tapetaan tarpeettomasti ja ehdollistetaan vastustamaan tehokkaita ja kivuttomia lääkkeitä”, lehti kirjoitti.
Aprikoosin siemeniä käsittelevä artikkeli on suomennettu Natural News -verkkosivustolta. Sieltä on peräisin suuri osa Magneettimedian terveysaiheisesta sisällöstä. Natural Newsia pyörittää yhdysvaltalainen Mike Adams, joka tunnetaan vaihtoehtolääkintäpiireissä kutsumanimellä The Health Ranger.
Samanlaista sisältöä liikkuu verkossa paljon. Yksi aihe kuitenkin erottaa Magneettimedian muista vaihtoehtoisen terveystiedon saarnaajista: juutalaisvastaisuus. Se saattaa viedä tavaratalon perustajan vankilaan.
Syksyllä 2012 Suomen juutalaisseurakunnat tekivät Oulun poliisille tutkintapyynnön käännösartikkelista Maailmanmahti USA on sionistien sätkynukke. Jutun mukaan maailmaa hallitsee sionistien salaliitto, johon kuuluvat muun muassa Barack Obama, George W. Bush, Nicolas Sarkozy, Silvio Berlusconi ja David Cameron sekä koko YK ja Nato.
Teksti on edelleen luettavissa Magneettimedian verkkosivuilla.
Poliisi aloitti tutkinnan siitä, onko Magneettimedia syyllistynyt kiihotukseen kansanryhmää vastaan. Tammikuussa 2013 tapaus siirtyi syyttäjälle. Koska rikosnimike on niin vakava, syytteen nostamisesta päättää apulaisvaltakunnansyyttäjä.
45-VUOTIAS JUHA KÄRKKÄINEN on mysteeri jopa kotikaupungissaan Ylivieskassa. Vain harva tietää, miltä yksi alueen suurimmista työllistäjistä edes näyttää.
Hän ei esiinny julkisuudessa, eikä suostunut haastatteluun tätä artikkelia varten.
Tämä hänestä tiedetään: Juha Kärkkäinen on kotoisin Kiuruvedeltä Pohjois-Savosta. Sieltä on puolentoista tunnin ajomatka Ylivieskaan.
Lapsuudenystävän mukaan Kärkkäiseltä jäi lukio kesken. Vilkas poika oli matemaattisesti lahjakas, mutta englanti tuotti hankaluuksia.
Jotkut ylivieskalaiset muistavat, miten hän 1980-luvun puolivälissä saapui moottoripyörällä naapurikuntaan Sieviin. Sieltä hän löysi vaimon. Nyt heillä on useita lapsia.
1980-luvulla Kärkkäinen alkoi tehdä kauppaa. Hän kierteli autollaan ympäri Suomea ja myi toreilla pultteja, työkalusarjoja ja muuta sekalaista tavaraa. Hänen kaltaisiaan torikauppiaita kutsuttiin helppoheikeiksi.
Vuonna 1993 Kärkkäinen vuokrasi Ylivieskasta SOK:n entisen vaatetustehtaan ja perusti sinne ensimmäisen tavaratalonsa, Taloustukku J. Kärkkäisen. Kauppa sai lempinimen Miesten Tiimari, koska siellä myytiin paljon työkaluja.
Kärkkäisen kuningasidea oli myydä tukusta ja ulkomailta hankittua tavaraa halvemmalla kuin muut. Yritys tuplasi liikevaihtonsa vuosittain, ja vuonna 1999 se laajensi Ouluun. Samoihin aikoihin Kärkkäinen ilmoitti rakentavansa myös Ylivieskaan uuden tavaratalon, entistä paljon suuremman.
Uusi kauppa, Iso Kärkkäinen, avattiin vuonna 2003. Siitä tuli lähes kymmenen kertaa suurempi kuin samalle pellolle aiemmin noussut Spar. Paikalliset pitivät Kärkkäistä pähkähulluna. He ihmettelivät, miten niin suurelle liikkeelle löytyisi asiakkaita 13 000 asukkaan Ylivieskasta.
Mutta asiakkaita tuli kauempaakin. Pian Kärkkäisen tavaratalon viereen nousi muitakin hehtaarihalleja, ja nyt Ylivieska on Pohjois-Pohjanmaan elinkeinoelämän sydän. Pelkästään Kärkkäinen työllistää Ylivieskassa 250 ihmistä.
Kaupungin väkilukukin on kääntynyt nousuun. Asukkaita on nyt 14 500, ja ennusteen mukaan Ylivieska saa joka vuosi sata uutta asukasta. Naapurikunnista väki valuu edelleen pois. Kaikkea ei voi laskea Kärkkäisen ansioksi, mutta moni kiittelee hänen riskinottoaan.
”Kärkkäinen on tehnyt valtavan palveluksen Ylivieskalle”, sanoo paikallislehti Kalajokilaakson päätoimittaja Seppo Kangas.
IKÄVÄT UUTISET ALKOIVAT 2000-luvun alussa. Paikallislehdistö kirjoitti J. Kärkkäisen työntekijöistä, jotka kertoivat tulleensa työpaikkakiusatuiksi. Muutamilta olivat yllättäen loppuneet työvuorot.
Helmikuussa 2002 Kaleva uutisoi Juha Kärkkäisen riidoista Palvelualojen ammattiliiton (PAM) kanssa. Kärkkäinen oli irtisanonut tavaratalon työntekijöiden luottamusmiehen, ja PAM organisoi paikallisjärjestöjensä kanssa boikotin J. Kärkkäistä vastaan. Liitto vei tapauksen oikeuteen, mutta se sovittiin lopulta rahalla.
Mediaan pettynyt Kärkkäinen päätti perustaa oman ilmoituslehden, Ison Magneetin. Sen esikuva oli Keskisten kyläkaupan Ykköset-lehti. Aluksi Iso Magneetti toimi tavaratalon mainoslehtenä, mutta Kärkkäinen halusi sivuille myös ihan oikeita juttuja. Pelkkä ilmoituslehti kun menee helposti paperinkeräykseen.
Iso Magneetti alkoi kirjoittaa esimerkiksi kasvonaamioista ja kuntoilusta. ”Talvista liikuntaa ja ilonpitoa”, se otsikoi helmikuussa 2006. ”Kauniin talvipäivän kunniaksi tutkiva journalisti kokosi tiiminsä ja suunnisti Ylivieskan Huhmarille kokeilemaan lumikenkäilyä sekä ilmalla täytettyjä lumiliukureita.”
Vuonna 2007 Kärkkäinen avasi uuden tavaratalon Lahteen. Nelostien varteen Iihin perustettiin pienempi Express-kauppa, joka oli suunnattu Lappiin ajaville. Investoinnit nielivät rahaa, ja J. Kärkkäinen ajautui rahoitusvaikeuksiin.
Silloin Juha Kärkkäinen teki epätavallisen ratkaisun: hän lähti perheensä kanssa vuodeksi Yhdysvaltoihin ”sapattivapaalle”. Hän kierteli asuntoautolla Alaskassa asti ja kalasteli, tutustui myös mantereen tavarataloihin.
Matkalla tapahtui jotain muutakin. Kärkkäisen usko nykyiseen talousjärjestelmään romahti.
Kukaan Ylivieskassa ei tunnu tarkkaan tietävän, mikä muutoksen aiheutti.
”Hän näki, kuinka yhteiskuntia johdetaan rahalla ja miten pelisäännöt ovat eri ihmisille erilaiset. Siihen näkökantaan hän sai Yhdysvalloissa vahvistusta”, sanoo yksi tavaratalon entinen työntekijä.
Eräs Kärkkäisen ystävä sanoo, että Kärkkäinen ei nykyisin luota mihinkään järjestelmään, jossa raha on moottori.
”Siksi hän suhtautuu niin kriittisesti koululääketieteeseen.”
Amerikan-vuoden jälkeen Iso Magneetti muutti linjaansa.
Lokakuussa 2008 lehti julkaisi jutun Luottokriisi on oire rahajärjestelmän sisäisestä virheestä, joka alkoi lauseella: ”Pelastautukoon ken voi!”
”Artikkeli on ensimmäinen osa suunnitellusta moniosaisesta sarjasta, jonka voi leikata talteen tai lukea netissä, myöhemmin ilmoitettavasta osoitteesta. Tämä piti alunperin julkaista 5.9. ilmestyvässä lehdessä, josta se pelottavan sisältönsä vuoksi jätettiin pois”, lehdessä kirjoitettiin.
Kärkkäisen tiedettiin aiemminkin suhtautuneen kriittisesti länsimaiseen talousjärjestelmään, mutta Yhdysvalloissa ajatukset olivat vahvistuneet. Hän uskoi järjestelmän olevan romahtamaisillaan. Siksi ihmisten kannattaisi sijoittaa rahansa hopeaan ja kultaan.
Iso Magneetti kirjoitti aiheesta usein. Kärkkäinen alkoi sijoittaa myös yrityksen rahoja jalometalleihin. Firman muut pomot eivät tästä pitäneet ja johtoryhmä kävi kovia kiistoja siitä, kuinka paljon J. Kärkkäisen varoja voi sijoittaa kultaan ja hopeaan. Lopulliset päätökset teki kuitenkin Juha Kärkkäinen, tavarataloketjun perustaja ja toimitusjohtaja.
SÄHKÖPOSTI SAAPUU MYÖHÄÄN eräänä kevättalven iltana. Tuntematon lähettäjä pahoittelee häiriötä, mutta tilanne pienessä suomalaisessa rannikkokaupungissa on kuulemma akuutti.
”Yksi nigerialainen nainen karkotettiin torstaina Italiaan, suoraan kadulle pienen vauvan kanssa, kumpikin vilustunut, hän pelkää henkensä puolesta. Aiemmin karkotettiin kahden lapsen äiti. Häneen ei saa enää yhteyttä. Olemme epätoivoisia. Tiedätkö, kuka voisi auttaa meitä?”
PIENI RANNIKKOKAUPUNKI kylpee huhtikuisessa auringonpaisteessa. Puutaloja on vieri vieressä, ja niiden rivistöt näyttävät jatkuvan silmänkantamattomiin.
Juuri täällä, tämän idyllin keskellä, heitä on paljon: nigerialaisnaisia.
Paljon heitä on täältä myös karkotettu.
Kun kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat selvittäneet, millä ihmisryhmillä on erityisen suuri riski joutua ihmiskaupan, tarkemmin sanoen seksikaupan, uhriksi, listan kärjessä ovat vuosi toisensa jälkeen nigerialaisnaiset, jotka ovat kotoisin Edon osavaltiosta ja sen pääkaupungista Benin Citystä. Siellä ihmiskauppiaiden kynsiin joutuu joka vuosi kymmeniätuhansia tyttöjä ja naisia.
Ihmiskauppa on ase- ja huumekaupan jälkeen kaikkein tuottoisinta ja usein myös raainta rikollisuutta. Sitä tapahtuu nykyisin vähän joka puolella maailmaa, myös tässä pienessä suomalaisessa rannikkokaupungissa.
Lopulta puutalokorttelit päättyvät. Niiden takana kohoaa pieniä kerrostaloja. Yhdessä niistä asuu nainen, jolle on ilmoitettu vierailusta, mutta hän ei reagoi ensimmäiseen ovikellon soittoon.
Kun kello on kilahtanut toistamiseen, kuuluu laahaavia askeleita. Sitten ovi aukeaa raolleen.
”Hello”, Evi sanoo. Hän empii hetken ennen kuin irrottaa kätensä ovenkahvasta. Sitten hän peruuttaa varovaisesti muutaman askeleen eteiskäytävällä. Innottoman kädenhuitaisun voi tulkita kutsuksi astua peremmälle. (Evin ja muiden jutussa esiintyvien nigerialaisnaisten nimet on muutettu.)
Olohuoneessa Evi istahtaa sohvalle. On täysin hiljaista, kunnes hän kakistelee kurkkuaan ja pahoittelee, ettei ole jaksanut siivota.
Hän on ollut väsynyt hyvin pitkään. Siihen on syynä kolme vuotta kestänyt taistelu Suomen oikeuslaitoksen ja Maahanmuuttoviraston (Migri) kanssa. Hän on saanut turvapaikkahakemukseensa kielteisen päätöksen ja valittanut siitä.
Evin lääkärintodistuksessa kerrotaan hänen kärsivän posttraumaattisesta stressistä, painajaisista ja ajoittain myös itsetuhoisista ajatuksista.
”Minä odotan. Täällä sisällä, päivästä toiseen. En enää tiedä, mitä odotan. Jokainen päivä on täynnä tuskaa, mutta minun pitää silti jaksaa herätä ja huolehtia pojastani. Hänellä ei ole ketään muuta.”
(Artikkeli ruotsiksi: www.longplay.fi/nigerianskorna)
ENSIMMÄINEN HÄLYTYSAJONEUVO lähti liikkeelle kello 23.22. Toinen partio kuittasi hälytyksen yhdeksän sekuntia myöhemmin. Kolmas, neljäs ja viides seurasivat minuutin kuluttua. Viimeinen poliisipartio sai tiedon hätäkeskuksesta neljä minuuttia myöhemmin.
Oli perjantai-ilta toukokuussa 2013. Poliisien määränpäänä oli omakotitalo Oswagon pikkukaupungissa Illinois’n osavaltiossa Yhdysvalloissa. Talossa asui Straterin nelihenkinen perhe.
Hälytyksen syy oli hätänumeroon tullut puhelu, jossa monotonisella äänellä puhunut mies luki ääneen nettiin kirjoitetun viestin. Sen lähettäjäksi oli merkitty 18-vuotias Blair Strater.
”Heräsin verisenä, surmasin tyttöystäväni, olen kyllästynyt elämääni ja harkitsen perheeni tappamista räjäyttämällä koko naapuruston.”
Hätäpuhelun loputtua hätäkeskuksen työntekijä soitti Blair Straterin kännykkään. Videopeliä pelaamassa ollut Strater kuulosti puhelimessa hämmentyneeltä.
”Sinusta ollaan huolissaan, koska kirjoitit jollekulle. Mitä siellä tapahtuu?” hätäkeskuspäivystäjä kysyi.
”En kirjoita kenellekään. En saa käyttää tietokoneita. Luulen, että kanssanne temppuillaan”, Strater vastasi.
Puhelu oli vielä kesken, kun ensimmäinen poliisipartio saapui paikalle. Blairin äiti Amy meni avaamaan oven.
Nopeasti selvisi, ettei ketään ollut murhattu eikä pommeja ollut viritettynä. Neljännestunti ensimmäisen puhelun jälkeen hätäkeskus merkitsi tilanteen päättyneeksi.
Oli tapahtunut niin sanottu swattaus, eräänlainen perätön vaarailmoitus, jonka tarkoituksena on usuttaa poliisi uhrin kimppuun – mieluusti raskaasti varustautuneen SWAT-erikoisosaston voimin, mistä swattaamisen nimikin tulee.
Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Stratereita häiriköitiin, eikä edes ainoa kerta, kun poliisit tulivat heidän ovelleen. Jo kolmen vuoden ajan heille oli toimitettu myös lähetyksiä, jotka joku muu tilasi netistä: ruokaa, kukkia, hiekkakuormia.
Erään pizzatilauksen – kolme makkarapizzaa ja yksi makkara- valkosipulipizza, yhteensä 47,92 dollaria – toimitusohjeena luki ”Vastaanottaja Julius Kivimäki”, mutta koska tilaus oli tehty netin kautta eikä järjestelmä ymmärtänyt ä-kirjaimia, se oli vääntynyt muotoon ”Vastaanottaja Julius Kivim├ñki”.
JULIUS KIVIMÄKI on 18-vuotias suomalainen tietokonehakkeri. Hän tutustui Blair Strateriin netissä viitisen vuotta sitten mutta ei ole koskaan tavannut häntä kasvokkain. Molemmat viettivät aikaa erilaisilla tietoturva- ja hakkerointiaiheisilla keskustelufoorumeilla sekä irc-kanavilla. Niistä osa kuului hakkeriryhmälle nimeltä Hack the Planet. (Tässä jutussa puhutaan hakkereista eikä krakkereista. Alun perin hakkeri tarkoitti tietokoneharrastajaa eikä -rikollista, mutta termien merkitysero on sittemmin kadonnut.)
Hack the Planetin jäsenet keskustelivat tietoturva-asioista, etsivät haavoittuvaisuuksia tietojärjestelmistä, käyttivät niitä hyväkseen ja kuittailivat toisilleen. Välillä keskinäinen piruilu kääntyi vihamieliseksi kiusaamiseksi, kuten Kivimäen ja Straterin välillä.
Heinäkuussa 2015 Espoon käräjäoikeus tuomitsi Kivimäen kahdeksi vuodeksi ehdolliseen vankeuteen. Oikeus tuomitsi hänet kahdeksasta rikoksesta: törkeästä tietomurrosta,
jonka kohteena oli peräti 50 700 tietokonetta, tietoliikenteen häirinnästä, törkeästä petoksesta, törkeästä viestintäsalaisuuden loukkaamisesta, tietomurrosta, rahanpesusta ja kahdesta törkeästä maksuvälinepetoksesta (141 000 luottokorttinumeron hallussapito ja jakelu sekä varastettujen korttien käyttäminen 57 kertaa). Lisäksi Kivimäki määrättiin maksamaan valtiolle 6 588,88 euroa rahanpesulla saatua rikoshyötyä.
Tuomio tuli Hack the Planetin nimissä tehdyistä rikoksista, joihin oikeus katsoi Kivimäen syyllistyneen yksin tai yhdessä muiden ryhmäläisten kanssa.
Tuomiosta uutisoitiin laajalti kansainvälisessä it-mediassa, sillä Kivimäen tekemisiä oli seurattu jo vuosia. Moni kommentoija tuhahteli tuomion pienuudelle. Suomessa tapaus kuitattiin pikku- uutisilla, kenties siksi että Kivimäki oli niin nuori – hän täytti 18 noin kuukausi tuomion antamisen jälkeen.
Jos hän olisi tehnyt rikokset täysi-ikäisenä, oikeus olisi voinut tuomita hänet lähes neljäksi vuodeksi ehdottomaan vankeuteen.
Poliisi sai teknisessä tutkinnassa apua Viestintäviraston Kyberturvallisuuskeskukselta. Kyberturvallisuuskeskuksen tietoturva-asiantuntijan Markus Lintulan mukaan Kivimäen tapaus oli uhrien määrällä mitattuna suurin virastossa selvitetty juttu.
Keskuksen tehtävänä oli tiedottaa löydöistä muiden maiden viranomaisille, jotka puolestaan jakoivat tietoa edelleen hyökkäyksen kohteena olleille yrityksille. Yhteydenottoja lähetettiin yli sataan maahan.
Suomalainen tietoturva-alan asiantuntija, joka halusi asemansa takia puhua nimettömänä, arvioi Kivimäen olevan hakkerina taitava.
”Hack the Planet oli tunnettu ja tiedetty ja omalla tavallaan arvostettu porukka. Oli harvinaista, että siellä oli suomalainen mukana. Ei heitä paljon ole näkynyt.”
Vuonna 1963 nuori biologi Kalervo Eriksson sai työpaikan, joka muuttaisi hänen elämänsä. 25-vuotias Eriksson meni töihin Alkon tutkimuslaboratorioon, joka sijaitsi Alkon pääkonttorin yhteydessä Helsingin Salmisaaressa.
Maailmalla oli vastikään alkanut uusi biolääketieteellisen alkoholitutkimuksen aikakausi. Aiemmin oli ajateltu, että juominen johtui ympäristötekijöistä ja että alkoholismin taustalla oli sosiaalisia ongelmia. Nyt huomio kiinnittyi biologisiin tekijöihin. Eräs chileläinen tutkimusryhmä oli jo tehnyt rotilla kokeita, joissa oli havaittu, että ravitsemuksella ja perintötekijöillä on vaikutusta alkoholinkulutukseen.
Suomen Alkossa päätettiin luoda kaksi erilaista rottakantaa tutkimuskäyttöön. Toinen kanta olisi hulluna alkoholiin, toinen vierastaisi sitä. Kalervo Eriksson ryhtyi tekemään väitöskirjaa rottien jalostamisesta. Hän käytti työhön albiinorottia, jotka oli kehitetty lääketieteelliseen ja biologiseen tutkimuskäyttöön Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa.
Kukin rotta pantiin omaan häkkiin, jonka etuosassa oli kaksi pientä juomapulloa. Toisessa pullossa oli vettä, toisessa veden ja alkoholin sekoitusta, jonka alkoholipitoisuus oli noin kymmenen prosenttia. Rotta sai päättää vapaasti, kummasta pullosta se halusi juoda. Pian Kalervo Eriksson havaitsi, että rottien yksilölliset erot olivat suuria. Osa eläimistä suorastaan himoitsi alkoholia, osa ei pitänyt siitä lainkaan. Valtaosa sijoittui kulutuksessa jonnekin ääripäiden väliin.
Ne, jotka pitivät alkoholista eniten, risteytettiin keskenään. Samoin tehtiin niille, jotka joivat alkoholia mahdollisimman vähän.
Ei mennyt kauan, kun Erikssonilla oli laboratoriossaan kaksi hyvin erilaista rottapopulaatiota. Raittiiden rottien jälkeläiset pyrkivät välttämään alkoholia – osa jopa kammosi sitä. Sen sijaan ne rotat, joiden vanhemmat olivat viinaan meneviä, tunsivat vetovoimaa alkoholia kohtaan ja joivat sitä itsekin paljon.
Toukokuun 27. päivänä 2017 tilaan iltapäivällä Tampereella puolen litran tuopin Indian pale ale -olutta. Olen tapaamassa vanhoja opiskelutovereitani. Olut maistuu parin päivän tauon jälkeen taivaalliselta. Kun alkoholin vaaroista varoitetaan, ohitetaan usein yksi seikka: se, että juominen on mukavaa. Se, miksi se on mukavaa, on yllättävää kyllä yhä osin arvoitus.
Alkoholin vaikutukset ovat muita päihteitä monimutkaisempia. Esimerkiksi kannabiksella ja opiaateilla on hermosolussa tietty kohta, johon molekyyli kiinnittyy, ja antaa sitten tietyn vaikutuksen. Alkoholilla tällaista kohtaa ei ole. Se on pieni ja ketterä molekyyli, joka kulkeutuu elimistössä lähes minne vain, periaatteessa jokaiseen soluun, jossa on vettä. Se vaikuttaa useisiin eri välittäjäaineisiin, joita aivojen hermosolut käyttävät viestinnässään. Siksi alkoholin tutkiminen on vaikeampaa kuin muiden päihteiden.
Kun nielen olutta Tampereella, alkoholia imeytyy ruuansulatuskanavasta verenkiertoon ja sieltä aivoihin. Puolen tuopin (yksi alkoholiannos, 12 grammaa puhdasta alkoholia) jälkeen pääni sisällä alkaa jo tapahtua, tarkemmin sanottuna mielihyväjärjestelmässä. Se sijaitsee eri puolilla aivoja, ja sen tarkoitus on ollut evoluutiossa varmistaa, että elämän jatkumisen kannalta välttämättömät asiat tuottavat ihmiselle mielihyvää.
Tampereella aivosoluni alkavat vapauttaa hermopäätteistään dopamiinia. Höpöttelen. Olen vähitellen irrottautumassa arjesta.
Tavallisesti dopamiinia syntyy esimerkiksi, kun ihminen harrastaa seksiä, syö herkullista ruokaa tai tekee muita nautinnollisia ja lajin säilymisen kannalta hyödyllisiä asioita. Alkoholin juominen Tampereella ei tietysti ole elämän jatkumisen kannalta välttämätöntä lainkaan. Se on pikemminkin esimerkki ihmisen kekseliäisyydestä hämätä mielihyväjärjestelmää.
Hämäys toimii: dopamiini tekee minusta hilpeämmän ja vapautuneemman. Juuri dopamiinia on pidetty pääsyyllisenä euforiseen tunteeseen, jonka alkoholi saa aikaan, mutta se ei ole ainoa mielihyvää tuova välittäjäaine, joita päässäni nyt liikkuu. Alkoholi vapauttaa myös serotoniinia ja endorfiineja, jotka nostavat mielialaa ja tuovat hyvää oloa.
Ei siis mikään ihme, että oloni on varsin kevyt, kun neljä alkoholiannosta myöhemmin istun opiskelutovereideni kanssa hotellihuoneessa juomassa 12-prosenttista kuohuviiniä. Olemme juoneet yhdessä satoja kertoja. Se yhdistää meitä. Palaamme kerta toisensa jälkeen muistelemaan, kuinka nuorena vietimme aikaa kapakoissa ja käytimme vähäiset rahamme mieluummin kaljaan kuin juustoon leivän päälle.
Yleensä nuo illat johtivat ihanaan humalaan.
Paperilla humala kuulostaa tylsemmältä: kyse on siitä, että alkoholi ärsyttää hermosoluja ja hermoston viestinkulkua. GABA eli gamma-aminovoihappo hillitsee hermosolujen toimintaa ja glutamaatti kiihdyttää sitä. Alkoholi voimistaa molempien välittäjäaineiden vaikutusta, minkä vuoksi hermosolujen välinen viestiliikenne pätkii ja keskushermoston toiminta lamaantuu. Sairaalan nukutusaine perustuu siihen, että ihmisen tietoisuus sulkeutuu; alkoholia juodessa tapahtuu samaa, mutta vain paljon hitaammin.
Aluksi se tuntuu miellyttävältä. Uusi informaatio ja erilaiset mielleyhtymät eivät kuormita aivoja samalla tavalla kuin normaalisti. Häly mielessä vaimenee. Pystyn nousuhumalassa helpommin keskittymään yhteen asiaan ja tähän hetkeen. Kaikki tuntuu luistavan. Siksi haluan joskus työpäivän päätteeksi nopean, keskushermostoa lamauttavan humalan, joka rauhoittaa eri suuntiin laukkaavat ajatukset.
Mielen kontrollin hellittäessä jää enemmän sijaa tunteille.
Juomiseen liittyy paljon iloa. Monet elämäni mukavimmat muistot liittyvät alkoholiin, ystäviin ja yhteisiin hetkiin, jolloin olemme viettäneet kesäpäivää meren ääressä, juoneet viiniä ja jääneet siihen kunnes kylmä nipistää. Olemme muuttaneet suunnitelmia ja unohtuneet terassille, etsineet klubin ja kompuroineet laulaen aamuyöllä hostelliin.
Saan kiittää alkoholia myös ensimmäisestä puolisostani. Olin silloin opiskelemassa yliopistossa. Ainejärjestön pikkujouluissa oli tumma poika, jota olin katsellut luennoilla. Join kaksin käsin olutta, jotta uskaltaisin mennä sanomaan pojalle jotain. Myöhemmin juttelimme baarissa opinnoista ja kirjailija Christer Kihlmanista, jota molemmat ihailimme. Vasta aamuyöllä jatkoilla uskalsin flirttailla. Kotiinlähdön hetkellä painauduin poikaan kiinni ja suutelin.
Alkoholi alentaa estoja ja lisää itsevarmuutta. Sitä on selitetty kontrollin hupenemisella: koska tietoisuus jäykistää minua kulttuurisesti, sen häviäminen puolestaan rentouttaa. Lisäksi alkoholi voi hetkellisesti nostaa testosteronin määrää elimistössä, mikä vahvistaa oloa ja tuo rohkeutta. Toisaalta kyse voi olla sisäistetystä käyttäytymismallista: kun juon alkoholia, annan itselleni luvan toimia totutusta poiketen. Saatan juoda ihan pelkästään sen vuoksi, että haluan olla kevytkenkäinen. Tutkijat eivät osaisi sanoa, suutelinko tulevaa puolisoani aivokemian vuoksi vai koska olin oppinut, että sellainen on humalassa sallittua.
Kun kymmenen vuotta myöhemmin erosimme, alkoholilla oli keskeinen rooli eroa seuranneissa sinkkuajoissa. Ajattelen, että ilman sitä olisin tuskin harrastanut seksiä ja vakiintunut uudestaan.
Olisivatko kokemukset olleet samoja ilman alkoholia? Olisiko niitä kaikkia edes tapahtunut? On vaikea uskoa siihen. Itse asiassa alkoholi on kuulunut maailmaani niin läheisesti, että minun on vaikea ymmärtää, miten absolutistit pystyvät elämään ilman sitä. Tai arviolta puolet maapallon väestöstä, joka ei ole sitä koskaan nauttinut.
Tilaamme tamperelaisessa ravintolassa raikkaat kuohuviinipohjaiset drinkit (iltani kahdeksas alkoholiannos). Tarjoilija on meistä todella hauska ja hyvännäköinen. Hän kertoo, että juoma on peräisin Pohjois-Italiasta ja että siihen tulee seljankukkaa – fantastinen tieto! Päätämme, että ensi vuonna teemme yhdessä matkan Liettuaan ja hankimme talon Kuurinkynnäältä; siellä teemme happikävelyitä, poltamme lyhtyjä ja luemme ääneen runoja. On viipymättä syytä perustaa Facebookiin ryhmä nimeltä Kuurinkynnäs 2018. ”Uskomatonta olla täällä”, kirjoitan sinne minuuttia myöhemmin. Koen lämmintä yhteyttä ystäviini ja Tampereeseen, tähän upeaan kaupunkiin.
Tunteistani on tullut suuria. Ajaudun muistelemaan ja tunnelmoimaan. Tämä on tuttua, ja jos samalla kuuntelisin mieluista musiikkia, olisi ilo tai kaiho sitä suurempi.
Joskus on vaikea hahmottaa, ovatko humalaiset tunteet valheellisia vai paljastavatko ne ennemminkin jotain todellista, mitä selvänä painetaan pinnan alle.
Tieteen nykykäsityksen mukaan alkoholi ei synnytä tunteita tyhjästä. Se ei sinänsä tee minua melankoliseksi, riemukkaaksi tai vihamieliseksi, mutta se vahvistaa tunteita.
Juuri nyt haluaisin olla impulsiivinen ja tehdä jotain jännittävää – ilta on ehtymässä ja elämme vain kerran! Mutta minua väsyttää. Veren alkoholipitoisuuden noustessa alkoholin piristävät vaikutukset ikävä kyllä jäävät vähäisemmiksi. Horjahdan matkalla vessaan. Liikkeiden hallinta alkaa heiketä jo 0,5 promillen humalassa, ja minun veressäni alkoholia on ainakin yksi promille.
Vielä yhtä oluttuoppia myöhemmin saavumme baariin, jossa opiskelijoina vietimme suuren osan illoista. Siellä vaikuttaa olevan muitakin nuoruuttaan muistelevia, tosin minua nuorempia. Hermostuttaa, ja huomaan juovani kaljaa, jotta voisin mennä tanssilattialle (13. alkoholiannos). Olen tapojeni orja: en uskalla laulaa ja tanssia ilman humalatilaa.
Olen kyllä tehnyt päissäni monia muitakin asioita, joita en muuten tekisi. Ne ovat pieniä, hölmöjä juttuja, joista on myöhemmin vaikea sanoa, mitä mielessä on oikein liikkunut. Olen mennyt soittamaan aamuyöllä summeria tai kolkuttamaan ihmisten ikkunaan, potkaissut suojatielle ajanutta taksia, tunnustanut rakastavani ihmistä, jonka olen tavannut muutamia tunteja aiemmin. Kerran lähetin Long Playn päätoimittajalle viestin, jota en aamulla enää muistanut. Siinä luki vain: ”Tämä rakastelun mieletön logiikka.”
Näin kovassa humalassa voi käydä, että tunnelma muuttuu nopeasti toiseksi. Se, mikä oli hauskaa ja vapauttavaa, onkin äkkiä sekasortoista.
Ja jos juominen jatkuu kyllin pitkään, tietoisuus voi hävitä. Muut ihmiset eivät välttämättä huomaa sitä heti, mutta jossain vaiheessa heitä alkaa kummeksuttaa, miksi toinen käyttäytyy oudolla tavalla. Vaikka humalaisen muisti katoaisi tykkänään, hän pystyy tekemään tuttuja asioita mekaanisesti, ymmärtämättä että tekee niin. Siksi voi esimerkiksi kävellä yöllä humalassa kotiin ja ihmetellä aamulla, miten on sinne päätynyt.
Alkoholi häiritsee viestinkulkua hippokampuksessa eli siinä aivojen osassa, joka tallentaa koettuja tapahtumia. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, ovatko katkon aikana tapahtuneet asiat ylipäänsä tallentuneet humalaisen aivoihin vai ovatko muistot siellä, mutta niitä ei vain saa enää ulos.
Kahdelta tanssin ystäväni kanssa baarin lavakorokkeella vailla estoja. Olen onnellisesti humalassa. Laulan kappaleen mukana: I don’t care, I love it.
Vielä yhdet (19. alkoholiannos)!
VUONNA 1962 matemaatikko Erkki Pale sai historiallisen tehtävän. Entisen salakirjoitusasiantuntijan piti kehittää Eläketurvakeskukselle työeläkekortin numero, jonka avulla suomalaisten eläkekertymät voitaisiin rekisteröidä maan ensimmäiseen suureen tietokonejärjestelmään. Pale oli tehtävään oikea henkilö: hän oli sodan jälkeen asunut Ruotsissa ja perehtynyt siellä viimeisintä huutoa olevien reikäkorttijärjestelmien kehittämiseen.
Vaatimukset työeläkekortille olivat yksinkertaiset: numeroita piti riittää kaikille syntyville kansalaisille, ja niiden piti perustua sellaisiin rekisteritietoihin, jotka eivät vanhenisi ja menisi siksi sotkuun. Pale kehitti työeläkekorttia varten 11-merkkisen tunnuksen. Henkilöstä kertovia tietoja numero sisältää kaksi: tunnuksen ensimmäinen osa kertoo syntymäajan, jälkimmäinen osa sukupuolen. Muutamaa vuotta myöhemmin sama järjestelmä otettiin valtakunnalliseen käyttöön, kun Kansaneläkelaitos jakoi kaikille suomalaisille henkilötunnukset. Miesten tunnusten toiseksi viimeinen merkki on siitä lähtien ollut pariton numero, naisten parillinen. Henkilötunnus on annettava lapselle viikon kuluessa syntymästä.
Sukupuoli valikoitui muuttujaksi siksi, että sen oletettiin olevan syntymäajan lisäksi henkilötieto, joka on muuttumaton. Siitä seurasi enemmän vaikeuksia kuin Erkki Pale olisi voinut arvata.
KUN TERHI VIIKKI syntyi 37 vuotta sitten, hänen vanhemmilleen kerrottiin, että tyttö tuli. Näin ilmoitettiin myös viranomaisille, ja niin hänen henkilötunnuksensa toiseksi viimeiseksi merkiksi tuli parillinen numero. Terhi Viikki kasvoi; sukupuoli oli jotain, mitä hän ei juuri miettinyt. Seitsemännellä luokalla alkoivat oudot vatsakivut. Lääkärikäynneillä tuntui, että kipua etsittiin aina vähän eri paikasta kuin missä se tuntui.
Tyttö varmaan jännittää, arveltiin.
Sinnikäs äiti kuitenkin kierrätti lasta lääkäreillä niin kauan, että yksi osasi kysyä oikeat kysymykset. Jatkotutkimuksissa selvisi, että kipu oli todellista ja sillä oli syy: lapsen alavatsassa oli kiveskudosta. Kohtua ja munasarjoja hänellä ei ollut. Diagnoosi oli perifeerinen androgeeniresistenssi. Se tarkoittaa, että ihminen on geneettisesti mies mutta hänen kehonsa ei reagoi niin sanottuihin mieshormoneihin, joten hänelle kasvavat tytöille tyypilliset ulkoiset sukuelimet.
Kun lääkäri selitti asian, Viikkiä itketti, sillä hän oli halunnut saada jonain päivänä suuren perheen. Omien lasten synnyttäminen ei olisi mahdollista.
Sen sijaan itse diagnoosi oli hänelle melko samantekevä. Lähinnä hän oli huojentunut siitä, että kivuille löytyi selitys.
”Lääkäri sanoi, että sinulla on tämmöinen asia mutta muuten olet ihan tavallinen tyttö. Mietin, miksi se on tärkeää – olla tavallinen tyttö.”
Lääkäri kertoi, että kipuja aiheuttava kiveskudos leikattaisiin pois ja hänelle tehtäisiin vaginoplastia, siis rakennettaisiin vagina. Vaihtoehtoja ei esitetty. Terhi Viikki ja hänen äitinsä luulivat, ettei niitä ollut.
Jos Viikki nyt saisi päättää, vaginoplastiaa ei olisi tehty. Ei hänellä ollut erityistä tarvetta vaginalle.
Leikkauksia tehtiin lopulta viisi, viimeinen vuonna 1998, jolloin hän oli 19-vuotias. Viikki sanoo, että siitä ei kerrottu hänelle etukäteen. Hän oli tullut sairaalaan tutkimukseen, joka tehtiin nukutuksessa.
”Kun heräsin, minulle selvisi, että oli tehty samalla vaginan avarrusleikkaus. Minulle ei ollut kerrottu siitä mitään.”
Terhi Viikki itkee yhden kerran haastattelun aikana. Hän puhuu silloin äidistään, joka oli mukana kaikilla lääkärikäynneillä.
”Äiti on sanonut, että hänen olisi pitänyt osata sanoa, että ei tehdä näitä leikkauksia. Mutta se tieto, joka hänellekin annettiin, oli mitä oli. Se on ollut hänelle tosi vaikeaa. Ei se ollut äidin vika.”
SUOMESSA SYNTYY vuosittain kolmesta kahdeksaan ihmistä, joiden sukupuolta kätilö ei heti osaa kirjata papereihin. Heitä kutsutaan intersukupuolisiksi. Se on yleisnimitys monenlaisille ihmisille: joidenkin kohdalla asiaa ei huomata koskaan, joskus intersukupuolisuus käy ilmi murrosiässä kuten Terhi Viikin tapauksessa.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa sai 1990-luvun lopulla lastenkirurgi Mika Venhola vastuulleen lasten sukuelinten alueen kirurgian. Hän perehtyi työhön vanhemman kollegan valvonnassa. Osa leikkauksista vaivasi nuorta kirurgia. Hänen mielestään ne olivat kosmeettisia: lapset olivat täysin terveitä, mutta heidän sukuelimiään muokattiin tyypillisemmiksi. Hän kertoo leikkauksesta, jossa vauvan klitorista piti typistää, siis leikata pala pois. Klitoris oli todettu liian suureksi. Venhola voi pahoin.
”Jos klitorista pienennetään, silloin siitä on amputoitu osa pois – ja ainoa tietämämme funktio klitorikselle on seksuaalisen mielihyvän tuottaminen. Jos kirurgi veistää siitä palan, niin tuota eroottisesti tuntevaa paikkaa ei sitten enää ole.”
Venhola ei ymmärtänyt, miksi leikkaus piti tehdä. Vauva oli terve.
”Olin sen verran naisten alapäitä nähnyt, että tiesin jo, ettei mitään kultaista standardia ole. Minusta sen vauvan alapää oli täysin normaali.”
Hän ei kuitenkaan rohjennut kyseenalaistaa vanhemman kollegan näkemystä, vaan leikkasi. Se oli maan tapa.
Intersukupuolisia lapsia leikataan yhä. Valtaosa leikkauksista tehdään Helsingissä Lastenklinikan urologian yksikössä. Yksikön johtaja lastenkirurgi Seppo Taskinen ei tosin halua käyttää sanaa intersukupuolisuus, koska sellaista diagnoosia ei lääketieteessä ole.
”On kyse kymmenistä erityyppisistä tiloista. Lääketieteessä pyritään välttämään tämmöistä, että niputetaan potilaita epämääräiseen ryhmään, josta ei edes tiedetä, mitä se tarkoittaa”, hän sanoo.
Taskisen mukaan leikkauksissa korjataan rakennepoikkeavuuksia. Hän sanoo, että nykyisin ei enää leikata lapsia, joiden sukupuoli on epäselvä. Suurin osa leikattavista on poikia, joiden penistä korjataan leikkauksella. Näitä leikkauksia tehdään vuodessa satakunta. Tyttöjä leikataan vain muutamia.
”Korjataan emättimen ahtaumaa tai laajennetaan emätintä, häpykieltä piilotetaan vähän kätköön”, Taskinen kuvailee toimenpiteitä.
Myös klitorisleikkauksia tehdään edelleen. Niiden tarkat määrät ja tekotavat löytyvät vain potilasasiakirjoista, jotka eivät ole julkisia.
”En tiedä 1990-luvulta alkaen yhtään Helsingissä klitoriksen takia leikattua potilasta, joka olisi harmitellut liian aikaista leikkausta
tai leikkausta ylimalkaan kontrollikäynnin yhteydessä aikuisiän kynnyksellä”, hän sanoo.
Aiemmin Taskinen on perustellut leikkauksia myös sillä, että erilaisen näköinen lapsi voisi joutua kiusatuksi tai hänen olisi vaikea olla muiden joukossa.
”Tytölle voi tulla stressiä, jos hänellä esimerkiksi roikkuu peniksen näköinen uloke jalkovälissä”, hän sanoi Helsingin Sanomissa 2007.
Edelleen Oulun yliopistollisessa sairaalassa lastenkirurgina työskentelevä Mika Venhola tuntee Taskisen. Kirurgien näkemys intersukupuolisten hoidosta eroaa selvästi. Venhola ei enää itse suostuisi leikkaamaan intersukupuolisia lapsia.
”Tässä tapahtuu ihmisoikeusloukkauksia”, hän sanoo.
Venholan mielestä lääkärit ovat ottaneet sukupuolen portinvartijan roolin, vaikkakin hyvää tarkoittaen.
”Ajatuksenjuoksu menee kai niin, että nainen ei ole nainen, jos hänellä ei ole emätintä. Oletetaan, että potilaan seksuaalisuus tulee olemaan penis-emätinseksiä. Lisäksi on sisäänrakennettuna ajatus, että jos lapsen sukuelimet olisivat jotenkin erilaiset,
se olisi hämmentävää vanhemmille. Tätä argumenttia näkee tutkimuskirjallisuudessa”, hän sanoo.
”Ja juridinen syy on se, että Suomessa henkilötunnukseen vaaditaan sukupuoli. Ihminen tulee yksilöksi tämän kautta. Häntä ei voi edes syöttää minnekään rekisteriin ilman sitä. Hän ei pääse yhteiskunnan jäseneksi.”
Pekka Haavistoa jymäytettiin oikein kunnolla.
Elokuun puolivälissä 2014 Haavisto keskusteli Fortumin johdon kanssa sopivista sijoituskohteista. Valtio-omisteinen energiayhtiö Fortum oli tehnyt miljardien eurojen voittoja, ja rahat piti sijoittaa nopeasti poikimaan lisätuottoja.
Valtion omistajaohjauksesta tuolloin vastannut kehitysministeri halusi varmistaa, ettei Fortum vain ajatellut laittaa rahojaan Fennovoimaan, jonka Pyhäjoelle suunnittelema ydinvoimahanke oli ollut pitkään vastatuulessa.
Fortumin toimitusjohtaja Tapio Kuula oli kevään ja kesän aikana vakuuttanut Haavistolle moneen kertaan, ettei Fortum sijoittaisi Fennovoimaan.
Haavisto tietenkin vastustaa ydinvoimaa useimpien vihreiden tavoin. Ministerillä oli kuitenkin muitakin syitä kysellä asiasta. Ukrainan kriisi kasvatti jännitteitä EU:n ja Venäjän välillä, ja valtioneuvoston omistajaohjausosasto halusi huolehtia, etteivät suomalaiset valtionyhtiöt tekisi huomiota herättävän suuria kauppoja itänaapurin kanssa. Pyhäjoen voimalan rakentaisi venäläinen valtionkorporaatio Rosatom, josta tulisi myös laitoksen suurin yksittäinen omistaja.
Myöhemmin elokuussa Haavisto tapasi Fortumin johtoa uudestaan. Taas häntä rauhoiteltiin: Yhtiö ei ollut kiinnostunut Fennovoimasta. Ei se olisi edes sopinut Fortumin strategiaan. Ei mitään vaaraa!
Se ei ollut totta. Samaan aikaan Fortumin toimitusjohtaja Kuula kävi omia neuvottelujaan kokoomuslaisen elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren kanssa. Niissä neuvotteluissa hiottiin jo Fortumin Fennovoima-osakkuuden yksityiskohtia. Hallituksessa ainakin pääministeri Alexander Stubb (kok.) ja valtiovarainministeri Antti Rinne (sd.) tiesivät Fortumin aikeista. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: Fortumin mukaantulolla Suomi saisi pelastettua kovia kolhuja kokeneen Fennovoima-hankkeen.
Eivät Vapaavuori, Stubb ja Rinne Fennovoimaa tai Rosatomia sinänsä rakastaneet. Tilanne vain sattui olemaan sellainen, että jos tämä pienen yhtiön riskialtis hanke kaatuisi, Suomeen ei kenties rakennettaisi enää yhtäkään ydinvoimalaa. Sitä ei toivonut yksikään suurista puolueista.
Syyskuussa hallitus hyväksyi Vapaavuoren esityksen, jossa Fennovoiman vanhaa periaatepäätöstä täydennettiin Rosatomin mukaantulolla. Vihreät lähtivät saman tien hallituksesta: heidät oli pelattu paitsioon, ja Fortumin huijaamaksi joutunut Pekka Haavisto oli kokenut poliittisen nöyryytyksen.
Fortum oli nyt lähtemässä mukaan firmaan, jonka kanssa se itse oli muutamaa vuotta aikaisemmin kilpaillut samasta ydinvoimalan periaatepäätöksestä. Yhtiöt olivat käyneet vuosien ajan julkista sanasotaa, ja Fortumin johto oli epäillyt, että kokematon Fennovoima tulisi tuottamaan tappiota, jos se nyt ylipäätään saisi voimalaansa koskaan pystyyn.
Voisi ajatella, että Fortumin ratkaisu oli yllättävä. Mutta Fennovoima oli kokenut lyhyen historiansa aikana jo monta muutakin yllättävää käännettä. Ehkä se selviytyisi mistä tahansa.
KUN MITÄÄN MUUTA yöpaikkaa ei ole, helsinkiläisen asunnottoman on suunnattava askeleensa herraskaiseen Etu-Töölöön. Kaupungin ylläpitämä hätämajoitus toimii kuusikerroksisessa talossa osoitteessa Hietaniemenkatu 5 B. Jouko Hokkanen, 61-vuotias työtön ja asunnoton mies rakennuksen pohjakerroksesta, kirjoitti arjestaan Helsingin Sanomain yleisönosastoon kirjoituksen, jonka lehti julkaisi 20. lokakuuta. Hän kutsui päättäjät tutustumaan elämäänsä:
"Tarjoan lounaan, päivällisen ja parit kakkukahvit sille kaupungin asuntoasioihin vaikuttamaan pystyvälle virkamiehelle tai valtuutetulle, joka suostuu yöpymään Hietaniemenkadun palvelutalossa kolme yötä kanssani. Olen 61-vuotias päihteetön mies, ja olen päätynyt palvelutaloon inhimillisen tragedian seurauksena. Asuintovereinani on muutamia muita raittiita ja toistaiseksi vielä järjissäänkin olevia miehiä, joitakin mielenterveysongelmista kärsiviä iäkkäitä naisia ja kymmeniä alkoholisteja ja sekakäyttäjiä.
Asumme kaikki niin sanotulla märällä puolella rakennuksen pohjatasossa. Konkreettinen tutustuminen olosuhteisiin, nukkumisen yrittäminen kivikovalla lavitsalla peittona pelkkä pussilakana, voisi panna miettimään, onko tämä ihmisarvoista kohtelua.
Sinä nukkumapaikan haasteen vastaanottanut saisit itse jonottaa paikkaa, kuten me muutkin teemme. Ei ole ollenkaan varmaa, että voisit nukkua kaikki yösi samassa huoneessa. Nopeat syövät hitaat. Jos käyt töissä etkä ehdi jonoon viimeistään kello 16, saat mitä milloinkin. Nukkumapaikkaa pääset toivomaan kello 17.
Säilytyslokerikkoja palvelutalossa on 60 kappaletta eli yksi jokaiselle. Päiväksi et saa jättää säilöön mitään, vaan sinun on raahattava omaisuus mukanasi.
Ruumislaudalla tuskaisena piehtaroidessasi selkä voi toki hieman jumittua, mutta palvelutalon märällä puolella on toki myös luksusta: ruumislautasi pestään joka aamu painepesurilla, samoin lattia. Huoneissa on lattiakaivoja, joten vesi kyllä valuu pois. Aluslakana, tyynyliina ja peittolakanakin vaihdetaan joka päivä – se on pesulalle hyvää bisnestä. Päivisin huoneiden ovet ovat tosin lukossa, sillä eihän palvelutalo ole mikään lepokoti.
Sinä rohkea päättäjä, ota haaste vastaan! Lupaan toimia vertaistukenasi koko ajan."
JOUKO HOKKASEN KIRJOITUS ei saanut minkäänlaista huomiota: yksikään päättäjä ei ottanut häneen yhteyttä, eikä kirjoitukseen vastattu mielipidesivulla.
Long Play päätti auttaa Hokkasta yövieraan kutsumisessa. Lähetin sähköpostia asuntoasioista vastaavalle ympäristöministeri Kimmo Tiilikaiselle (kesk.), sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylälle (ps.), peruspalveluministeri Juha Rehulalle (kesk.), kokoomuksen puheenjohtajalle valtiovarainministeri Alexander Stubbille (asumiseen liittyvät verotuet kuuluvat valtiovarainministeriölle) sekä Helsingin kaupunginjohtajalle Jussi Pajuselle ja sosiaali- ja terveystoimesta vastaavalle apulaiskaupunginjohtajalle Laura Rädylle (molemmat kok.).
Tarjosin vastaanottajille mahdollisuuden ottaa tuntumaa Hokkasen arkeen yöpymällä hänen vieraanaan Hietaniemenkadun palvelukeskuksessa. Liitin sähköpostiin Hokkasen mielipidekirjoituksen.
Tiilikainen, Rehula ja Stubb eivät vastanneet sähköpostiini lainkaan. (Stubbille ja Rehulalle lähetin kaksi sähköpostiviestiä.) Kaupunginjohtaja Pajunen kirjoitti minulle seuraavasti:
Hei Ari,
Kiitos ystävällisestä viestistä. Valitettavasti joudun esittämääsi yöpymiskutsuun vastaamaan kielteisesti.
Hyvää jutuntekoa toivottaen.
Terv. Jussi Pajunen
Laura Rädyn puolesta vastasi hänen sihteerinsä:
Hyvä Ari Lahdenmaki,
apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty on vastaanottanut ja lukenut viestinne. Hän kiittää Teitä viestistänne. Laura Räty on vieraillut palvelutalossa ja tutustunut sen toimintaan. Tarvittaessa hän keskustelee mielellään asunnottomuudesta.
Ystävällisin terveisin
Oili Pullinen
apulaiskaupunginjohtajan sihteeri
(Tapaamani palvelukeskuksen työntekijät eivät muista Rädyn käyntiä. Hänen sihteerinsä mukaan se on tapahtunut ennen vuotta 2013, jolloin sihteeri aloitti työssään. Jussi Pajunen on vieraillut Hietaniemenkadulla useita kertoja, minkä monet työntekijät mainitsivat minulle kehuen.)
Yksi poliitikko otti Hokkasen haasteen vastaan.
Perussuomalainen sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylä – joka on koulutukseltaan perushoitaja ja opiskellut sosiaalityötä Lapin yliopistossa – vastasi sähköpostiini muutaman minuutin kuluessa:
"Hei, kiitos yhteydenotosta. Vastaan viestiin pikaisesti koska arvostan suuresti tämän asunnottomien todellisuuden esiinnostamista ja saattamista julkiseen keskusteluun. Lisäksi Long Playn artikkelit ovat mitä suuremmissa määrin aitoa journalismia. Kiitos siitä.
Otan mielelläni kutsun vastaan. Toivon, että voisimme kuitenkin hiukan käydä artikkelin lähestymistapaa läpi sikäli mikä ”roolini” siinä olisi, jotta ei synny mielikuvaa henkilökohtaisten irtopisteiden kalastelusta tai poliittisesta kilven kiillotuksesta. Sellaista en halua. Uskon, että ymmärrät mitä tarkoitan.
Olen aidosti (joka tarkoittaa myös aidosti, ei ”poliitikon aidosti”) näiden henkilöiden, joita on paljon ja hyvin erilaisten elämäntarinoiden kautta asunnottomiksi joutuneita, tilanteesta huolissani ja enemmän kuin mielelläni kaikin tavoin käytettävissä heidän asiansa edistämiseen. Yst.t. Hanna Mäntylä."
Kun muutaman päivän kuluttua tapasin Mäntylän pikaisesti sosiaali- ja terveysministeriössä Kruununhaassa, hän kertoi, ettei yöpyminen kuitenkaan onnistuisi. Syy ei tosin ollut hänen. Valtioneuvoston turvallisuusosasto ei halunnut ministerin viettävän yötä asuntolassa, vaikka hän itse olisi ollut siihen valmis. Sovimme, että Mäntylä tulisi kuitenkin jonain iltana kanssani tutustumaan asuntolan oloihin ja tapaamaan yleisönosastolle kirjoittanutta Hokkasta.
ERÄÄNÄ JOULUKUISENA PERJANTAINA vuonna 2011 vietnamilainen Hien sai puhelun työpaikalleen kynsistudioon. Amy Nails toimi Kaivopihalla Helsingin keskustassa, ja Hien työskenteli siellä manikyristina. Soittaja oli Hienin mies Hung. Puhelun jälkeen Hien lähti nopeasti työpaikaltaan.
Kun pomot huomasivat Hienin lähteneen, Hienin työkaveri Hoa kertoi tämän riidelleen miehensä kanssa puhelimessa ja lähteneen itkuisena kotiin.
Samana iltana kello 22.23 Hien sai tekstiviestin Namilta, joka asui Vantaalla.
”Hei Hien, kerro minulle, mihin olet mennyt”, Nam kirjoitti vietnamiksi.
31-vuotias Nam omisti Amy Nailsin. Käytännössä yritystä johti hänen naisystävänsä Amy.
Muutaman minuutin päästä Nam kirjoitti uuden viestin:
”Mikset vastaa puhelimeen?”
Ja vielä yhden:
”Tekstaa mulle, muuten en jätä teitä rauhaan.”
Hien ja Hung ja heidän kahden kuukauden ikäinen poikavauvansa Quan olivat paenneet. Perhe oli saapunut alkuillasta poliisiautossa turvakotiin. Poliisi epäili Namia ja Amya ihmiskaupasta ja kuunteli siksi heidän puhelimiaan.
NAMIN PUHELIN SOI samana iltana kello 23.40. Hänen naisystävänsä Amy soitti Helsinki-Vantaan lentokentältä.
”Ei se ole lentokentällä. Ei varmasti.”
”Kenties se on turvautunut johonkin naiseen, joka on samalta paikkakunnalta kotoisin.”
”Olkoon vittu sitten. Lopetetaan tähän”, Nam sanoi.
”Pitäisikö vielä soitella Lienille?”
”Ei ole tarvetta. Olkoon sitten vittu…”
”Vaikka se menisi jonkun äijän luo asumaan, sillä täytyy olla rahaa. Eikä se halua noin vaan lähteä.”
”Vaikka sillä olisi rahaakin. Olkoon vittu siellä sitten. Ymmärrätkö? Katsotaan sitten, miten se toisten nurkissa asuminen sujuu.”
Kynsistudion omistaja Nam halusi lopettaa etsinnät. Hän sanoi, että karkureiden voisi antaa vaikka kuolla pakomatkalleen. Hänen naisystävänsä Amyn mielestä Hienin perhettä piti vielä etsiä. Amy soitti siskolleen Kimille, joka asui Helsingissä. Sisarukset miettivät, kuka voisi piilotella karkulaisia. Kynsistudiossa työskennellyt Hien ei tuntenut Suomessa juuri ketään.
Hien oli asunut ja työskennellyt Suomessa vajaan vuoden, mutta työnantajapariskunta Amy ja Nam eivät olleet maksaneet Hienille lainkaan palkkaa.
Suomessa ihmiskauppa ja sen yritys ovat varsin tuoreita rikosnimikkeitä: rikoslaissa se on ollut vasta elokuusta 2004. Maksimirangaistus ihmiskaupasta on kuusi vuotta vankeutta, törkeästä ihmiskaupasta kymmenen. Oikeudessa on käsitelty tähän mennessä 14 tapausta.
Suurin osa uhreista jää pimentoon. Kansallisen ihmiskaupparaportoijan arvion mukaan Suomi on vuosittain kymmenien, jopa satojen uhrien kohde- ja kauttakulkumaa. Uhrit voidaan pakottaa myymään seksiä, kerjäämään tai työskentelemään pitkiä päiviä pienellä palkalla tai jopa palkatta. Ihmiskauppa voi tarkoittaa myös laitonta elinkauppaa, mutta siitä ei Suomessa ole viitteitä.
Hien oli tullut Suomeen vapaaehtoisesti ja työluvan kanssa, mikä on työperäisissä ihmiskauppatapauksissa tyypillistä. Hän oli kuvitellut tienaavansa noin tuhat euroa kuukaudessa ja lähettävänsä osan palkasta vanhemmilleen Vietnamiin. Huijausta Hien ei ollut osannut epäillä – olihan työnantaja Nam hänen serkkunsa.
HARVASSA PAIKASSA minuutit matavat yhtä hitaasti kuin oikeustalon käytävillä. Marraskuisena torstaiaamuna Helsingin käräjäoikeuden salin 403 edessä odotellaan Hassan Ghedin oikeudenkäynnin alkamista. Sen piti alkaa yhdeksältä. Kello lähestyy jo puolta yhtätoista, ja Ghedin oikeusavustaja varatuomari Jari Kinnunen huomaa unohtaneensa käydä lisäämässä kolikoita parkkimittariin.
”Voi perhanan perhanan perhana. Voi saatanan saatanan saatana”, Kinnunen manaa ja poistuu hisseille.
Hassan Ghedi istuu synkän oloisena sohvalla. (Hassan Ghedi ei ole hänen oikea nimensä. Jutussa esiintyvien syytettyjen, asianomistajien eli rikoksen uhrien ja todistajien nimet on vaihdettu yksityisyyden suojan turvaamiseksi.) Häntä syytetään neljästä eri rikoksesta: petoksesta, törkeästä petoksesta, rekisterimerkintärikoksesta ja huumausainerikoksesta.
Rikokset on tehty vuosia sitten, ja tämä on jo neljäs kerta, kun niitä yritetään käsitellä oikeudessa. Aiemmat yritykset ovat tyssänneet siihen, että joku asianosaisista ei ole saapunut paikalle. Tänään kaikki ovat läsnä, mutta nyt joudutaan odottamaan lautamiehiä.
”Vittu tää on aina tämmöstä”, sanoo yksi jutun asianomistajista, keski-ikäinen mies, jota kutsun Tuppuraiseksi. Tuppurainen ansaitsee leipänsä vuokraamalla kuorma-autoja ja muuta kuljetuskalustoa Vuosaaren satamassa. Hänen seurassaan istuu Harley-Davidson-takkiin pukeutunut partasuu, joka puheista päätellen toimii samalla alalla. Miehet keskustelevat moottoreista.
Toinen asianomistaja, nuori huivipäinen nainen Aiyana Dirie, vilkuilee hermostuneena kelloaan. Hänen pitäisi olla puoliltapäivin palauttamassa ammattikorkeakoulun lopputyötään. Dirie ei ole koskaan ennen tavannut rikoksista syytettyä Hassan Ghedia, mutta juuri Ghedin vuoksi hän joutui viisi vuotta sitten hankaluuksiin veroviranomaisten ja ulosottomiehen kanssa. Ghedi oli väärentänyt Dirien nimen yrityksensä palkkakuitteihin, minkä vuoksi Dirielle määrättiin yli kolmentuhannen euron jäännösvero, josta hän ei selviytynyt.
Sali 403 sijaitsee Helsingin oikeustalon neljännen kerroksen perimmäisessä nurkassa. Pitkän käytävän varrella on vieri vieressä samanlaisia pieniä saleja, ja niin on myös kerroksissa yksi, kaksi ja viisi. Niissä käsitellään vuosittain noin kymmenentuhatta rikosjuttua, eli noin 15 prosenttia kaikista rikoksista, jotka Suomessa käräjille päätyvät.
Olen valinnut salin 403 satunnaisotannalla. Aion istua siellä yhden kuukauden, jotta saisin selville, minkälaisia rikoksia Suomessa tehdään ja minkälaisia tuomioita niistä määrätään. Lehtiä lukemalla rikollisuudesta saa vääristyneen kuvan, sillä uutisiksi päätyvät vain kaikkein kuohuttavimmat tapaukset: perhesurmat, isot huumejutut ja sen sellaiset.
Yksi yleinen harhaluulo on se, että rikoksia tehtäisiin koko ajan enemmän kuin ennen. Näin ei ole. Viime vuonna poliisin tietoon tuli 417 500 rikosta, mikä oli 1,7 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Paljon huimempi on pudotus vuodesta 1990, jolloin poliisi sai tietoonsa hitusen yli puoli miljoonaa rikosta – lähes kolmesataa rikosta enemmän päivässä kuin nykyään. Osa pudotuksesta johtuu tosin tilastointitapojen muutoksesta.
Paljon rikollisuutta jää tietysti myös piiloon. Esimerkiksi talousrikoksista ja ympäristörikoksista suuri osa ei koskaan tule ilmi, ja kriminologien tutkimukset osoittavat, että myös perheväkivallan uhrit jättävät usein rikosilmoituksen tekemättä.
Oikeussaleissa käsitellään vain pieni osa niistä rikoksista, joista tehdään tutkintapyyntö poliisille. Vuonna 2013 Suomen käräjäoikeuksissa ratkaistiin yhteensä 60 700 rikosasiaa. Viime vuoden lukua ei ole saatavilla, koska Tilastokeskus lopetti säästösyistä kyseisen tilaston kartuttamisen.
JO ENSIMMÄISENÄ päivänä oli käynyt selväksi, että oikeus toimii hitaasti. Aamun ensimmäiseksi jutuksi salissa 403 oli merkitty viisi vuotta sitten tapahtunut joukkotappelu. Saliin astui vain yksi syytetyistä, 39-vuotias irakilaismies Abdul Tamini, ja niinpä käräjätuomari ilmoitti, että asiaa ei voida vieläkään käsitellä.
Tamini kiihtyi ja nousi seisomaan.
”Herra tuomari, vetoan teihin, jotta tämä asia voitaisiin vihdoin käsitellä. En saa tämän asian vuoksi työlupaa eikä vaimoni ja kolmivuotias tyttäreni pääse maahan. Vetoan teihin Koraanin nimissä, haluan rangaistukseni...”, hän aneli englanniksi. ”Saddam Hussein murhasi kolme miljoonaa ihmistä, ja hän sai tuomionsa puolessatoista vuodessa. Miten on mahdollista että tämä jatkuu ja jatkuu? Olen soittanut kymmenen kertaa ja pyytänyt...”
Tuomari komensi miehen istumaan ja ryhtyi sitten neuvonpitoon syyttäjän ja oikeuden sihteerin kanssa. Kävi ilmi, että syyttäjä ei enää edes halunnut tappelupukareita oikeuden eteen: kaksi heistä oli jo karkotettu maasta, ja osa oli lähtenyt oma-aloitteisesti, joten juttua ei luultavasti käsiteltäisi koskaan.
”Ihan turhaan hän laukkaa täällä. Nytkin on tullut vaikkei ole haastettu”, syyttäjä mutisi ja luki syytekirjelmää puoliääneen: ”Lyönyt ja potkinut maassa makaavaa asianomistajaa... Asianomistaja vaatii vankeusrangaistusta. Tämän vuoksi maahanmuuttovirasto ei myönnä oleskelulupaa.”
”Tämä on varmasti se asia, jonka takia hän täällä nyt on”, oikeuden sihteeri arveli.
Tästä keskustelusta Tamini itse ei ymmärtänyt mitään, koska hän ei puhu suomea eikä ollut tajunnut vaatia avukseen tulkkia.
Tuomari tutki papereita ja keksi ratkaisun:
”Rikos vanhenee ensi kesänä. Määrätään uusi päivä elokuulle, niin pääsemme eroon tästä jutusta.
Syyttäjä innostui: ”Joo, mutta ei kerrota hänelle päivämäärää, niin hän ei tule tänne.”
Suomi on saanut 2000-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta lähes sata langettavaa tuomiota oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Aikaisemmin en ollut tullut ajatelleeksi sitä, että joskus oikeudessa hidastellaan ihan tarkoituksella.
LOKAKUUN 11. PÄIVÄNÄ 2014 Sanna, 46-vuotias opettaja, kirjoitti päiväkirjaansa:
En ole kovin toiveikas ja ajattelen paljon kuolemaa ja sitä, kuinka kuoleman saisi tulemaan mahdollisimman vaivattomasti ja kivuttomasti. Olen liittymässä sveitsiläisen Dignitas-järjestön jäseneksi. Jos oloni muuttuu sietämättömäksi, tilaan järjestöltä avustetun itsemurhan ja tulen tuhkauurnassa takaisin. Sitä varten minulla on oltava noin 15 000 euroa rahaa valmiina. Onneksi minulla ei ainakaan tällä hetkellä ole taloudellisia vaikeuksia tai ongelmia.
Kaksi päivää myöhemmin hän jatkoi kirjoittamista:
Säälin itseäni ja luen Lääketiedon artikkeleita sytostaateista ja pahoinvointilääkkeistä, joita tulen saamaan. En halua metoklopramidia, joka voi aiheuttaa mielialan vaihtelua ja itsemurha-ajatuksia. Olen huolissani siitä, että en selviä yksin täällä asunnossa. Tai että lähden kävelylle enkä pääse takaisin. Että minusta tulee asuntoni vanki. Pystynkö edes kirjoittamaan, jos lääkkeet vaikuttavat hienomotoriikkaan?
Säälin itseäni myös sen takia, että kukaan ei oikeasti ole kysynyt minulta, miltä minusta tuntuu tai mitä minä haluan. Sairaanhoitojärjestelmässä liikun eteenpäin kuin lihakimpale eikä kukaan ota huomioon sitä mahdollisuutta, että pidän itse asiassa raiskaavia ja väkivaltaisia hoitoja paljon pelottavampina kuin kuolemaa.
Sannan mahasyöpä oli diagnosoitu syyskuun lopulla, mutta tilanteen vakavuus selviäisi vasta myöhemmin leikkauksessa. Siksi kukaan ei voinut kertoa Sannalle, kauanko hän eläisi. Lääkäreiden vastaanotoilla hän oli yrittänyt rekisteröidä kaikki ilmeet, äänenpainot, väistetyt katseet ja kulmakarvojen rypistykset. Kotona hän teki niistä omia tulkintojaan ja luki lääketieteellisiä artikkeleita mahasyövästä. Sanna kirjoitti päiväkirjaansa:
Nyt tajusin taas, että ei minulla oikeasti ole toipumisen ja lopullisen paranemisen mahdollisuutta. Kukaan lääkäreistä ei missään vaiheessa ole sanonut, että voin parantua vielä kokonaan. Sen sijaan he ovat näyttäneet murheellisilta.
Kuolemasta minulla tulee mieleen kaksi kuvaa: ruumisauton kylki ja ajaessa liehuva Suomen lippu. Toisessa kuvassa olen tuhkauurnassa joka pönöttää jonkun auton etupenkillä ja uurnan kansi kolisee kuoppiin ajettaessa hilpeästi. Pidän enemmän tästä jälkimmäisestä kuvasta.
Seuraavalla viikolla hän lähetti Sveitsiin hakemuksen:
Täten esitän pyynnön, että Dignitas-järjestö aloittaisi avustetun itsemurhan valmistelut kanssani. Syy pyyntööni on se, että minulla on diagnosoitu mahasyöpä. Suomen syöpärekisterin mukaan vain 25 prosenttia mahasyöpäpotilaista on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.
Tällä hetkellä lääkärit eivät kykene antamaan minulle ennustetta sairauden kehittymisestä. Ei ole tiedossa, onko syöpä levinnyt muihin sisäelimiin, mutta muutosalue on viiden senttimetrin pituinen ja lääkärini mielestä kasvain on vähintään luokkaa 2 (asteikolla 1–4). Potilaskertomuksessani todetaan, että ”leviämistä vatsan ulkopuolelle ei voitu osoittaa CT-kuvauksessa”. Kuvaus on kuitenkin tehty elokuun lopussa, ja seuraava tehdään vasta joulukuussa, kun sytostaattihoidot ovat päättyneet.
Juuri nyt minulla ei ole sietämättömiä oireita. Pelkään kuitenkin, että sytostaattihoito ja mahdollinen mahalaukun poistoleikkaus aiheuttavat minulle kestämättömiä sivuoireita. Lisäksi jos syöpä on levinnyt muihin