Kaija Saariaho halusi todistaa työssään, että nainen voi olla monissa rooleissa

Kesäkuussa menehtyneen maailman merkittävimpiin lukeutuneen säveltäjän Kaija Saariahon yksi perintö on oopperan naiskuvan monipuolistaminen. Long Playn haastattelussa hänen poikansa, dramaturgi Aleksi Barrière kertoo ajatuksiaan siitä, miten Saariaho sen teki.

KAIJA SAARIAHON POIKA Aleksi Barrière, 34, on runoilija, dramaturgi, teatteriohjaaja ja La Chambre aux échos -musiikkiteatteriryhmän perustajajäsen. Hänen lukuisten ohjaustöidensä joukossa on useita Saariahon teoksia, ja hän toimi menestysooppera Innocencen dramaturgina ja kääntäjänä.

Saariaho näytti Barrièrelle oopperoidensa librettoja ja keskusteli hänen kanssaan teostensa teemoista. Yksi kantava teema oli naisen rooli, jota Saariaho halusi tietoisesti monipuolistaa.

Long Playn viimeisimmässä pitkässä jutussa ”Naisen on kuoltava” puhutaan naisen paikasta oopperalavoilla ja Saariahon musiikin merkityksestä oopperataiteelle. Aleksi Barrière kertoi Long Playlle elokuussa yhteistyöstä Saariahon kanssa, heidän keskusteluistaan ja viime vuosista, joita Saariahon parantumaton sairaus väritti.

Juttu on editoitu versio käydystä keskustelusta.

Aleksi Barrière, mikä on oma suhteesi oopperaan?

Emme käyneet paljonkaan oopperaesityksissä, kun olin lapsi. Ei ollut sellaista perhekulttuuria. Olin 5–8-vuotias, kun äiti vei minut katsomaan Taikahuilun. Mielikuvani oopperasta on, että se oli erittäin tyhmä. Henkilöt toimivat mielestäni epäloogisella tavalla ja koko juttu tuntui lapselliselta.

Oikea vähän isompi oopperakokemukseni oli [Saariahon ensimmäisen oopperan] Kaukaisen rakkauden ensi-ilta Salzburgissa vuonna 2000. Olin silloin 10-vuotias. Minulle on kerrottu myös anekdootti, että Kaija kävi katsomassa Peter Sellarsin [joka ohjasi myös muun muassa Kaukaisen rakkauden] ohjaaman Don Giovannin ja synnyin etuajassa seuraavana päivänä. Sellarsin kautta Kaija ymmärsi, että ooppera voisi taidemuotona sopia jopa hänelle, hauraiden metamorfoosien säveltäjälle.

Sittemmin teatteri on kiinnostanut minua oopperaa enemmän. Ajatus siitä, että teksti välittyy vain tietynlaisen laulun kautta, ei tunnu kiinnostavalta. Olen yrittänyt tuoda tätä lähestymistapaa työhöni oopperassa libretistinä ja ohjaajana. Haluan nähdä oopperan laboratoriona sille kaikelle, mitä taiteiden vuorovaikutus voi olla.

Juttumme "Naisen on kuoltava" käsittelee naisen asemaa oopperassa, sekä lavalla että lavan takana. Millaisen joukon Saariahon oopperat mielestäsi tästä näkökulmasta muodostavat?

Uskon, että Kaijan täytyi tehdä esikoisoopperansa Kaukaisen rakkauden jälkeen vähemmän passiivinen naishahmo kuin tuon oopperan Clémence [sopraano ja oopperan ainoa naishahmo]. Kaukaisessa rakkaudessa on passiivinen nainen ja aktiivinen mies. Mikään siinä tarinassa ei ole naisen käynnistämää. Kaukaisen rakkauden jälkeen Kaija halusi yrittää kertoa toisenlaisia naistarinoita. Oli tärkeää, että naishahmo ajaisi tarinaa, vaikka hän olisikin tavalla tai toisella uhri, kuten Adriana Materissa. Sen päähenkilö on nykyajan sisällissodassa raiskattu nainen, joka yrittää suojella väkivallasta syntynyttä lastaan traumalta ja kostonhimolta.

Minusta tuntuu, että useat Kaijan oopperat voi nähdä variaationa samasta aiheesta. Adriana Mater käsittelee äitiyteen liittyviä motiiveja, esimerkiksi kahden sydämen rytmiä samassa kehossa. Sen jälkeen tuli kuitenkin aivan erilainen tarina, La Passion de Simone. Se kertoo naisesta [filosofi-aktivisti Simone Weil, 1909–1943], joka ei ole äiti ja jolla ei ole edes seksuaalisuutta. Sitten tuli Émilie [du Châtelet, 1706–1749], tieteilijä ja aistillinen nainen, joka tulee äidiksi vastoin tahtoaan ja tuhoutuu. Ja Innocencen kaksi äitiä, jotka suhteessa omiin lapsiinsa kokevat sekä syyllisyyden tunteen että surutyön.

Kaija halusi ehdottaa erilaisia naishahmoja. Tämä oli asia, jonka Kaija tiedosti ja johon hän aktiivisesti pyrki.

Saariahon oopperoita on käsitelty traditiota uudistavana ja aivan perustavanlaatuisilta tekijöiltään muokkaavina teoksina [esim. säveltäjä Outi Tarkiainen artikkelissa "Naisen on kuoltava"]. Mitä ajattelet tästä kysymyksestä itse?

Niin kuin monet miehet, en tiedostanut nuorena, millainen naisen asema perinteisessä oopperassa on, enkä sitä, millä tavalla seksismi on joka paikassa läsnä – kaikissa tarinoissa ja kerronnoissa. En ole varma, milloin aloin nähdä Kaijan teokset siten, että ne ehdottavat toisenlaista kerrontaa, koska on vaikea erottaa itse teoksia niiden vastaanotoista ja keskusteluista Kaijan kanssa. Tiedän, että hän on itse etsinyt itselleen roolimalleja ja tiedostanut, että heitä ei ole kauhean montaa. Hän on analysoinut, miksi, ja sitä, minkälaisia he ovat. Hänelle oli tärkeää todistaa, että nainen voi olla sekä säveltäjä ja aktiivinen kulttuurintekijä että vaikkapa äiti.

Kaijalle ei riitä, että lavalla on nainen. Pitää esittää naisia, jotka ovat moniulotteisia. Kyse ei voi olla vain siitä, että nainen on pääroolissa, vaan siitä, että nainen saa olla yhtä kompleksi kuin mies. En usko, että meillä oikeastaan on sanastoa tämän nyanssin kuvaamiseen.

Voisitko avata tätä nyanssin puuttumista hieman lisää?

Se, että nostetaan naisia esille, voi tarkoittaa hyvin montaa eri asiaa. Kun Kaija kirjoitti 1990-luvulla kuoroteoksia ja käytti Sylvia Plathin runoja, hänelle oli tärkeää kyseenalaistaa paitsi miesnäkökulmaa myös kerronnallisia perinteitä. Minäkeskeisyyttä ja sitä, että keskitytään sankariin, joka tietää, mitä tekee, ja tahdonvoimallaan voittaa esteet ja kesyttää luonnon. Toki sitäkin voi pitää eräänlaisena feminisminä, että nainen saa olla sankari, mutta Kaijalla oli radikaalimpi näkemys: kyseessä ei ollut sankareiden korvaaminen uusilla sankareilla, vaan itse sankarillisuuden, turvonneen minuuden, kyseenalaistaminen.

Tätä mies slash sankari -narratiivia vastaan pitää hyökätä monesta eri suunnasta. Yksi tapa on puhua naisen tai vähemmistön näkökulmasta. Yksi on puhua unien näkökulmasta. Yksi on kiinnostus luonnon hitaita prosesseja kohtaan. Nämä kaikki asettavat minuuden illuusion laajempaan kontekstiin, jossa ei ole sankareita. Sitä Kaijan musiikki tekee, muun muassa naishenkilöiden näkökulmasta, mutta siihen rajoittumatta. Se vastustaa maailmaa, jossa kerrotaan pelkästään yhtä tarinaa, ja vielä aina samalla tavalla.

Kaija ymmärsi, että kaikki väkivalta syntyy monipuolisten tarinoiden, polyfonian, puutteesta. Tämän puutteen universaali malli on naisiin kohdistuva sorto ja väkivalta, naisäänten vaientaminen. Se alkaa kodeista ja päättyy kotiplaneettamme tuhoon. Muun muassa näitä kysymyksiä käsitellään teoksessa Reconnaissance [2022], johon tein libreton.

Toimit dramaturgina valtavan menestyneessä, kouluampumista käsittelevässä monikielisessä Innocence-oopperassa, joka kantaesitettiin vuonna 2021. Millaista oli tehdä näin läheistä yhteistyötä äitisi kanssa?

Meillä oli jo työsuhde, olin tehnyt libretot muun muassa kolmeen hänen kuoroteoksistaan. Kaija ajatteli alusta saakka, että uusi ooppera olisi niin kompleksi, että siinä on oltava kaksi libretistiä. Piti olla ihminen, joka osaa rakentaa ihmishahmoja ja juonen mahdollisimman tehokkaasti [Sofi Oksanen], ja toinen, joka ymmärtää libreton muotoa ja pystyy toimimaan kääntäjänä. 

Milloin prosessi alkoi?

Jo vuonna 2013. Kaija käytti Innocencen parissa enemmän aikaa kuin minkään muun oopperansa, vaikka se on lyhyempi. Monet säveltäjät säveltävät ensin pianoversion ja orkestroivat sitten, mutta Kaija on säveltänyt aina suoraan orkesterille. Hän laski, että Innocencen kohdalla hän sävelsi kolme sekuntia musiikkia päivässä. Musiikki on hyvin tiivistä. Siinä on järjettömän paljon informaatiota. Prosessi oli niin pitkä, että hän myös kärsi siitä psykologisesti.

Mitä tarkoitat?

Hän sanoi, että Innocencen hahmojen kanssa oli hyvin hankalaa elää – heitä on kolmetoista ja kaikki kärsivät kauheilla tavoilla. Hän eli surun ja kauhun kanssa yhdeksästä seitsemään joka päivä. Hän oli iloinen, että se loppui. Mutta sitten Innocencen ensi-ilta siirtyi covidin takia.

Ensimmäinen covid-vuosi oli Kaijalle todella rankka. Hän oli masentunut, koska ei pystynyt kuulemaan musiikkia, jonka oli juuri säveltänyt valmiiksi. Hän ei ottanut enää tilauksiakaan. Hän sanoi, ettei pysty siirtymään seuraavaan teokseen, koska ei kuule, miten hänen kokeilunsa toimivat. Ja silloin hän sairastui.

Oireet alkoivat joulukuussa 2020. Ensimmäinen oire ilmeni jalassa. Siskoni [kapellimestari Aliisa Neige Barrière] oli hänen kanssaan Suomessa kävelemässä, kun Kaija huomasi, että hänen askeleensa rytmi ei kuulosta samalta kuin ennen. Lääkäri totesi, että jalassa ei ole vikaa, eikä neurologisissa testeissä paljastunut mitään. Pari viikkoa myöhemmin hän kaatui portaissa. Sen jälkeen aivoista löytyi kasvain.

Kyseessä oli glioblastooma, yleisin aivosyöpämuoto. Sellaista ei voi parantaa, ainoastaan hidastaa. Ratkaisevaa on varhainen diagnoosi ja leikkaus. Näin Kaijankin ennuste parantui. Leikkauksen jälkeen hän eli taudin kanssa kaksi vuotta, neljä kuukautta ja neljä päivää.

Luuletko, että jos hän olisi saanut elää, hän olisi vielä halunnut säveltää oopperoita?

Ei ainakaan yhtä isoa kuin Innocence. Saatuaan yhden oopperan valmiiksi hän sanoi aina, että tämä on viimeinen. Mutta kyllä me aina välillä puhuimme erilaisista mahdollisuuksista.

Trumpettikonserton hän sai juuri ja juuri valmiiksi ennen kuolemaansa. Hän käyttää siinä tekstiä, jonka olen kirjoittanut eräänlaiseksi vastaukseksi hänen viulukonserttoonsa. Teksti oli myös olennaisessa osassa viimeisessä yhteisessä näyttämöprojektissamme Between [2022]. Tekstissä puhutaan sankarin katoamisesta ja minän matkasta hiljaisuuteen. Siitä tuli hänen viimeisen teoksensa aihe.

Teoksessa käy ilmi se, mitä en lapsena ymmärtänyt oopperassa: miksi ennen katoamista haluaa ulvoa mahdollisimman kovaa. Ymmärrän nyt vähän paremmin.

Millaisia keskustelunne Kaijan kanssa olivat loppuvaiheessa?

Kaija ei ollut uskonnollinen ihminen eikä uskonut, että sielu jatkaa elämäänsä. Silti hän mietti, miten voisi kuvata sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Uskaltauduin sanomaan: sinun musiikkisihan puhuu nimenomaan siitä. Asetat minän kontekstiin, johon se kuuluu. Hälystä syntyy nuotti ja nuotti palaa hälyyn.

Samalla tavalla minä tai minuus syntyy materiasta. Se on olemassa vähän aikaa ja väittää olevansa joku, kunnes se sulaa takaisin materiaan, johon se on aina todellisuudessa kuulunut. Sellaisen maailman Kaija on luonut musiikillisin keinoin. Se riisuu sankaruuden asettamalla sen kontekstiin.

Oikaisu 14.12.2023 klo 13.16: Kohta "Tekstissä käy ilmi se" on muutettu muotoon "Teoksessa käy ilmi se".